19.7.2017

Suba 2017 feat. Mallan linjalaskennat




Kenttäasemaputki huipentui jälleen Kilpisjärvelle Subarktisen ekologian kenttäkurssille. Kurssilla työskentelyn ohella tuli jälleen tehtyä pari linjalaskentaa Mallan luonnonpuistossa - tuntuu siltä, että paronin aikaikkuna laskentojen tekemiseen käy aina vaan pienemmäksi ja vähäisemmäksi, mutta ainakin tänä vuonna laatu korvasi määrän =) Aseman uuden tutkimusavustajan Minna Viljamaan kanssa sovittiin laskentajaosta; Minna ottaisi kontolleen "Siilasmallan" linjan, paroni puolestaan Pikku-Mallan kiertävän linjan sekä Iso-Mallan ylittävän linjan. Eläinmuseon laskentatiimi Eriksson & Salmela puolestaan huolehtivat Peeran laskennoista ennen juhannusta.

Joten, pitkän ja puuduttavan, julkisilla taitetun matkan jälkeen (maakotka vuodariksi Kittilän Kätkäsuvannon kohdalla) palasin tunturiluonnon ääreen 24.6., sopivasti juhannuspäivänä. Ja millaisen spektaakkelin sitä voikaan kokea 6700 metrin pituisen laskennan aikana! Valaistus oli niin ihanteellista kuin olla ja voi, eikä lämpötila painunut yöllä ollenkaan pakkasen puolelle, joten reviireillä olleiden lintujen lauluaktiivisuuskin oli aika huikeaa. Ensimmäisiä kiirunoitakaan ei tarvinnut kilsaa enempää odotella, kun alapaljakalla pamahti pariskunta pääsaralle - ja loppumatkalla kuului vielä 7 narisevaa ukkoa lisää. Lähisukulaisia ei paljakkalinjalle osunut, mutta kaksi rähisevää riekkokukkoa osui menomatkalle, niin sai siitäkin vuodarin ruksittua.

Nyt o valoja








Lintuja tuntui olevan aktiivisesti äänessä yläpaljakkaa myöten; jopa runsaanlaisesti, yleensä olen laskenut tämän linjan urakan viimeisenä, joten nyt ajankohta oli keskimääräistä aikaisempi - ja kevät tietenkin keskimääräistä myöhempi. Kohokohtia koettiin paljon; kahden kisailevan kiirunan ohilento (piti melkein lyödä maihin kun vieressä suhisi niin lujaa), juuri pääsaran ulkopuolella soidintavat keräkurmitsat, sekä yläpaljakalla raikunut pulmuskonsertti. Jopa Kitsijoen yläjuoksun kivitaskut soivat niin komeasti että hymyilytti. Päivän tilastoihin päätyi lopulta 9 kiirunaa, 8 keräkurmitsaa, 5 sepelrastasta (joista 2 linjalla ja 3 Kitsiputouksen ympäristössä) ja 7 pulmusta. Tähän päälle vielä aseman ruokinnalta pöllähtäneet 2 vuorihemppoa ja Kitsipahdalla pörrännyt piekana, niin huomattava osa Kilpiksen lajikirjosta näyttäytyi koko komeudessaan.

Tästä tultiin...


Hulppeaa linjamaastoa

Mallan laella raikas pulmuskonsertti



Juhannuspäivän jälkeiset sateet estivät linjailun ja sopivaa ajankohtaa sai odottaa kesäkuun viimeisille päiville, ja lopulta 29.6. laskin Pikku-Mallan kiertävän linjan. Näin päin siksi, että linjan päätepisteeltä oli paljon lyhyempi matka takaisin asemalle, jolloin laskenta ei vaarantanut juuri alkaneen kurssin pyörittämistä. Keli oli jälleen mitä idyllisin ja tämän päivän ehdottomana kohokohtana olivat sepelrastaat, joita tulkittiin kuudelle eri reviirille kahdeksan yksilön voimin! Pikku-Mallan itärinteellä oli yhteensä neljä reviiriä; koiras ja naaras aivan Korppipahdan takana, samoin itärinteen eteläpäässä oli yksi pari, ja siihen väliin mahtui kaksi laulavaa koirasta. Lisäksi lounaisrinteellä lauloi yksi lintu, samoin Mallavuovdin suunnalta kuului laulua. Oli aivan järkyttävän upeaa kuunnella yhden koiraan laulua pahdan juurella, kuinka lyhyet säkeet ottavat kunnon kimmoketta takana olevasta kiviseinämästä. Sieluhan siinä onnesta halkeaa.

