30.9.2018

Vaellus Pyreneille, osa II – laatulajien äärellä




Retkikertomuksen toinen osa, jatkuu aika lailla vaellusosuuden puolivälistä. Yhteenvetoa ja muita kokonaisfiilistelyjä edellisessä blogipäivityksessä.

1.9.

Se on syyskuu taas! Välipäivän kunniaksi otettiin hidas aamu, aamiaista nautittiin klo 7.15. alkaen, tehtiin ruokainventaario, ja ennen liikkeelle lähtöä Julia neuvoi Barcelonaan saapunutta Isseä jatkoyhteyksien kanssa. Oikea pysäkki ja bussi onneksi löytyi, ja seuraava suomalainen Pyreneiden talsija saatiin matkalle kohti Andorraa. Arinsalin kylään laskeutumisessa mainittavinta tais olla se, kun vastaan saapui koko ajan yksittäisiä kulkijoita tai pieniä ryhmiä, mitä lie lauantairetkeläisiä, ja kaikille piti jotenkin jaksaa olla kohtelias =D lisäksi kantiksen hikeen sekoittuu makeampia aromeja, kroppa on käynyt ketoositilassa aika pitkään ja paita vaatis käsipyykkiä tehokkaampaa pesua. Retkenpinnaksi palokärki.

Arinsalista löysimme bussiyhteden Andorra la Vellaan ja leiriydyimme bussiasemalle Isseä vastaan. ”Mitäs väsyneen näkösiä hippejä täällä on?” -sananvaihtojen jälkeen etsittiin lounaspaikka, täydennettiin ruokavarastoja, etsittiin uudet aurinkolasit kadonneiden tilalle ja Isselle lippis. Andorra on juuri melkeinpä sitä mitä osas odottaa: sekoitus lomakyliä, laskettelukeskuksia, pankkeja, ostoskeskuksia, turismia ja veroparatiisia hulppeissa maisemissa. Loppuiltapäivästä otettiin paikallisbussi Ordenon kylään ja sieltä jatkoyhteys El Serratiin, mistä olikin enää kolmen kilometrin talsiminen majapaikkaan tulevaksi yöksi. Isseen matkalla tarttunut flunssa vähän huolestutti, eikä huomisesta olisi tulossa helppo päivä varsinkaan tuoreeltaan matkaan lähtevälle.


Comapedrosan refugi

Ordeno
Lisää kuvateksti

Siskot tien päällä



Comapedrosasta Arinsaliin...

... ja El Serratista Borda de Sortenyyn.


2.9.

Liikkeelle jälleen aamukahdeksalta, ekat pari kilometriä tuottivat vaikeuksia, kun kartta, maasto ja merkitty polku eivät oikein täsmänneet keskenään, mutta kun oikeille (uusituille?) reiteille päästiin, niin matka taittui tasaisen tappavasti. Tappavasti lähinnä siksi, että Issen flunssa yltyi lieväksi kuumeiluksi, mutta tulokas selvisi sankarillisest ensimmäisestä kokonaisesta haikkauspäivästään. Aamupäivän nousu oli melko raskas, mutta puitteiltaan hieno, ja havikseen kirjattiin pieni porukka vuorisirkkuja sekä hieno 30 alppirautiaisen parvi! Iltapäivästä nähtiin 3 partakorppikotkaa, esiaikuinen maakotka ja jo tutuksi tullutta ”perussälää” sitruunahemppoineen, vuorikirvisineen ja virtavästäräkkeineen.

Tarinan kahdeksannelle vaelluspäivälle osui reissun suurimmat korkeusvaihtelut, kun sekä absoluuttista nousua että absoluuttista laskua kertyi 1700m suuntaansa. Aamun nousua seurasi aika jyrkkä lasku, ja uuden nousun jälkeen päivän topografiaa nähtiin ikään kuin yhteenvetona, kun parin vikan kilsan aikana tasaisia maastonkohtia ei löytynyt sitten millään. Viimeisen kilometrin aluksi Julia sai seuraavalta refugilta puhelun, johon ei kuitenkaan pystynyt vastaamaan eikä saanut uudelleen yhteyttä, joten kantis pisti isomman vaihteen silmään, kiirehdin refugille kertomaan että kaikki ok, ollaan tulossa, ja pudotettuani oman rinkan pois harteiltani lähdin tyttöjä vastaan. Myöhäisen saapumisen takia yöpuullekin asettuminen venyi, mutta meille ei menny läheskään niin hilkulle kuin eräällä brittipariskunnalla, joka saapui refugiin vasta iltakymmenen jälkeen.













