Turhuuden kalliolla – Virolahden arktikaa 13.-18.5.

Kevään retkeilyputki jatkui vajaan viikon arktikasessiolla. Vaihtelevilla kantahämäläisillä kokoonpanoilla suoritetut arktikamissiot vuosien 2003 ja 2008 välillä ovat olleet meikäläiselle melko tärkeitä väyliä linturetkeilyyn ulkopaikkakunnilla, joten nostalgia sekä muutaman vuoden arktikavaje olivat riittäviä syitä lähtöön. Tukikohtana tuttu Virolahden Siikasaari, kokoonpanossa tällä kertaa Mervi V, Reijo K, Lauri K, Heikki S ja Tapio H.

Su 13.5.

Lyöttäydyin Laurin ja Reijon matkaan aamuyhdeksältä, Janakkalasta lähdön jälkeen lämmiteltiin reitillä Ridasjärvi – Kanteleenjärvi - Junkkarinjärvi – Lupinlahti. Näistä ehdoton kohokohta oli Anjalan Junkkarinjärvi, aivan uusi paikka meikäläiselle ja tarjonnaltaan mielenkiintoinen lintujärvi. Varmaan viikon päivät paikalla notkunut mustakaulauikku hoitui pienen yrittämisen jälkeen. Tai enhän minä mitään yrittänyt, kuvasin päiden ohi viuhuvia pikkulokkeja kunnes Lauri ilmoitti löytäneensä linnun (: Suomenpinnaa paukkui vaikkei etäisyys, väreily ja näkösektorin esteet mitään tajuntaa köyrivää elämystä mahdollistaneet. Kun mainittuja pikkulokkeja pyöri paikalla viitisenkymmentä yksilöä sekä kaikenlaista muuta pikkukivaa löytyi (uivelo, heinätavi, jouhisorsa, suokukkoja jne), niin pinnojen ohella oli muutakin kirjailtavaa havikseen. Haminan Lupinlahdelta plokattiin rastaskerttunen, mutta muuten muilla kosteikoilla havikset pysyivät perus-kosteikkolajiston tasolla.

Siikasaaressa staijattiin iltapäivästä parin tunnin sessio – ainoat arktikaan viittaavat havikset olivat 16 punakuirin parvi ja muutama kuikka! Pientä retkenpinnasälää saatiin pihastakin (teeri, leppälintu), mutta eiköhän tämä oikeasti lähde heti maanantaina käyntiin. Ainakin ennusteiden pitäisi tarjota huippuluokan muuttosäätä…

Ma 14.5.

… ja tästä se alkaa! Perinteinen herätys aamuneljältä ja tunnin sisään staijikalliolla. Kauaa ei tyhjää taivasta tarvinnut tapittaa, kun hanhiparvia ilmestyi taivaanrantaan tasaisella tahdilla. Aamupäivästä valkoposki-, tundra- ja metsähanhien sekaparvia paineli laajalla rintamalla (sekä kaukaa meren että mantereen puolelta) yhteensä seitsemän tuhannen linnun voimin, osa jopa kivasti plusmiikasta. Mikäs siinä sekaparvia selvitellessä melko tyynessä ja myötätuulisessa kelissä. Kuikkalintuja ei mainittavasti nähty, hanhi-kohderyhmän ulkopuolelta sentään 50 punakuiria ja 1 merikihu.

Virolahden retkipäivät mahtuvat hyvin seuraavaan muottiin: aamustaiji Siikasaaressa, lounaan kautta Kurkelaan petostaijiin tai paikallisia ihmeitä kiertelemään, alkuillasta tilanteen mukaan iltastaijia. Porukkaa täällä liikkuu paljon, jolloin pieniä ja suuria ihmeitä löytyy väkisinkin ja bongausviritykset pistävät pakkaa sekasin - eri asia sitten ollaanko me oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja mistä kivasta koppeja saadaan.

Lounaan päättyessä se piippari sitten kohtalokkaasti laulaa: arokotka, Hamina Kirkkojärvi, 2kv ENE. Eli suoraa TÄNNE. Karmee deja-vu –fiilis siitä iski, vähän kuin näitä rarikotkia on aikasemminkin koitettu kopata vaihtelevalla (usein huonolla) menestyksellä. Lounasleivät ja jälkiruoat mukaan ja Itäportille passiin. Ovat rarikotkat kuulemma seuranneet itäväylää rajalle asti, todennäköisesti tälläkin kertaan. Staijataan puolisen tuntia; pari tonnia hanhia menee, pari tuulihaukkaa ja hiirihaukkakin. Ei vaan arokotkaa kuuluu. Kunnes piippari hälyyttä toistamiseen: lintu kaartelee Vilkkilänturan päällä, eli reilusti etelän suunnalla. Nopean harkinnan päätteeksi siirrymme Kurkelan pelloille uusintayritykseen. Taas venaillaan tovi, siinä sivussa havaitaan lisää hanhia, 3 nuolihaukkaa, pikkulepinkäinen ja muuta pientä. Vaan piippari hälyyttää kolmannen kerran; lintu on suunnannut Vilkkilänturalta etelään ja sieltä lahden yli itään. Etelänpuoleisilla ilmavirtauksilla tämä juveniili arokotka toimi kaikkien oppikirjasääntöjen vastaisesti. Aijjumankekka kun tuli taas mehukasta nuijausstooria. Kirkkojärvi kun vielä ilmoitti pari haarahaukkaa ja yhden kiljukotkan, eikä Kanta-Hämeen torspoedustajisto onnistunut ottamaan koppia mistään. ”Usein sendari koettelee, vaan joskus se antaa isolla kädellä.” Aivan, isolla kädellä selkään.