Sepelrastaiden valtakuntaa

Toisena kohokohtana olivat vuorihempot, 2 lintua itärinteellä ja yksinäinen huutelija lounaispuolella. Loput mainittavista pikkukivoista olivat vähän eteläisempää eksotiikkaa; itärinteellä laulaneen peukaloisen pystyi nyt mutisematta kirjaamaan ylös, kun oli pari päivää sitten ihmetellyt Saanan koivikossa laulavaa lintua, mutta Kolttalahden yli lentänyttä isokuovia kuunnellessa piti jo hetken aikaa pohtia, että mitä täällä oikein tapahtuu =D Pikku-Mallan linja on yllättänyt lajikirjollaan aikaisemmin, mutta tämä oli melko over-the-top, sirittäjä vaan jäi uupumaan.

Yleisistä lajeista pajulintuja oli normaalia määriä, järripeippoja odotetusti paljon vähemmän kuin keskimäärin, niittykirvisiä runsaanlaisesti, rastaita aika lailla normaalisti. Lisää lajikirjoa toivat koivikossa räkättäneet 3 riekkoa, tois puol Maantienlahtee kiikittänyt ampuhaukka ja huipun eteläpuolella hyrissyt keräkurmitsa.




Se rönsyilystä ja sitten asiaan; Subarktisen ekologian kenttäkurssi järjestettiin jälleen asemalla ja paikalle saapui 15 innokasta opiskelijaa Lapin lumoa sisäistämään. Ryhmä oli taas mukavan heterogeeninen, kun ekologian ja evoluutiobiologian opiskelijoiden joukossa oli pari maantieteilijää, yksi ympäristötietelijä ja yksi luokanopettaja. Viime vuodesta viisastuneena kurssin ohjelma saavutti paremman tasapainon ja jo ensimmäisestä päivästä lähtien tunnelma oli korkealla. Suurin osa kurssilaisista oli entuudestaan tuttuja; Ahvisrallitoverit Joona ja Inka päätyivät kurssille, samoin Valtteri, Reena, Anna, Ronja, Rosanna, Joose, Minna, Nora, Meri ja Heikki olivat tuttuja aikaisemmilta Biotooppijaksoilta tai symbionttikuvioista. Ja kuten aina, joka kurssilla ystävystyy uusien ihmisten kanssa.

Kurssin ydinrunko oli säilynyt suhteellisen samanlaisena viime vuoteen nähden; alkupuoliskolla käsitellään laajempia aihepiirejä johdatoluennoilla, kerätään Saanan koivikon tutkimusruudussa aineistoa kurssitöihin ja kurssilaiset esittävät esitelmänsä ennen retkeilypainotteisempaan vaiheeseen siirtymistä.