3.9.

Hukkasin hanskani ja piponi, perkele, kaiken pakkaamiskaaoksen keskellä. Päästin kuitenkin aamukahdeksalta liikenteeseen ja vaikka eteneminen päivän ekan etapin aikana oli maaston takia hidasta, maisemissa ei taaskaan ollut valittamista, ja aamun parhaimpana nähtiin hienosti alpestris-alalajin koiras-sepelrastas. Niin hieno kuin olikin, niin sera jäi vain indikaattoriksi ja tänään tykiteltiin ekat havikset tämän vuoristoseudun tarunhohtoisimmista lajeista. Kauan odotettu lumivarpunen lensi äännellen ylitsemme reitin korkeimmilla kohdilla, ja laskeutumisen alussa ohitettiin niin komeita kallionseinämiä, että matkanteko viivästyi väkisinkin niitä skannaillessa. Yhdellä seinämällä viimein tärppäs, kun huomasin pienen, tumman, pitkä- ja pyöreäsiipisen pikkulinnun lehahtavan kallionleikkaukselta toiselle. Huuto kajahti – KALLIOKIIPIJÄ! Hyvin sitä seurattiin, linnun siirtyessä seinämää pitkin ylöspäin ottaen lopulta siivet alleen kadoten paikalta. Oli kyllä merkillisen näköinen ötökkä, ei mitenkään liioiteltua väittää lentotyylin muistuttavan pientä harjalintua tai suurta perhosta. Kauniimpi kuin mitä uskalsi kuvitellakaan, vieläpä komea, tumma koiras. Tätä tuli hehkutettua estoitta ja taisin käydä seurueen hermoille vielä illalla jatkuvilla muminoillani. ”Sviddu, legendaarinen muraria, me nähtiin se…”









Kalliokiipijä löytyi tuolta seinämältä

Loput päivän laskeutumisesta meni joenvarsia, nittyjä ja metsiä seuraillen. Reitin varrelle osui pieni ranskalaiskylä, mutta missattiin niukasti lounasikkuna ja kyläpuodin tarjontakin oli vähän yksipuolista. Omiin eväisiin oli tyytyminen, ja juuri kun olimme aloittamassa 7 km siirtymää ja pitkää nousua seuraavaan yösijaan, niin lännestä puski taas kunnon ukkosrintamaa. Taas saatiin matkan aikana jännittää, notta kuinka pahasti tällä kertaa jyrinä lyö päälle. Ei onneksi pahasti, eikä paria niittymäisempää aluetta lukuun ottamatta avoimia alueita ylitetty, ja pysyttiin koko ajan puurajan alapuolella refugille asti. 600m nousu oli lopulta suht helppokulkuinen ja tasainen, mitä nyt refugille vaadittiin vielä pieni rykäisy. Patikointia kertyi lopulta rapiat 21 kilometriä, pisin päivämatka tähän mennessä. Matkan varrelle osuneen järven kohdalla kuultiin taivaalta liroparven ääniä.




4.9.

Eilinen nousu kannatti, kun aamupäivää vietettiin enimmäkseen puurajan yläpuolella, ensin nousua noin 5km matkalta ja klo 13 aikoihin aloitettiin tasainen laskeutuminen kohti seuraavaa kylää. Maisemat olivat jälleen sellaista ”Pyreneiden Jotunheimia” notta, harvoin pelkistä maisemista nousee käsivarren karvoitus näin pahasti pystyyn. Upeita ylänköjä, järviä ja vuortenseinämiä. Mitä nyt lounasaikaan saatiin seuraava karu muistutus vuoristovaellusten todellisuudesta, kun seurasimme pitkään samassa laaksossa pyörinyttä mediheliä – hälytysvalo vilkkui koko ajan ja kopteri pyöri samoilla paikoilla melko pitkään, joten valitettavasti tais olla kyse ihan oikeasta etsintäoperaatiosta.

