9.12.2017

Merisirriexcu Jurmoon (30.11.-3.12.2017)







Buukkasin itseni ornisymbionttien järkkäämälle perinteiselle Jurmon kaamosreissulle. To-su-retki oli sen puolesta optimaalinen, että saaressa ehtisi viettämään kaksi täyttä päivää, eikä mökissäkään tarvitsisi vain käydä kääntymässä. Mukana myös Aapo Salmela, Tuomas Lahti, Niko Björkell, Melissa Rossi, Julia Palorinne ja Mikko Tiusanen.

Julian ja Mikon kanssa lähdettiin liikenteeseen Viikistä siinä puoli kymmenen aikoihin, aikaa oli runsaasti ennen Eivorin lähtöä ja tarkoituksena oli ehtiä tekemään joku täsmäretki matkan varrella. Vuodarihimoissaan jengi elätteli toiveita Salossa muutaman päivän pyörineestä isolokista; jokin sänkipellolla palloileva kanikkaparvi me kyllä löydettiin, mutta siihen se sit jäikin. Onneks spondet on mukavampia ja menomatkalla näkyneet 3 hiiripöllöä ja 5 isolepinkäistä paikkasivat oikein hyvin. Eivor starttas klo 15, kannella ei paljoa staijailtu, Jurmoon rantauduttiin siinä seitsemän aikoihin – ja ilta venyi yllättävän pitkäksi. Vähillä yöunilla pääsee maastokauden makuun!


Pe 1.12.

Joulukuun ensimmäinen helli meitä vesi- ja räntäsateella sekä 14 m/s NE-tuulella, joten saaristotunnelma on taattua ja laatua! Valoisa aika käytettiin hyvin hyödyksi ja saarikin saatiin koluttua melko kattavasti.

Ensin suuntasimme koko porukalla länteen. Kylän ruokinnalta löydettiin peippo, satamalahdella eläteltiin niitä iänikuisia (mutta toteutumattomia) toiveita pikku-uikusta. Järven kannakselta osuttiin punakylkirastaan kohdalle ja Länsiriutalta käsin tapittaminen antoi jo vähän parempaa, kun Tiu skarppasi Haahkasaaresta kottaraisen, paroni muutaman sinisorsan porukasta koiras-jouhisorsan ja riutan ohi lensi tusinan verran pulmusia! Lajikirjon kasvattamista jatkettiin Heinäsaaresta, kun lounaispuolelta löytyi yksinäinen pilkkasiipi ja Niko skarppas tällä kertaa haapanan ja reissun ekat merisirrit! Kolme calmaria pyörivät siinä Heinäsaaren eteläpuoleisella särkällä, näyttäytyen ensin lennossa ja hetken aikaa särkän kivillä, mutta aika helposti ne sinne matalan särkän tuolle puolen katosivat.

Staijia Heinäsaaresta

Tapittamisen jälkeen Niko & Melissa sekä Tuomas & Mikko lähtivät omille teilleen, ja jatkoimme vielä tovin Aapon ja Julian kanssa Heinäsaaressa, kun lintupoika Salmela myöhästyi ensimmäisestä sirritilanteesta ja kärsivällisesti ootellen saatiin laji vielä Aapon vuodarilistalle. Heinäsaaressa staijaamisen jälkeen suuntasimme kohti itää ja oikaisimme nummen halki kohti Sorgenia – lehdon eteläpuolen tulvilta potkaistiin lentoon taivaanvuohi ja lahdelmalta löydettiin kymmenen pulmusta lisää. Jatkoimme suon laskuojan kautta kohti Grundvikeniä, kuitattuamme siinä laskuojalla tiksuneen punarinnan. Itäreittiä kompattiin ankarasti, ja vasta viimeisellä mahdollisella lätäköllä Aapo komppas jänkäkurpan! Julia kuittasi vuodarin ja kelpasi joulukuista jänkälymnaria muutenkin ihmetellä.

Paluumatkalla paineltiin suorinta reittiä asemalle ja skarpattiin muinaismuiston tienoilla vielä räkättirastaan kanssa kulkenut kulorastas. Iltahuuto pidettiin suhteellisen aikaisin ja lomaketta koristivat, mainittujen lisäksi, lopulta 14 naurulokkia, 23 pulmusta, 3 tavia, 3 taivaanvuohea ja 2 punarintaa. Massoilla ei juhlittu, telkkiä noin 160 havaittua ja sinisorsien määrätkin jäivät suht alhaisiksi kun Skalmörenillä ei nähty mitään sen isompaa parvea lennossa.