  • Linnunpesien etsintäsessiota siunattiin astetta runsaammalla esiintymisellä, kun juuri ja juuri koeruudun ulkopuolelle asuttunut ampuhaukka oli vetänyt puoleensa niin paljon rastaita, että vaikutus näkyi aineistossa; suurin osa löydöistä oli räksien pesä ja vuoden saldo olikin korkein sitten... noh, en nyt ulkoa muista koska, mutta 2000-luvun alun kuitenkin. Samalla ruudulta löytyi myös jokunen järri ja urpiainen. Liikuin maastossa muiden ryhmien mukana ja olihan se hienoa Joonan ja Inkan kanssa etsiä kissahiirileikillä sinirinnan pesä esiin! 
  • Tunturikoivikon kasvillisuudesta kerättiin taas dataa vertailemalla eri kasvupaikkojen lajistoa keskenään. Myönnän, että ohjeistus olis voinu olla paljon parempi, ja alkuperäisenä ideana oli että kaikki ryhmät keräisivät dataa Raunin johdolla. Onneksi kaikkiin ryhmiin mahtui lopulta sen verran kasvilajiston tuntevaa, että ryhmät pystyivät keräämään dataa myös itsenäisesti. Edelleen ilmeisen mieleinen kurssityö, ja kertauksestahan se lajintuntemus rakentuu.
  • Kolmantena työnä oli jälleen tunturikoivuryhmä, missä tutkittiin metsänrakennetta mittailemalla satunnaisesti tutkimusruudun tolpilta valittujen koivujen pituutta, pituuden korrelaatio rungon tyven paksuuteen, sekä mittaamalla keskimääräistä lumen korkeutta ilmentävän koivunruskokarveen korkeutta. Tekemisen meininkiä jälleen ja viimeistään kurssin loppuyhteenvedossa selvisi myös näiden parametrien ekologinen merkitys ja yhteys muihin kurssitöihin, mutta ei spoilata tässä vaiheessa = )
Kartoitus käynnissä

Räksien pesiä löyty paljon

Sinirintaa haetaan....

... ja löytyihän se!

Tunturikasvillisuuteen tutustuminen aloitetaan yleensä maantien varrelta






Pituus - check. Tyven paksuus - check...

... ja Parmelian korkeus - check.



Norjalaiset turistit poroja valokuvaamassa. Eisss....

Kurssin alkuvaiheessa vedetyt opiskelijaseminaarit sujuivat vähän tasapainoisemmin parissa eri sessiossa datasettien keräämisen ohella, ja kurssin perjantai oli vielä vähän sisätilapainotteisempi päivä, jota kevennettiin pienellä patikkaretkellä Pikkuvaaran koivikkoon ja nyppylän laelle. Talitiaisen pesäpoikaset ovat aina varma innostuksen lähde ja samalla on hyvä demota eri pesimisstrategioiden yhteyttä muihin elämänkierron vaiheisiin, sekä seuloa muita karumman koivikon piirteitä läpi. Joona piti spondesti pyydettäessä oikein antoisan jäkälädemon! Nyppylän laelta ei tällä kertaa maakotkaa nähty (oli tyytyminen tuulihaukkaan ja pariin merikotkaan), mutta seitakivi sai ruhtinaalliset uhraukset.

Opiskelijaesitysten aikana poistuttiin myös luentosalista

Pikkuvaaran seitakivi

Lauantaina se klassinen retkeilyputki sit alkoi, Skibotnin ja Lyngenvuonon elämään tutustuttavalla retkellä. Mustakurkku-uikut olivat tällä kertaa tiukalla (no näkee niitä Suomenojallakin), mutta Skibotnin kalasatamassa ensimmäiset pyöriäiset näyttäytyivät naurettavan helposti. Anteron viljelemät anekdootit ja tarinat vuorottelivat hienojen luontohavaintojen kanssa; Skibotnin pohjoispuolisella tasanteella ihasteltiin veden alla lentäviä riskilöitä, Uddenissa puolestaan kalastajien ulottuville osui sopivan kokoinen kalaparvi ja meren viljaa korjattiin (saaliina seitä ja punasimppua), siinä missä ruokkilintujakin oli monipuolisesti näytillä. Tällä kertaa etelänkiisla oli selkeästi yleisin merilintulaji, onneksi lunnejakin oli sen verran tyrkyllä että kaikki kiinnostuneet ehtivät niitä näkemään. Pikkukajaviakin nähtiin useita ja pyöriäisistä saatiin hieno revanssi.

Kohti Lyngeniä!