Päivän positiiviseksi puoleksi katsottakoon mm. aamun aikana näyttäytyneet suuret pääskykerääntymät, taivaalta kantautuneet mehiläissyöjien äänet, käärmekotka sekä vihdoin ja viimein näyttäytynyt VANHA MUUTTOHAUKKA. Tais jäädä jopa reissun ainoaksi, mutta eihän sitä voi Pyreneiltä takaisin tulla jos Peree ei nää.

Loppupäivä oli taas tasaista laskeutumista, ensin laaksoa pitkin suuren (ja padotun) vuoristojärven rannalle, jonka rantaa seuraillen ja seuraavien rae- ja ukkoskuurojen saattelemana saavuttiin seuraaville majapaikoille. Kylän majatalo mökkeineen ja laskettelukeskuksen hotelli olivat täyteen buukattuja, mutta refugista löytyi tilaa. Lyöttäydyttiin samaan huoneeseen kolmen belgialaisen kanssa, ja molemmilla seuruilla riitti tarinaa omista vaelluskokemuksista Pyreneiltä ja muualta. Samaan aikaan rakeita sato niin rankasti, että maa värjäytyi valkoiseksi, onneksi ehdittiin alta pois. Kun majoittumisen, peseytymisen ja pyykkäämisen jälkeen nautimme kolmen ruokalajin illallisen (kasvissosekeittoa, salaattia, täydellisiä uuniperunoita, tuhtia munakasta ja lettuja) varsin kansainvälisessä seurassa, niin päivän päätteeksi oli mitä erinomaisin fiilis.




















5.9.

”Välipäivän” makua, siirryimme lomakeskuksesta seuraavaan kylään ennen vaelluksen viimeisintä ja todennäköisesti eeppisintä osuutta. Aamupäivällä kuljettiin upeaa, pienten järvien kirjomaa mäntymetsää pitkin (punatulkku sai kunnian olla retkenpinna nro 100) ja reitin varrelle jääneestä kylästä kivoja maalaismaisemia pitkin Eynen kylään. Lounastauolta alkaen seurattiin harvakseltaan edennyttä käärmekotkamuuttoa (nähtiin lopulta yli 20 yksilöä), kuultiin ja nähtiin useampi parvi mehiläissyöjiä, ja pääskyjäkin suuntasi kohti Afrikkaa tasaisella tahdilla. Joku pullonkaula tässä on pakko olla. Lähempänä Eyneä olevilta lupaavan näköisiltä niityiltä löytyi lopulta viisi punapäälepinkäistä (yksi vanha ja neljä nuorta) sekä pari pikkulepinkäistä.

Eynen kylään saavuttiin kolmelta iltapäivällä, ja majatalon avautumista odoteltiin teen ja viinin äärellä. Cal Pai tarjosi vaeltajille luksuspuitteet, kun sviitistä löytyi esimerkiksi oma teline pyykkien (tai pyyhkeiden) kuivaamiselle. Päivällinen nautittiin samassa ravintolassa ja onnistuimme pääsemään aikaisin nukkumaan. 
















6.9.

Viimeinen kokonainen vaelluspäivä ja kupletin juoni meni uusiksi. Tästä piti tulla se maisemiltaan eeppisin etappi, mutta Strömsö jäi jälleen kauas. Alkuun päästiin nousemaan hienoa laaksoa pitkin, puuraja saavutettiin suht iisisti (nähtiin metso!) eikä korkeimpien paikkojenkaan saavuttaminen kauhean tuskaista lopulta ollut, mutta kun vuorenhuippujen muodostamaa harjannetta piti lähteä etenemään, niin lounaan puoleiselle taivaalle kertyi synkkiä pilviä ja ukkosen riski oli aika välitön. Pilvet onneksi pysyivät vuorijonon toisella puolella, mutta myräkkä änkes sen verran lähelle että eteneminen oli pakko keskeyttää, ja etsiä suojaa vähän alempaa sopivaa kallionseinämää vasten. Maasto oli paikoin todella hankalaa liuskekivikkoa eikä niiltä sijoilta kantamusten kanssa olis alemmas päässy, mutta onneksi Julia hiffasi kartalta, että alkuperäisen reitin varella oli pari kylmärefugia, jonka suojassa voisi lounastaa sekä miettiä etenemismahdollisuuksia. (Tässä samalla koettiin pari luontodokkarimomenttia, kun yksi partakorppikotka pudotteli luunkappaletta vuorenseinämälle ja kaksi lintua lensi niin läheltä että humina kävi.) 



