27.2.2011

Digiscopingin huteria ensiaskeleita

Digiscoping-urani alkoi noin 320 kuvalla neljästä eri lintulajista. 99 % kuvista on täysin käyttökelvottomia.




Vanhankaupunginkoski tuntui itsestäänselvältä aloituskohteelta. Paikka oli lähellä ja siellä olisi helposti kuvattavia, aloillaan pysyviä lintuja tiedossa. Aloittelin alajuoksun sulissa olevien isoskeloiden kanssa. Alkuun pääsy ei tuntunut lainkaan helpolta, kaukoputken pienen syväterävyysalueen takia kuvausta varten optimaalisen tarkennuksen hakeminen on oikeasti hiuksenhienoa puuhaa. Mutta hakemalla, kokeilemalla, miettimällä edes vähän mitä on tekemässä, mitä muuttamassa ja miten räpeltäminen vaikuttaisi juuri skouppaamiseen, siten pääsi ehkä pikkuhiljaa eteenpäin.






Koskeloita aikani kuvattua päätin koittaa koskikaroja, joita pyöri Vanhankaupunginkoskella kolme eri yksilöä. Aika hyvin! Karojen kuvaaminen tuntui jo aivan eri touhulta, kameran kahden sekunnin viive ei aina tahtonut pysyä lintujen perässä, linnun liikkuessa jopa muutamia senttejä se jää helposti tarkennuksen tai kuvan ulkopuolelle. Usein karat palailivat sukelluksien jälkeen samaan paikkaan, mistä olivat veteen hypänneet, mikä hieman helpotti kuvausharjoittelua. Yläjuoksulla reviiriä pitänyt kara intoutui jopa laulamaan! Kaikui komeasti Viikintien sillan alla ja tällöin lintu pysyi myös paremmin aloillaan.






Sunnuntaina hyvällä säällä karoja ei todellakaan tarvinnut kuvata yksin. Eräs kuvaaja, Jukka Tiippanaksi esittäytynyt, antoi hyviä vinkkejä kameran käytöstä juuri digiscouppaustarkoituksessa. Mä en selkeästi ole tehnyt kaikkia kotiläksyjäni, joidenkin toimintojen ymmärtämisessä meni hetki, mutta asiat sisäistettyäni jälki näytti jo paljon paremmalta! Tai ainakin keskimääräistä tarkemmalta päivän aikaisempiin otoksiin nähden. Kiitos Jukalle neuvoista!


Pornaistenniemessä koitettiin myös pikkutikkaa.

Myöhemmin törmäsin Pekka Seppälään, joka huikkasi Kuusiluodossa pitkään ja hyvin näkyvillä viihtyneestä koiras-valkoselkätikasta. Jäin hetkeksi arpomaan, kannattaisiko sinne lähteä rämpimään, vasen jalka tuntui edelleen aralta ja kävely vaivalloiselta. Kun kuvaaminenkin tuntui tällaiselta räpellykseltä, olisiko sitä järkeä edes koittaa saada parempia kuvia noin hienosta lajista kun ei perusasioita vielä kunnolla osaa. Mutta toisaalta, sää pysyi edelleen aurinkoisena ja valkoselkätikka on aina valkoselkätikka, joten päätin koittaa...



Talsin Kuusiluotoon jäitä pitkin. Jalka protestoi, mutta fiilis oli melkoinen auringon helottaessa täydeltä taivaalta ja hankien heijastaessa valoa takaisin. Pimeän talven jälkeen oli aivan mielettömän hienoa kylpeä valossa! Olin varautunut paljon kylmempään päivään, puolimatkassa kylvin myös omassa hiessäni. Valkoselkätikka löytyi Kuusiluodosta helposti, Lammassaaren puolelta. Linnun kuvaaminen tiiviissä tervalepikössä olikin sitten toinen juttu. Milloin oli oksaa tiellä tai jalustaa sai asetella lumihankeen turhan pitkään. Tähän päälle vielä linnun etsiminen kaukoputkella, tarkennus sopivaksi kuvausta varten, kameran asettaminen paikoilleen... kuinka monta kertaa tätä sai toistella ja kuvauspaikkaa vaihtaa ennen kuin linnusta sai edes dokumenttikuvan! Vasetin arkuus ei tehnyt asiaa yhtään helpommaksi, ensimmäisen lähestymisyrityksen jälkeen muutenkin arka lintu muuttui vielä levottomammaksi, asetettuaan aloilleen se jäi jälleen hankaliin paikkoihin, ja minuun totuttuani pikkusaaren läpi vaelsi tietysti muutama ulkoilia, joiden läsnäolon lintu tietysti huomasi. Välillä näin tikan aivan muutamien metrien päästä, mutta kuvauksen kannalta mahdottomissa paikoissa. Tikka myös katosi pariin otteeseen, mutta palasi lähipuille hetken odottelun jälkeen.