Staijipaikalla keli suosi

... ja kalaa tuli


Valtsu ja pyöriäiset





Uddenilta käännyttiin takaisin kohti Skibotnin jokisuistoa. Kurssilaisilla riitti taas aikaa ja lääniä rellestää, ja ornipuolilta mielenkiintoiseksi anekdootisti jäi todennäköinen harmaalokin ja isolokin risteymä. Joona huikkasi ensin lentävästä vaaleasta lokista, joka laskeutui suistoon. Oltiin joo, että ohan tuo vaalea, mutta jokin jyskytti takaraivossa että ei tässä linnussa ihan kaikki kohdallaan oo. 3kv-lintu, jonka nokan tumman kärjen väriraja on diffuusi ja yltää pitkälle nokan tyvelle, siinä missä isolokilla sen pitäisi - ainakin usein - olla jyrkkärajainen. Istuva lintu veryttelee välillä siipiään ja siipi kyllä on vaalea, mutta kärjen väritys on aika tasainen, siinä missä isolokilla siivenkärjen reunat ovat siiven vaaleimmat osat, kontrastoituen tummempaan sisäosaan. Tämä varmistuu kun Joona lähtee kävelemään kohti lintua; lintu lähtee lentoon ja näköjään, siivenkärki on tasaisen vaalea, eikä läpikuultavia osia näy.




Suiston muita mainittavia olivat lietteillä ruokailleet 3 punakuiria, haapanoiden joukossa viihtyneet 4 jouhisorsaa, retkiporukan yli lentänyt pikkukuovi sekä 400 pilkkasiiven kanssa kellunut koiras-lapasotka. Vuononpohjukasta jatkettiin jo kohti Kilpisjärveä parin etapin taktiikalla; Lulledalenissa tikankontit piti etsiä metsän puolelta, kun polun varren esiintymän oli lapio korjannut (ensin pensaskanerva, nyt nämä, mikä helvetti ihmisiä vaivaa!?), mutta onneksi jäljelle jääneistä yksilöistä on vielä iloa laajemmalle yleisölle. Roviputous oli tällekin Subasukupolvelle maisemallinen elämys, ja lintupuoli antoi taas parastaan, kun putouksella nähtiin koskikara, parkkipaikan eteläpuolella leijui kaksi tuulihaukkaa, mutta juuri ennen paluumatkaa staijasimme eteläpuolen tuntureilta kaksi vanhaa maakotkaa - ja parkkipaikan päällä leijui kolmen tervapääskyn parvi! Moisista sai professori Järvisenkin innostumaan!

Tikankontit viety

Skutsin puolelta onneksi vielä löytyi kukkivia yksilöitä

Roviputouksella


Seuraava retki suuntautui Korkea-Jehkasin suuntaan. Kurssiaikataulussa luki ensin "vapaata ohjelmaa ja pari luentoa", mutta sään kääntyessä synkemmäksi alkuviikosta, päätettiin muunnella aikatauluja ja kavuta Jehkasille tällä kertaa hyvän sään puolella. Kiipeäminen aloitettiin taas poroerotuspaikalta ja hiljalleen etenimme purolaaksoa pitkin kohti länsirinteen lapinvuokkoniittyjä. Niillä sijoilla vietettiin useampi tovi, fiilisteltiin maisemia, botanistien määrittäessä harvinaisia kalkkia suosivia tunturikasvilajeja tundra- ja mustasaraa myöten, ja ainahan ne lapinalppiruusutkin kelpaa maallikolle. "Satulassa" kuultiin niin pulmusen laulua ja kiirunan narinaa, ja ensimmäisten keräkurmitsojen toivossa suuntasimme satulasta ylös kohti korkeinta huippua. Siellähän tuuli, mutta se ei ryhmän fiiliksiä laskenut. Huipulla suurin osa kurssilaisista jäi pitämään tuulta ja evästaukoa kivipaasin vierelle, pienen osan ryhmästä rönsyillessä vähän kauemmas - myself included.