Metso löytyi näistä maisemista



Muita turisteja samalla reitillä. Tässä vaiheessa kaikki hyvin...



Refugi, tai oikeastaan kivistä rakennettu luolamainen suoja, ei onneksi ollut kilometriä pidemmällä ja aika reippaasti, tosin jännityksen siivittäminä, sinne sykittiin. Pahin myräkkä näytti jämähtävän aivan meidän ja seuraavan majapaikan väliin, joten taktiikkaa piti muuttaa niin, että seuraavan yön refugi pitäisi skipata. Päätimme laskeutua suoraan Nurian laskettelukeskukselle, etsiä sieltä majoituksen tulevaksi yöksi tai hankkiutua pysyvästi alemmas ihmisten ilmoille. Melkoista touhua, kun samalla nähtiin 35 ja 48 pyreneittengemssin laumat, yhteensä 16 pyreneittenvuorikaurista, 60 alppivarista, polun alapuolella aivan järkyttävän upeasti näyttäytyneet neljä maakotkaa, joista yksi kieppui yläpuolellemme melkein päitä hipoen. Nuriaan laskeutuessa saatiin taas rakeita niskaan, mutta yhdellä niityllä viihtynyt, komea 150 sitruunahempon kerääntymä lämmitti. Lisäksi napattiin päivän viimeinen juna Nuriasta Ribes de Friserin kaupunkiin, joten vaellus päättyi ja vuorikauriiden kuvaamisen ohella kannatti vilkaista sitä yhtä kauempana leijunutta partakorppikotkaa – se oli oikeasti tän reissun viimeinen.

Ribes de Friserin puolella löysimme majoituksen suht helposti, joten suihku, lämmin ateria ja kunnollinen patja olivat taas arvostettuja mukavuuksia.







Pyreneittenvuorikauriita kännyllä kiikarien läoi kuvattuna

On siellä niitä gemssejäkin






7.-9.9.

Barcelona. Ribes de Friseristä otettiin klo 11.03 lähtenyt juna, matka kesti pari tuntia, ja Barcelonassa majoituttiin pari yötä melko vaatimattomassa (näin kiltisti sanottuna) Airb’n’b-paikassa. Sagrada Familian katedraali, Casa Batlló, Castell de Montjuïc, El Gòtic ja muutamat muut nähtävyydet kuitattiin (ja niiden ohella retkepinnoiksi harjalintu ja mustakottarainen), istuttiin paahteisella terassilla ja juotiin Coronaa, ja päivät paketoitiin vegaanisten ravintoloiden maistelumenuilla. Sunnuntaina 9.9. odotti aikainen herätys ja klo 8.00 startannut lento. Joten sen enempää tarinoimatta tämän tarinan voi paketoida ja siirtyä kohti syksyisempiä tunnelmia.
























”I brought you fires
that you put out
I brought you fires
that I cannot be without

I came with sadness
but this my shattered heart can’t bear”

-          Dark Tranquillity – Hours Passed in Exile 

Tosi ristiriitainen olo tästä reissusta. Upeita maisemia, tunnelmia ja tarunhohtoisia vuoristolajeja, mutta ei tainnut olla päivääkään ilman kovaa riitaa, jotka johtuivat milloin mistäkin, navigointierheestä, valokuvaamisesta, kadonneista aurinkolaseista tai hedelmien jakamisesta. Itse oireilun välillä tosi passiivisena ja lamaantuneena masennuksen ja vaikean kesän takia, joka johtui hyvin epätasapainoisesta parisuhteesta. Henkistä väkivaltaa, kuten kiristämistä, uhkailua ja vähättelyä, sai kokea melkein koko reissun ajan. Isselle kiitokset tuesta ja diplomaattisuudesta, ja anteeksipyyntö siitä millaista sontaa joutui vierestä toistamaan. Vikat päivät Barcelonassa olivat oikeastaan yhtä helvettiä ja epätoivoista pohdintaa siitä, että miten tästä tilanteesta pääsis ulos.

Onneksi tän reissun jälkeen pääsi.