Viimassa ja sateessa rämpimisen jälkeen oli aika euforinen olo, tällaisten talvilajien löytäminen näin haastavissa keleissä on aina palkitsevaa. Nyt on kämppä täynnä kuivuvia vaatteita, sauna lämpiää ja taustalla soi ”Ornileidi in Red”. Kaukana ovat stressi ja valosaaste, sapuskaakin on ja jos sitä yhden kuuskutosen sipasis…

Kylällä pyöri kesy urpiainen, mitä nyt valot ei oikein riittäny kuvaamiseen.


La 2.12.

Tuuli kääntyi lounaaseen ja räntäsade vaihtui poutaan, välissä saatiin jopa aurinkoa täysin pilvettömältä taivaalta! Saarta kierrettiin taas raivokkaasti ja dataa tuli jopa 35 lajin edestä. Suurin osa reiteistä myötäili eilistä, paremman sään salliessa vietimme enemmän aikaa lännessä ja idässäkin ehdittiin käymään. Metsien komppaaminen on jäänyt vähemmälle, mutta yleensä se onkin ollut sellaista välipäivien harrastusta…

Pääpiirteittäin kuljimme eilisen kaltaista reittiä. Kylän ruokintapaikalla notkutaan eilistä pitempään, ja Tuomaan peippokuvia odotellessa ehdin staijaamaan mereltä sekä kaksi mustalintua että yksinäisen merimetson. Vierailu satamalla on myös eilistä antoisampi, kun Aapo löytää tien varren katajikosta niittykirvisen. Saaren yli lentänyt kaakkuri keskeyttää matkan teon sinne läntisempiin osiin, nummelta lähtee kuuden teeren parvi lentoon, ja taas Heinäsaaren puolella ihmetellään milloin taveja, milloin haapanaa. Näkyvyys on eilistä parempaa, joten koitan tähyillä Skalmörenille mahdollisimman intensiivisesti. Niko kuitenkin keskeyttää tapittamisen, nuotittamalla pikkusärkältä 45 merisirrin parven. Kääntynyt tuuli on ilmeisesti ajanut sirrejä lähemmäs pääsaarta, hienoa! Vaan Heinäsaaren rannoilta sirrit puuttuvat, joten valokuvaaminen taitaa taas jäädä haaveeksi.





Skalmörenille tapittaminen tuottaa tulosta. Ajan pitkää yksi saaren merikotkista lähtee lentoon ja lässäyttää useita satoja sinisorsia lentoon. Saaren eteläpuoliskoa tsiigatessani sorsien mukana lentää tiheämpi parvi pienempiä lintuja – joita näyttää ensi alkuun olevan aivan jäätävästi. Epäuskosta toivottuaan paroni huutaa kuin hyeena. Hei! Tuolla on aivan perkeleen iso sirriparvi lennossa! Ekalla kierroksella ei voi kuin ihmetellä ja ääneen äimistellä, tokalla kerralla saan itsestäni sen verran irti että pystyn nuotittamaan lintuja, ja kun parvi lähtee kolmannen kerran lentoon pienen odottelun jälkeen, niin niitä pystyy jo laskemaankin. Parvi kiitollisesti leviää pitkäksi nauhaksi, ja laskeutuessaan takaisin kiville se systeemi tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan, ja lopulta ynnään parvesta 400 merisirriä!

Skalmören on kuitenkin kaukana eikä sitä koko päivää raaski Heinäsaaressa tapittaa. Tiu nuotittaa kaukaa etelästä ohittanutta lokkilintua joka ehkä oli kihu, ja paroni puolestaan torspoilee Skalmörenin edustalla kelluneella tummalla vesilinnulla, joka ehkä oli nuori polysika, mutta mitäpä näitä ö-mapin haviksia enempää huutelemaan. Jatkamme takaisin järvelle ja lounaiskärkeen. Tiu, Aapo ja Tuomas komppaavat innokkaasti, mulla menee enemmän valokuvaamisen puolelle. Etelälahdelle on ilmestynyt uusi sotkaparvi, ja ilokseni huomaan tusojen kanssa hengaavat neljä lapasotkaa! Kun niemeä kompannut kolmikko eksyy paikalle, ehtivät ensin haukkumaan vääntäjäksi kun kerta eivät ite nähneet =D Tiu kertoo nähneensä eteläsärkän kärjessä pienen parvin merisirrejä, mutta mun ja Tuomaan kuvausyritys tuottaa tyhjää.