Jehkasin tyvellä














Lapinalppiruusu, taustakaan ei oo siitä huonoimmasta päästä

Sinirikkoja

Huipulla

Ja sit tapahtuu. Selän takaa kuluu epämääräistä huutelua ja suurin osa kurssilaisista tuijottaa kiikareilla samaan suuntaan. Pistän juoksuksi, ne on varmaan löytäny morinelluksen! Ja aavistus osoittautuu oikeaksi, kun kurssilaisista vain muutaman metrin päässä hätääntynyt kurmitsaemo pörhistelee höyheniään ja liikkuu levottomasti. Ensiksi korostan sitä kuinka tärkeää on katsoa mihin astuu, ja vasta sitten alamme etsimään pesää. Koko kööri kuvaa lintua ja pikkasen kohti liikahtaminen tuntuu yllyttävän lintua ja se menee ja juoksee Nikonin lähitarkennusetäisyyden tälle puolelle! Ja mikä parasta, väistyessämme vähän syrjempään luottavainen emolintu pamahtaa suoraan pesälleen! Liikun mahdollisimman lähelle pesää ottaakseni siitä gepsikoordinaatit, eikä se meinaa hievahtaa sitten millään. Nää on melkosia päälliköjä. Ja saatto kurssi vähän huvittua turhan riemuissaan olevasta assaristakin.













Lopulta kurmitsoja löytyi tunturista yhdeksän; Heikki komppaa laen reunalta viiden linnun parven ja satulasta nähdyn kahden soidintavan linnun lisäksi Joona potkas yhden lentoon - joka taisi lopulta lentää assarin ja parin kurssilaisen välistä =D paluumatkalla koukattiin Veikkolampien kautta, matkalla fiilisteltiin jääleinikkejä, lampien luona kaakkureita ja tyllejä, ja poistuminen asemalle tapahtui omatoimisesti päivällisaika huomioiden. Hieno retki!






 Suoretkille yr.no manasi jo tässä vaiheessa huonomaa keliä kurssilaisten niskaan, mutta yllättävän hyvin, parilla hassulla kuurolla, siitä selvittiin, samalla kun katselimme etelästä ja pohjoisesta ohi rynniviä saderintamia. Ronja piti Iiton pitkospuilla ansiokkaan, kokonaisvaltaisen ja vuorovaikutteisen suoesitelmän ja vierailevana tähtenä mukana ollut Tiusanen staijasi samoilta jaloilta 3 piekanaa.


Diashow rullaa Iiton palsasuolla

Markkinan puolella päästään taas tositoimiin, kun lyhyen introilun jälkeen kurssi suuntaa avoimelle suolle. Reunasta lähtien meteliä pitävät keltavästäräkit tulevat kaikille tutuksi, lirot sen sijaan ovat poissa tai hiljaa. Ensihetkillä nähdään yllättäen suon yli pyyhältävä naaras-ruskosuohaukka ja samaa reittiä hitaammin etenevä piekana. Ekat jänkäsirriäiset löytyvät taas suht helposti, ääniäkin kuuluu ja paria lintua päästään katselemaan suht iisisti. Ihan eri meininki kuin joissan toukokuisella Vanhankaupunginlahdella. Suon päällä pörrää myös kaksi tervapääskyä - helvettiläinen, taas käsivarsipinna!






Hiljalleen edetään palsakumpujen päälle ja rauhallisemmalla tahdilla edeten on välillä hyvä pysähtyä staijaamaan. Sektori löytää tien puolella lentävän pikkukahlaajan ja puolihuolimattomasti totean, että meneeköhän tuolla taas yks limicola. Lintu putoaa suht kaukaiselle rimmelle ja tuulen kantama ääni kertoo ihan jotain muuta; kurssilaiset taas katsovat ihmeissään assaria, joka toteaa että se tais olla vesipääsky! Komennan porukan palsakummulle riviin ja laitan Tiusasen päävastuuseen nuotittamisesta, kun lähden etsimään lintua näkösälle. Lintu löytyy sieltä mistä pitikin ja pikaisella kävelyllä lipuu kurssin näkösektorille. Kiikareilla näkee hyvin ja kaukoputkella vielä paremmin. Osa jengistä saapuu vielä vähän lähemmäs ja ovat ilmeisen tyytyväisiä, kun luvattuja lajeja löytyy. Tosin viime vuodet ovat opettaneet, että ei tämä enää mitenkään itsestäänselvää ole.

Vesipääsky tiukasti sektorissa. Kuva: Mikko Tiusanen


Suolla on muutenkin mukavaa. Karvayökönlehtiä löytyy useita ja ruostevillat värjäämät maiseman kauniiksi. Vesipääskyn jälkeen komppauspaineet ovat vähän laimentuneet, ja paluureitti autoille kulkee suht suoraviivaisesti - ja paluumatkalla löytyi vielä suokukon pesä, jota muutama paikalle osunut kurssilainen pääs ihmettelämään. Pesäkorttikin blogia kirjoittaessa tehtynä.