Joo, mustakaulan hyvikkeeksi juotujen konjakkien avulla tästäkin ”selvittiin”. Sitä ennen kaivettiin Siikasaaren peltoaukeilta peltosirkku ja… no se siitä kai sitten. Huomenna uusiksi, kohti uusia nöyryytyksiä ja niin edelleen.

Ti 15.5.

Kiitos ja ylistys sendari! Ja Hämeenlinnan lyseon lukio! Tiistai 15.5. ansaitsi Virolahden standardeilla arvosanan 9½. Miksikö? No siksi, että lounaistuulet kuljettivat peevelisti hanhia staijarien iloksi ja niiden päälle nähtiin pari kivaa raria. Puolen pisteen pudotus täydestä arvosanasta johtuu nuijauslistan kasvamisesta.

Aamuviideltä oli hanhien muutto ihan hyvässä vireessä ja pahin huippu oli jossain aamuseitsemän tienoilla, kun samanaikaisesti näkyvillä oli 12 000 yksilön edestä hanhea! Muutto meni jälleen laajalla rintamalla (kuten ruuhkapäivinä yleensä), joten ei niitä kaikkia lajilleen saatu. Nähtävää riitti melkein koko ajan, välillä parvien kirjaaminen meinasi käydä työstä ja muutama parvi meni jopa plusmiikasta kuvausetäisyydeltä. Kokonaisuudessaan Siikasaaresta ynnäiltiin 22000 valkoposkihanhea ja 15000 ”aabeeta” (Anser / Branta, eli lajilleen määrittämätöntä hanhea).

Raripuolelta stoori alkaa Reijon plokkaamista 2 avosetista. Hanhihärdellin keskellä korvaan tarttuu ”papan” horinat parista jännästä mustavalkoisesta linnusta. Hälyyytyskellot pärähtää käyntiin kun mieleen muistui Kablin avosettihavikset ja äkkiäkös linnut löytyvät oikeiden nuottien avulla. Kovin tutunnäköisiä mustavalkoisia lintuja vielä tutunnäköisemmällä lentotyylillä, niin karvanaama kajautti huudon avoseteista ja lisänuotitus alkoi. Hienoa! Vaan ei-niin-hienoa oli Harvajanniemestä ilmoitetun punakaulahanhen nuijaaminen; valkoposkea pukkaa oikealta, vasemmalta ja päältä samalla kun Siikasaaren staijarit kyyläävät tundrakurmitsojen ja suosirrien sekaparvea – mikä nyt on ilmeistä, sillä päivän ainoa kahlaajaparvi on väkisinkin mielenkiintoisempaa kuin tusinatavaraksi sortuneet vapot. Punakaulasta pamahti häly vasta silloin, kun kahlaajat ja antisankarin mukana kulkenut valkoposkiparvi olivat kaikonneet näköpiiristä. Taisi olla allekirjoittaneelle toinen punakaulanuijaus samalta kalliolta. Voitte uskoa, jotta vähän sapetti. Mutta näitä tulee ja niitä menee, varsinkin menee…

Hanhimuutto hiipui puoli yhdeltätoista ja puoliltapäivin nautittiin lounasta Harjulla. Yhden pintaan saavuttiin Kurkelaan ja viriteltiin petostaijia, eikä kukaan tainnut odottaa mitä tuleman piti. Nimittäin, rakkaan blogini rakkaat lukijat, piippari lauloi jälleen, tällä kertaa Vilkkilänturalla viihtyvästä paikallisesta arokotkasta. PAIKALLISESTA AROKOTKASTA! Nokat kohti turan tornia ja vähän jännitystä peliin, kun vielä takapenkiltä piti varmistaa mitä siinä viestissä luki. ”Näkyy torniin”. Hyvähyvä. Ja siellähän se peevelin nipalensis paistatteli, tervalepän sisällä suurella suupielellään myhäillen! Muuten olisi tylsän puoleiseksi jäänyt, mutta arojen kingi tiputtautui kerran maahan, jolloin selkäpuoli näkyi hienosti, ja vaihtoi tähystyspaikkaakin pariin otteeseen niin että siipien alapinnan kuvioinneilla ym pääsi mässäilemään. Sierainaukon tuntumaan ei hirveetä tuntumaa saatu (: mutta muutoinhan oli kerrassaan hieno havis. En sano gomiasti, enkä sano fiinisti, vaan sanon että perkeleen upeasti näkyi!