Montako lapasotkaa löytyy?


Reitti jatkuu jälleen Sorgenin kautta kohti saaren itäisimpiä osia. Tällä kertaa oikaistaan muinaismuiston puolelta, ja pysähdyksillä napsitaan retkenpinnaa niin tilhistä kuin Norrkläpparnien liepeille kelluneesta riskilästä. Itäsannat ovat entisensä: rarei ei löydy, mutta jotain maagista tässä hiekkarantapätkässä on. Rauhoittavaa päästä tyynemmän puolelle ja kuunnella rauhassa rantaan osuvia aaltoja. Jänkäkurppa löytyy eiliseltä paikalta, ja tällä kertaa lintu jää sen verran hyvin haltuun, että Tuomaan kanssa ehdimme räpsäistä siitä dokumenttikuvat.

Paluumatkalla jään kylän liepeille kuvaamaan iltavaloja, ennen kuin totean päivän olleen tässä ja jatkan muiden kanssa kamojen kuivattelua. Talvikengät ei pidä enää vettä, pitää varmaan siirtyä talvikumisaappaiden puolelle. Toisena kokonaisena retkipäivänä saimme kasaan mukavat 35 eri lajia, ja vaihtuvuutta näiden kahden päivän lajistossa ainakin on. 475 merisirriä on Jurmon enkka ja Suomen kolmanneksi suurin päiväkertymä! Muuta mainittavaa ainakin 9 tavia, 250 telkkää, 5 naurulokkia, 120 räkättirastasta ja 21 pulmusta.

Koska olimme viikon ainoat miehittäjät maanantain lähtöpäivän ohella, niin katsoimme hyväksi saunoa tänäänkin. Joskin kiukaan tulipesä vuotaa sen verran, että lämpö karkaa ja itse saunatilassa alkaa olemaan vaarallisen paljon nokea katossa.

Knölikset tuli hienosti

Itäreitin jänkäkurppa






Su 3.12.

Lähtöpäivä, tuuli voimistunut entisestään ja vettä tulee taas vaakatasossa. Korjasimme luumme, siivosimme aseman ja päivän vähäiset lintuhavainnot tehtiin aseman ja sataman välillä. Paluumatkalla vaihdoimme kuulumisia Jorma Tenovuon kanssa, poikkesimme asemanhoitaja Hellsténin luona palauttamassa kaksi tyhjentynyttä kaasupulloa, ja ensimmäiset kyytiläiset pääsivät kotiutumaan iltayhdeksän aikoihin. Kiitos reissuseuralle (Aapo, Tuomas, Julia, Niko, Melissa ja Mikko), kiitos TLY, kiitos sendari, kiitos Jurmo, ensi kertaan!







6.12.2017

Harmaa marraskuu ja loppusyksyn talvilintulaskennat




Otsikko kuvaa tätä tarinointia riittävän hyvin. Batumin jälkeen ei oo oikein ollu energiaa eikä intressejä kiikarien ulkoiluttamiseen, mutta onneksi seurantoihin osallistuminen pistää liikkeelle...


4.11.

Talvilintulaskenta Janakkalassa. Aikaikkuna laskennan tekemiseen rajoittui kahteen päivään, eikä alapilvien, pienen sadetihkun ja harmauden keskellä kulkeminen ihan optimiolosuhteista käynyt. Tiaisia, pikkuvarpusia, keltasirkkuja, fasaanejä. Äh. Kulkeminen menee vähän puolivaloilla eikä aina oikein jaksa keskittyä. Aika usein sitä havahtuu omiin ajatuksiinsa seuraavaksi miettii, että jäikö mulla taas joku lintu kirjaamatta. Parisataa metriä eteenpäin ja ja pellon laitamilla pyörii pieni parvi keltasirkkuja. Hetkonen, oliko tuo järripeipon ääni? Havahtumisen jälkeen valot palavat vähän kirkkaammin kuin pelkällä puolitehoilla. 