Kurssin pahimmat kelit osuivat suoretken ja Mallan retken väliin, joten aikataulun puitteissa oli hyvä varata suurin osa päivästä parille luennolle, sekä kurssitöiden ja -monisteen työstämiseen. Seuraavana päivänä lähdettiin Mallan luonnonpuistoon jälleen Raunin johdolla. Keli on kolea, lämpötilat alhaalla ja tuuli tyly, mutta Pikku-Mallan rinteeltä löytyy taas upeaa kasvilajia toisensa perään. Tällä kertaa huikkasin Raunille erikseen, että kuuluta siitä karvakuusiosta, jonka onnistuin viime vuonna typeryyttäni nuijaamaan. Nyt näin - ja kuvaa tuli. Osuuden muita kohokohtia olivat pahta- ja mätäsrikot, isokynsimöt ja länsipuolelta löytyneet arnikit. Lintupuolelta havikseen pääty kolme kiirunaa, ja niissäkin riitti riemua kun Jehkas ei oikein antanu.

Pikku-Mallan rinteellä



Karrrrvakuusio!





Klonkku vaanii


Tunturikasvipläjäyksen lisäksi reissua värittivät hulppeat maisemat - olipahan jotain valokuvauksellista kompensaatiota siihen, että arnikeista ei näillä tuulilla irronnut mitään järkevää, paitsi jos sattui videokuvaamaan sitä tuulessa sekopäisenä heilunutta kasvia =D päivän reitillä kurotettiin vielä Kitsiputoukselle, kasvilistan kasvun ohella paikka tuli ensikertalaisille tutuksi, eikä kenenkään toivottavasti tarvinnut spekuloida rajapyykkien, laivojen ja muiden turistiturhakkeiden kanssa.

... mitäs laitetaan taustamusiikiks?








Pahimpien sateiden ja pilvien taituttua, jäätikköretkelle päästiin onneksi ihanteellisessa säässä. Ei se oikein tee tälle vuosikurssille oikeutta, että on kirjoittanut samasta retkestä jo monta kertaa aikaisemmin, mutta se on aina yhtä siistiä nähdä uusien ihmisten ihastuvan tähän paikkaan ja fiilistellä maisemia & linnustokirjoa kerta toisensa jälkeen. Minä nimittäin nautin, joten antaa kuvien puhua puolestaan:


Jäätikkölaaksossa. Ihan ei 50mm polttovälin lasi kroppikennolla antanu tälle panoramalle oikeutta....



























Kurssipotretin kuvasi Niko Nappu - kiitos!


Jäätikkömaisemien kautta tarina kääntyy taas kiitosten pariin. Eeppiset kurssilaiset Valtteri, Reena, Joose, Helmi, Nora, Minna, Agneta, Ronja, Meri, Heikki, Rosanna, Sanna, Anna, Inka & Joona - sitä kokee itsensä lievästi etuoikeutetuksi kun pääse rännäämään tällaisen porukan kanssa pitkin Lappia ja pohjoista Norjaa. Erinäisistä illanvietoista ja -istujaisista puhumattakaan, saunan lauteilta kodan runobattleen! Ootte huippuja, kiitos teille kaikille! Kiitos myös Antero Järviselle, Rauni Partaselle ja taustatuesta/-töistä Riitta Savolaiselle, ilman teitä kurssista ei saisi näin monipuolista kokonaisuutta. Kiitoksensa omasta osuudestaan tällä pätkällä ansaitsevat myös Minna Viljamaa, Jyrki Lehto, Niko Nappu, Erkki & Jaana Laasonen, Martti Lagerström, Ilmari Häkkinen, Pepe Lehikoinen, Roni Väisänen, Jarkko Santaharju, Vilppu Välimäki & Marc Ilia. Kiitän - ja pyydän anteeksi, jos jonkun satuin unohtamaan. Ensi vuonna taas toivottavasti - ja sit takatunturiin...