Vilkkilänturalla sattui ja tapahtui muutenkin, kun ihan tornin vierestä päässyt haarahaukka pääsi vähän yllättämään. Taivaalta löytyi myös muutama mehiläishaukka, kahdeksan nuolihaukkaa ja pari sääkseäkin. Vesilintupuolen kruununa paikallinen heinätavikoiras. Alkuillasta paluu mökille, uhraukset sendarille ja aikasin nukkumaan. Tai sitten ei…

Hienompi Zeissin kuin Sigman läpi, dokumentti kuitenkin.

Haarahaukasta onnistui paremmat dokumenttikuvat.

Ke 16.5.

”V*tt* ei mitään.”
-LK

Välipäivän makua, näemmä kantahämäläisiä onnistaa vain joka toisena päivänä. Aamulla tyyni vastatuuli tiputti hanhimuuton nolliin ja kuikkalinnuilla oli pientä yritystä, kun aamun ekana tuntina muutama parinkymmenen linnun parvi ohitti staijikallion – hienosti, kuis muutenkaan. Merikihujakin tapitettiin pari, mutta aamuseitsemältä homma oli aika hyvin nähty. Onnena onnettomuudessa oli Haminasta ilmoitettu sinisiipitavi, jota poppoomme lähti toiveikkain mielin bongaamaan. ”Kohti uusia nuijauksia” on kajahtanut reissun aikana useasti. Oletusarvo toteutui jälleen, kun diskosorsa (sinisiipitavi Anas discors) poistui löytöpaikalta hyvissä ajoin ennen seurueemme saapumista, eikä sitä ötökkää löydetty enää uudelleen. Haisteltiinpahan erilaisia tuulia Lupinlahdella (pari rastaskerttusta, 8 lapasorsaa…), Kylänrannassa (70 silkkiuikkua) ja Kirkkojärvellä (ruskosuohaukka, rytikerttunen, 3 rastaskerttusta, punavarpunen, käenpiika jne.).

Harjulla nautitun lounaan kautta suuntasimme Kurkelaan toiveikkain mielin petostaijiin. MäkPe ilmoitti Virolahden puolelta sekä kiljukotkan että mustatiiran, vaan ei me mitään koppeja mistään saatu. Kurkelassa torspoiltiin parin hassunnäkösen merikotkan kanssa; ensimmäinen ehdittiin huutamaan jo keisarikotkana (!!!), mikä on sikäli ymmärrettävää, kun kyseinen meko oli ehkä häröimmän näköinen härveli mitä a.k. on vähään aikaan nähnyt. Mekon # 1 rinnalle saapui pian toinen, pienempi kotka rundailemaan, ja nyt ehti karvanaamakin intoilemaan pikkukiljukotkasta. Paskat, se oli oikeasti vain sopivan värinen ja huomattavasti edellistä pienempi merikotka. ARK-tason tyypit meni meinaan samaan hämyyn ;)

Alkuillasta koukattiin Väkeväjärvellä – eikä sielläkään oikeastaan mitään uutta nähty. Jotain peruspetoja ja suht monipuolista vesilintumeininkiä (jouhisorsaa ja heinätavia), mutta ei mitään uutta saati kummoisempaa. Virojoen viinakaupan jälkeen pistäydyttiin pienellä soramontulla, mistä retkenpinnoiksi ihanasti lauleskellut kangaskiuru sekä olemattomassa männikössä vihellellyt pyy. Siinä niitä kohokohtia taas kerrakseen…

Täysi kääntö kuvauslinjaan: hyönteisiä! Kangasperhosen mä tunnen, muut saa määrittäää :)

To 17.5.

Huh hellettä, torstai taisi olla Suomen näillä nurkilla kevään lämpimimpiä päiviä; jo aamusta merellä vallitsi törkeä väreily ja iltapäivästä ois voinu staijata ilman paitaa. Kantahämäläisten nuijausputki alkoi jo aamuneljältä, kun emme ehtineet staijikalliolle riittävän ajoissa saati kopanneet Harvajanniemestä havaittua jääkuikkaa. Havikseen ynnättyjä kuikkia ei kehtaa sanoa edes muuton rippeiksi. Pari merikihua piristi jälleen, joten eihän sitä nyt täysin turhaksi ja tyhjäksi aamuksi voi sanoa jos merikihun näkee. Harmaasorsasta ja allista retkenpinnat.