Tutuilla metsätaipaleilla löytyy taas tuttuja metsätiaisia, yksi pate ilmestyy parin metrin päähän kuusen alaoksille ihmettelemään leuka rintakehässä kulkevaa ornia. Eikä tarvinnu edes piiskuttaa. Tuoreeltaan jäätyneeltä Suojärveltä löytyy viisi laulujoutsenta, Metsämaantien varrella huutaa päivän toinen harmaapäätikka. Hyvikkälän päädystä löytyy lisää järrejä. Järventaustantiellä meno meinaa jo revetä käsistä, kun yhden pienen peltoläntin laitamilla on onneton kaistale jotain riistapellon kaltaista ratkaisua. Käväsen vähän lähempänä ja ennen kuin ehdin ees syynäämään urpiaisparvea, niin isolepinkänen nousee pellosta reunapuihin. Siinä samalla urpiaisparvikin vauhkoontuu ja spottaan yhdestä erillisporukasta kolme hemppoa!

Mainittujen ansiosta laskennan diversiteetti nousi 34 eri lajiin; hemppojen, laniuksen ja järrien lisäksi tuloksiin kirjattiin Hyvikkälän ylittänyt kalalokki, Myllykylän ylittäneet 23 isokoskelon parvi ja Järventaustantiellä matalalla liitänyt kanahaukka. Tiklejä ja pikkuloxioitakin oli liikenteessä. Järripeippoja löytyi lopulta 5 eri yksilöä, toivottavasti niitä jäisi tänne vuodenvaihteeseen asti.  Viikonlopun sykähdyttävin havis saatiin kuitenkin laskennan ulkopuolelta, kun Viralantien varrella auton valoissa nähtiin viirupöllö, ensin laskentaa edeltävänä ja uudelleen seuraavana iltana!


7.11.


Taavi Sulander välitti Viikin alueella retkeileville tiedoksi, että Länsi-Herttoniemeä ja Etu-Viikkiä kiertävä talvilintureitti vapautuisi seuraaville laskijoille. Sopivaa ajankohtaa kytättiin ensimmäisen laskentaviikon yli ja lopulta reitin korkkaaminen osui mitä kauniimmalle syyspäivälle. Kalle Mellerin ja Niko Björkellin kanssa aloitettiin reitti Majavatien kalliolta kahdeksan jälkeen ja olihan siinä starttialueella jo ihmettelemistä, että ollaanko tässä kaupunkialueen vai minkä puolella, sekä mitä kirjataan vielä ylilentäviksi. Kun rastaita on perkeleesti liikenteessä, seassa niin punakylkeä kuin kulorastaskin, niin ainakin omalta osalta laskennan eka tunti meni vähän ihmettelyksi. 

Sisislaskentoihin tottunut höristelee korviaan Saunalahdella, kun ruovikossa rätisee päivän ensimmäinen peukaloinen. Fastholman ruokintaa lähestyttäessä seurue muistuttelee alueella pitkään olleesta pähkinänakkelista. En ehtinyt edes elättelemään toiveita, kunnes totean että "mikäs tossa tiksuu" - nakkeli ilmestyy näköpiiriin ilman sen kummempia yrityksiä ja piti tosiaan jännää, lähes nokkavarpusmaista tiksutusta. Fastholmassa yritän totutella myös siihen, että sieltä taivaalta oikeesti kuuluu hemppojen ja järripeippojen ääniä. Järrejä löytyy myös pihlajista, ja talvilintujen esiintymistä tutkinut Kalle kertookin, että juuri pihlajanmarjojen määrä on parhaiten järrien talviesiintymistä selittävä tekijä. Loogista, siinähän ne näyttää kiskovan marjoja missä tilhetkin. 



Reitti etenee Mölylän kalliolle, Kalle spottaa kohti Saunalahtea lentävän kuuden viiksitimalin parven ja porukalla ihmetellään Purolahdella lepäilevää merihanhea. Purolahden tornin tuntumasta puolestaan löydetään isolepinkäinen ja Keinumäen tornista staijataan lahtea ylittävä harmaahaikara. Metsät on väärällään mustarastaita ja saa niitä räksäparviakin seuloa. Vaan sendari sentään kun päästään Viikin koetilalle asti, jos siinä hevosaitauksen kulmilla pyörineissä neljässä västäräkissä ei olis ollu tarpeeksi kestämistä, niin samoilta sijoilta mennään ja löydetään mustaleppälintu! Lintu on tottumattomille hämäävään näköinen; ruskeanharmaat ruumiinhöyhenet, mutta selvä siipipaneeli näyttäis olevan. Pitäskö niiden +1kv-koiraiden olla jo aika mustia tähän aikaan? Lintu piti silti laittaa tiedotukseen, ja erehdyin ilmoittamaan naaraspukuisena vaikka kimpassa todettiin että koirashan se oli. Ja WhatsApp kyllä muistutti, useampaankin otteeseen, että linnulla on siipipeili. Upeaa =D

Mulelin myötä päivä rupesi maistumaan jo oikealta lintupäivältä. Loppupäivä kierrettiin Mäyrämetsää, Purolahden lavaa ja Länsi-Herttoniemen metsiä ennen paluuta lähtöpisteeseen. Tämän laskennan saldona oli lopulta 46 lintulajia; edelleen sulalla olevalla lahdella kellui merihanhen lisäksi pari laulujoutsenta, telkkiä, isokoskeloita ja sinisorsia. Marjalintuja oli näytillä runsaasti, räksiä laskettiin 309 yksilöä, punakylkirastaita 13 ja mustarastaita 89. Peukaloisia löytyi 4 lintua, järripeippoja 8, pikkutikkoja 5, seassa vielä yksi palokärki ja yksi pajusirkku. (Huomionarvoisena nollahavaintona voisi mainita, että laskennalle ei osunut ainoatakaan viherpeippoa!) Oikein kiva fiilis päivän päätteeksi, kyllä se tavallisten lintujen laskeminen antaa retkeilylle omaa näkökulmaansa, varsinkin tällaisessa ympäristössä. Kirjuri kiittää Kallea ja Nikoa laskentaseurasta!





... mutta ei näillä reiteillä pyyt viheltele, ei teeret lehahtele puiden latvoista, eikä vanha homenokka säikäytä lentoon lähtiessään. Harmaapäätikatkin on vähissä. Silti tämä laskenta, ja sitä pari päivää seurannut Anatheman sekä Sólstafirin keikat osuivat kyllä sopivaan saumaan.




"I had to let you go
to the setting sun
I had to let you go
and find a way back home"

- Anathema, Untouchable

29.11.2017

Batumi2017, osa X – onnellinen loppu?




12.10 Sakhalvasho, D 57

Muutto jatkuu vielä epävakaisten säiden saattelemana, mutta kahdesta edellisestä paljon parempana. Aamu alkoi ajankohtaan nähden näyttävällä suohaukkamuutolla; edelleen menee hyviä määriä arosuohaukkoja, tänään molempien asemien yhteissummana 46 yksilöä, vastaavasti ruskosuohaukkoja yhteensä 86 ja sinisuohaukkoja 7. Nähtiin Sakhalvashon päädystä yksi koiras-sisu, jolla siiven kärjen musta muodosti aika brutaalin kiilakuvion, mutta kaikki muu oli mustaa mikä sisulla mustaa piti ollakin, joten ei siitä sen ihmeempiä saatu. Oppiipahan kiinnittään huomiota vaihteluun.

Samoin hiirihaukoilla oli selvästi muuttopaineita, kun jo aikaisin aamusta sinne E3-sektorille alkoi kerääntymään parvia nosteisiin. Mitään massaryntäystä ei saatu, mutta Shuamtan laskemat yli 15 000 hiirihaukkaa toivat mukanaan myös kotkia. Tietty suurin osa keskittyi sinne itään, mutta oli sen verran aikaa että naapurin meininkiä ehti syynäämään samalla kuin huolehti oman aseman kotkamäärityksistä.

Päivän eka mielenkiintoinen löi tajuntaan niin kuin kvalin kuuluukin, ensin herättäen pientä epäuskoa, mutta pakko se oli uskoa, kun kokonaisvaltaisen tummalla ja pitkäsiipisellä kotkalla loisti kultainen kruunu – VANHA KEISARIKOTKA saapui matalalla E2-sektorille, lintua ehti seuraamaan ja lopulta laskentalinjan ohittamisen jälkeen lintu spotattiin pari kertaa uudelleen, kun joku tuli aina jostain kysymään että ”vieläkö se näkyy” =D Vaan mikäs sen parempaa, kun puoli tuntia myöhemmin samaa linjaa seurasi TOINEN VANHA KEISARI! Saman lajin edustajia nähtiin vielä yksi nuori, sekin itäpuolelta, ja Shuamta näki omalta itäsektoriltaan kaksi vanhaa keisarokotkaa lisää!

Muista kotkalajeista ynnältiin 40 käärmekotkaa, 66 pikkukiljukotkaa, 27 arokotkaa ja 14 kiljukotkaa. Jokusen clangan jaksoin siltä E2-sektorilta ynnäillä ja saatiin niitä oman pään tuloksiin, mutta arokotkia meille ei hirveästi herunnu. Muutoinkin se ”opettavainen itäsektorin syynäys”, kärsivällisyys tai mielenterveys ylipäätään romahti hiljalleen, kun lopulta tajusin kuinka paljon ja kuinka läheltä naapurit niitä kotkia näkeekään. Tyyliin ”Meniks teiltä äsken vanha nipa?” ”Joo, se meni tosta 500 metrin päästä!” ”F0ck you!”