Lopetettiin staiji aamukymmeneltä ja lounasta edeltänyt aika kulutettiin Siikasaaren metsäteillä ja Harjulla. Viittä vaille kaksitoista Vuorisen Karin porukka hälytti kivenheiton päässä henganneesta aro/sinisuohaukasta, joku torspo oli kuulemma nähnyt lennossa eikä vaivautunut edes katsomaan tilannetta loppuun. Kaikenlisäksi härveli osoittautui sinisuoksi.

Lounaan jälkeen kierrettiin Virojoen kirkonkylän mestoja (museolta pari kultarintaa ja lehtokerttu), eikä me torspot onnistuttu näkemään edes Vilkkilänturan jalohaikaroita. Arokotkasta sentäs ”tupla”. Kun Hämeenkylän leirintäalueella myöhästyttiin 5 minuuttia mustatiirasta ja Kurkelassa vartti sirosuohaukasta eikä Idänportin niittysuohaukasta edes haaveiltu, niin henkisesi viimeinen naula arkussa näytti selviöltä. Vaan vielä mitä, onneksi jäimme Kurkelaan petojähistystä harjoittamaan. Neljän tienoilla karvanaama plokkasi pohjoispuolelta suohaukan, jonka ensivaikutelma vaikutti lupaavalta pitkine terävine siipineen. Tiiramaisen kevyt lentotapa lupaili lisää, ja äkkiäkös linnusta irtosi jo värituntomerkkejäkin; vaalean okranruskea kroppa, mustat siivenkärjet, tumma kyynärsiipi ja kuvioton pää. Siinä hoitui tyynen rauhallisesti kauan kaivattu niittysuohaukka tosispondeksi Suomenpinnaksi! Mikä jännintä, tämä härveli oli mitä ilmeisimmin eri yksilö kuin puoli tuntia sitten Idänportilla nähty lintu. Mainio paikkaus päivän nuijauksille!

Pe 18.5.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä Suomen yli puski saderintamaa ja Siikasaaressa nukuttiin pitkään. Tuulista ja epävakaista meininkiä jatkui sinne kahdeksaan asti, karvanaama meinasi heittää jo hyvästit muuton näkemiselle tämän reissun osalta. Sanonpahan jälleen kerran, notta vielä mitä! Lauri ryntää hussireissunsa jäljiltä mökkiin huutaen, että hanhea ja gaviaa menee päältä roppakaupalla! Olivat lähteneet melkoisen myötätuulen siivittäminä kerralla Virosta. Putkea tanaan mökkirantaan ja tuiverrukseen staijaamaan.

Reissun viimeisen staijin fiiliksiin ja tunnelmiin eivät sanat enää riitäkään, vaan antaa lukemien puhua puolestaan; neljän tunnin staijilla ynnäiltiin yhteensä 109 600 valkoposkihanhea, 2100 kuikkaa, 2 leveäpyrstökihua ja 13 merikihua. Hanhet sai ynnäillä tuhansissa ja kuikat kymmenissä, varsinkin jälkimmäisiä löytyi aina yllättäen valtavan suuria lössejä, parvikokojen vaihdellessa useista kymmenestä sataanviiteenkymmeneen kuikkaan! Leveäpyrstökihut olivat myös mitä mainioin lisä reissun rariputkeen (tosispondesti taas!), merikihujakin meni kuuden & neljän linnun parvet sekä yksittäisiä lintuja. Staijin ohella pääsi vähän kastumaan ja kolmen tunnin palelun jälkeen piti kävästä sisätiloissa ottamassa lämmikettä, toppatakki oli tietysti aamulla pakattu turvallisesti rinkkaan. Kahdeltatoista oli sellainen tyypillinen sateen, tuulen ja lintumassoista johtuvan euforian pieksemä olo. Aivan uskomaton päätös reissulle.

Vaan eihän se siihen oikeastaan päättynyt, lounaan jälkeen nähtiin kirkonkylän tienoilla sponde haarahaukka,  kävästiin bongaamassa Hurpun edustalta löytynyt koiras-kyhmyhaahka, sekä poikettiin Lintulahdella heittämässä arokotkalle hyvästit. Jotain huhuja taivaalla leijanneesta muuttohaukoista kuului, mutta pereparonin karma ei riittänyt loppuun asti. Se ois ehkä ollut jo liikaa, päivän arvosana olisi pamahtanut täysistä pisteistä skaalan yli.

Viideltä iltapäivällä karvanaama hyvästeli retkiseurueen (suuret kiitokset vielä kerran!) ja hyppäsi Helsinkiin kulkevaan bussiin. Pahimmat staijipaineet on purettu ja tästä eteenpäin uskaltaa keskittyä taas muihin kuvioihin. Siinä sivussa uskaltaa jo vähän hymyilläkin.