Päivän muuhun lajikirjoon lukeutuivat myös koillispuolen puiden latvoista löytynyt paikallinen ampuhaukka, 66 mustahaikaraa, 7 arohiirihaukkaa (Sakhalvashon länsipuolella rundasi nuori ja vanha samassa nosteessa!) ja protokollan ulkopuolelta 7 lapinkirvistä, 6 nokkavarpusta ja 14 kangaskiurua.

Kivitasku aamuvaloissa
Mustahaikarat alapilvessä
Nuoria sinisuohaukkoja näkyy päivittäin


13.10. Shuamta, D 58

Nyt! Nyt! Tänään! Aamu oli odotetun kuulas ja taivas lähes pilvetön, jolloin muuttoa tietenkin menee, mutta päivän alkupuoliskolla se keskittyi itäpuolelle. Eikä meno ainakaan heti ollut ihan niin näyttävää kuin eilisen perusteella olis odottanut.

Päivän ensimmäinen kohokohta oli ilmeinen fulvescens-kiljukotka; 3kv-lintujen määrittäminen alkaa olemaan jo vaikeaa, mutta identiteettiä puolsivat rakenne, siiven yläpinnan tuplajuovat, heikko Aquila-laikku, sekä täysin juovattomat siipisulat! Peitinhöyhenet vaan oli pomarinamaisen vaaleanruskeat, joten tällä kombolla uskallettiin lintu määrittää. Hieno oli!

Puoltapäivää edeltäneet kaksi tuntia olivat aika hiljaisia, laatukotkat oli pahasti paitsiossa ja mietin, että tuleeko tästä enää yhtään mitään. Toisaalta sama epätoivon fiilis on näkynyt niin monena aikaisempanakin päivänä, kun on lopulta tapahtunut ja paljon. Niin tänäänkin. Klo 12 asti sitä odoteltiin ja hiljalleen muutto lähti rakentumaan, kun saatiin hieman pilviäkin itäpuolelle ja vulpinusmyllyt pyörivät yht’äkkiä useammalla sektorilla. Siinä rupes määritysten kanssa olemaan välillä kiire, mutta edelleen kotkat oli lähtökohtaisesti pelkkää pomariina!

Siinä klo 13:30 aikoihin kotkalajisto näytti jo monipuolistumisen merkkejä, ja poma-clanga-nipa -runsaussuhteet olivat jo paljon tasaisempia. Nuoret yksilöt olivat hämmentävästi vähemmistössä, varsinkin nuoremmanpuoleisia kiljukotkia nähtiin vain pari, mutta puhtaasti vanhoja lintuja näkyi ruhtinaallisesti. Hektisimmät hetket olivat jälleen myöhemmin iltapäivästä, puoli kolmen ja puoli viiden välillä, jolloin meno oli sitä odotettua clanga-nipa-nipa-clanga-poma-clanga-nipa-clanga -tykitystä, parhaimmillaan nähtiin 3 vanhaa kiljukotkaa sekä yksi subad ja neljä vanhaa arokotkaa vartin sisään! Lajiston lisäksi sendari soi meille yhden kriittisen momentin mitä parhaimman Batumi-valon kanssa (tässä ei tällä kertaa oo ironian häivääkään), kun jalolintua ohitti sinitaivasta vasten ja upeassa valossa. Siinä oli hyvä ottaa taas tatsia vanhojen arokotkien määrittämiseen ja jälleen harjoitella, että miten linnun siipien asento ja silhuetti vaikuttavat siihen mitä tuntomerkkejä linnuista pystyy poimimaan.

Ja pyhä sendari kun ne linnut ovat massiivisia. Pitkäsiipiset ja suuripäiset vanhat arokotkat, sekä leveäsiipiset ja lyhytpyrstöiset vanhat kiljukotkat nostattivat riemunkiljahduksia ja hehkutusta niin että kanssastaijareita tais välillä hävettää =D mutta ainakin Aintila-Wright -kaksikolla oli hilpeää, kun tutkapari tykitti niin dataa kuin mustaa huumoriakin.  Ja tällaisena, mitä parhaimpana kotkapäivänä, pystyy vielä korostamaan selkeitä kohokohtiakin. Ja aina ne tapahtuvat odottamattomasti. Määritetyn linnun jälkeen katsotaan seuraavaa lintua, pieniä ryhmiä nuotitetaan toisensa perään. Alkuiltapäivällä nuotitettiin taas seuraavaa ryhmää, mutta taaempana seissyt John mumisee nuotituksen jälkeen jotain epämääräistä jo selvästi korotetulla äänellä – ja huutaa perään, notta MUNKKIKORPPIKOTKA! Ilmapiiri sähköistyy saman tien, nuotteja huudellaan, ihmisiä juoksee ympäriinsä, ”se tulee tossa ton yhden kotkan perässä”, minä poloinen luulen löytäneeni oikean linnun mutta putkella huomaan et hitto, toi on gypsi! Se monachus menee gypsin edellä! Ja se porukan eka lintu on muuten nuori keisari! =D Kun tämän kolmikon perässä liiti vanha arokotka, niin voi taas sanoa että parvessa oli lajikoostumus kohdallaan!

Standardilaskennan jälkeen jäimme asemalle ylimääräiseksi puolitoistatuntiseksi, fiilistelemään yli lipuvia kotkia. Jokaista nipaa ja clangaa kyllä hehkutettiin, ja vaikka päivän päätteeksi vaivasikin paha päänsärky, niin nyt tuntuu siltä, että tämä monilta osin epäonninen sesonki on saavuttamassa onnellista loppuaan. Ehkä täältä uskaltaa tämän jälkeen lähteä kotiin. Munkkikorppikotkan lisäksi Shuamtasta laskettiin 125 mustahaikaraa, myöhäinen kattohaikara, yhteensä 4 hanhikorppikotkaa, 59 käärmekotkaa, 108 pikkukiljukotkaa, 63 kiljukotkaa, 61 arokotkaa (molemmilla kauden komeimpia päiviä!), 5 keisarikotkaa, 21 000 hiirihaukkaa ja 4 arohiirihaukkaa. Sakhalvashon puolelta meni vielä erikseen 96 käärmekotkaa, mutta muiden kotkien osuus jäi rannikon puolella vaisummaksi.

John, Giacomo, Helene, Fabrice ja Maude – kiitos!


Pikkukiljukotka on edelleen kuvatuin kotka

Ja aina välillä näkee tällaisia tapauksia

Pomarina jalka hajalla. Tämä lintu tuskin näkee seuraavaa pesimäkautta...

Clanga!

Nipa!

Gypsi!

Munkkikorppikotka meni kuvausetäisyyden ulkopuolelta, mutta yksi hanhikorppikotka riitti lähemmäs


14.10. Shuamta, D 58

Se alkaa sit olemaan siinä. Sääennuste näyttää kahdeksi seuraavaksi päiväksi täyttä sadetta, joten tänä iltapäivänä roudattiin laskentapaikalta penkit turistisuojaan ja piilotettiin sateensuojan rakennelmat puutavaraa kaipaavilta natiiveilta.

Muuton kannalta sää oli oikeastaan parempi kuin eilen, pilviä oli sopivasti ja ilma pysyi lämpimänä, mutta eilisen jälkeen ei massoja enää riittänyt, kun aamupäivä oli määrällisesti hiljainen (niitä edellisen päivän häntiäkään ei oikein ollut) eikä iltapäivästäkään muutto juuri adrenaliinitasoja herätellyt. Motörhead-henkiset ”I make love to mountain lions” -läpät jäi vähemmälle, mutta kyllä me edelleen kiroilla osattiin (”Asshole!” ”C*nt!” ”F*ckface!”) Ja edelleen ilmatilasta SAATIIN LAATUA;

Arokotkia laskettiin 9 yksilöä ja kiljukotkia puolestaan 14, eivätkä käärme- ja pikkukiljukotkat (11m ja 14m) massamuutoilla juhlineet. Parasta nannaa olivat taas 6 keisarikotkaa; ensimmäinen lintu meni kaukaa Sakhalvashon länsipuolelta, toinen nuori leijui ihanaisesti matalalla W2-sektorilla (”nää jotkut arokotkat on näköjään tosi vaikeita” =D). Loput päivän keisareista olivatkin sit vanhempia; ensin länsipuolelta matkannut vanha lintu meinas katkasta paronin vessatauon (”AKII! ADULT IMPERIAL!”), sen jälkeen n. 5kv lintu löytyi itäpuolelta, jonka perään nähtiin vielä samaa linjaa matkannut 3kv-lintu.

Aamun puolella fiilisteltiin neljällä sinisuohaukalla, kahdella arosuohaukalla, ja surtiin yhtä ammuttua 2kv-niittysuonaarasta, jolla oli siipi niin pahasti tohjona, että se juuri ja juuri pysyi ilmassa. 7 arohiirihaukkaa ovat myös mainitsemisen arvoisia, varsinkin kun vulpinuksia laskettiin alle kolme tuhatta yksilöä. Päivän ainoa hanhikorppikotka löytyi aamulla laskentalinjan takaa, oletettavasti yksi eilisistä linnuista oli jäänyt sinne yöpymään ja jatkoi tänään matkaa.

Päivän päätteeksi purettiin sateensuojan tolpat ja tuotiin tasanteella olleet penkit takaisin turistisuojaan. Tää syksy alkais olemaan tässä…


Nuori keisarikotka maisemassa



Hyvä päivä arohiirihaukoille, mutta linnut tahtoo viihtyä vastavalon puolella





Seuraava kiljukotka...

... ja arokotka. Parempien kotkien kanssa oli tänä vuonna vähän heikot kuvausmahdollisuudet, mutta nämä kaksi päivää riittivät sinetöimään tälle kaudelle onnellisen lopun - ainakin olosuhteisiin nähden.

Näitä haluais nähdä vielä lisää.






15.-16.10.

Standardilaskennan kaksi viimeistä päivää olivat täyspäiväisiä sadepäiviä, ohjelmassa toimistossa istumista, kuvien käsittelyä. blogin työstämistä, lisää gruusialaista punaviiniä ja kaiken tämän vastineeksi unettomia öitä.

Sateen lisäksi kylää piiskasi kova tuuli, ja saimme osaksemme myös muutaman ukkoskuuron. Taas sai tehdä asioita omalla ajallaan, vaikka silti vähän ihmetyttää, että miten ihmeessä näiden blogipäivitysten tekeminen venyy vuosi vuodelta pidemmälle (toim. huom. tämä pätkä valmistui retkipäiväkirjoihin pohjautuen vasta maaliskuussa 2018).


17.10.

Kolmas sadepäivä putkeen – ja John poistui tiimistä =( fiilis oli syystäkin haikea, vinoilutkin jäi vähemmälle ja se jos mikä kertoo vakavasta paikasta. Mutta kyllä taas joskus, jos ei Batumissa, niin sit Omanissa, Skotlannissa tai Senegalissa. See ya again you f0ckin’ c*nt!


18.10.

Taivas selkeni viimein, lähtöpäivää edeltävänä yönä, ja jo aamupäivällä taivas oli täysin pilvetön. Nuoriso paineli laskentapaikalle ynnäilemään peippoja heti auringonnousun jälkeen, siinä missä koordinaattoririimi nautti hitaasta aamusta vilkuillen taivaalle muiden töiden ohella.

Ensimmäinen linnustollinen silmiinpistävä asia näkyi ihan lähipiirissä, parvekkeelta nähtiin ainakin 4 mustaleppälintua (2 koirasta ja 2 naaraspukuista), keskipäivän petostaijeilla puolestaan kuitattiin kaksi vanhaa kiljukotkaa, yksi vanha arokotka, yksi E3-etäisyydellä liidellyt nuorempi keisarikotka, vähän lähempää ohittanut kurki parvi – ja aaaaivan talon kattoja hipoen etelään suunnannut nuori Peregrinus. Taivaanjumala otti sen verran aikaa useammalla rundilla, että puutarhassa seisoskellut Xu ehti hälyyttämään karvanaaman paikalle. Ihan kuin se pere olisi odotellut, että tule nyt vielä kattomaan, kun vielä voit.

Tässä oli samanlaista ”ympyrä sulkeutuu” -momenttia kuin vuoden 2013 Batumin reissun viimeisen päivän aikana. Romuna henkisesti ja fyysisesti, ornipolo rämpii niin epätoivoisissa kuin surullisissakin fiiliksissä. Sieltä jostain kuitenkin löytää sen toivonkipinän ja rohkaisun, aivan kuin itse sendari muistuttaisi, että nähtävää on vielä jäljellä. Ja minähän jään katsomaan.

Nyt on kuitenkin aika lähteä kotiin.



Maailman paras isäntäperhe, kaksi koordinaattoria ja brittiherra.



”Behold and let aurora fall upon you
let the storm descent upon you”