Ensimmäinen kuvani valkoselkätikasta, missä linnun jo oikeesti hahmottaa oksien joukosta.
Perkeleen oksa!

Tahallisesta häirinnästä on kaiketi turha puhua, sillä tilanteiden rahoituttua lintu jatkoi ruokailuaan ja asettui välillä ihan siedettäviksi ajoiksi aloilleen. Haastet olivat totta kai odottettavissa, mutta kun huomasin, että kameran näytölle ilmestyi ensimmäinen "virheetön" kuva (ei oksia tiellä, lintu hyvässä asennossa ja otos näytti suht tarkaltakin), rupesi adrenaliini kohoamaan suonissa. Kun hain kameran asetuksia kohdalleen ja lintua pääsi kuvaamaan jopa helvetin hyvistä paikoista, annoin palaa niin että korvissa suhisi! Hyvä kun kaukoputken tarkennusta jaksoi hakea uudestaan, muistikortin tila pieneni jokaisen tilaisuuden tullen melkoisella tahdilla. Menetin koko prosessissa ajantajuni täysin. Adrenaliinirysäys pyyhki tekniikkakikkailun tiehensä ja keskityin lähinnä lintuun, sen liikkeisiin, kuvien asetelmaan ja uusiin tarkennusyrityksiin. Sitten tikka vaihtoi paikkaa ja siirtyi reilumman matkan etäämmälle.


No nyt!!!
Yöpymiskolon kurkistelua?

Ja minä tärisin. Innostuksesta. Käsiä ei palellut, väsymys oli tiessään, neste- ja verensokerivaje iski vasta evästauon jälkeen. Talsiessani takaisin Pornaistenniemeä ja Koskela kohti koitin sisäistää, mitä juuri oli tapahtunut. Tällaisia väreitä on tullut viimeksi viime heinäkuussa Kilpisjärvellä, kun näin tien varresta lentoon lähteneen muuttohaukan viiden metrin päästä. Kymmenisen vuotta jatkunut harrastus tuntui saavuttavan aivan uusia sfäärejä! Kotiin palatessa palasin turvallisesti maan pinnalle, sillä reissu ei tehnyt jalalleni hyvää ja todellisen tuloksen näkisi vasta tietokoneen näytöltä... mutta se fiilis mitä itse kuvausprosessista irtosi! Tuskin olisin näin hienoa lintua seurannut yhtä intensiivisesti ja läheltä koskaan, ellen olisi tätä touhua aloittanut.


Hieno kuin mikä! I am not worthy!

26.2.2011

Lost in Laajasalo

Otso pelasti lauantaini ja pyysi mukaan talvilintulaskentareitille, jonka juuri otti harteilleen ja olisi laskemassa ensimmäistä kertaa itsekin. Kymmenisen vuotta hiljaisena uinunut reitti herätettiin henkiin ja tulokset lähetetään Eläinmuseon seurantatiimille osana valtakunnallista talvilintulaskentaa. Laajasalossa oli tasaisen pilvistä ja tuulista, mutta menneen viikon pakkasiin verrattuna vähän leudompaa. Lajimäärillä ei hirveästi herkuteltu, mutta pari pikkukivaa havista osu kuitenkin reitille. Touhu oli mukavaa ja leppoisaa, mitä nyt meikäläinen tahtoi enempi keskittyä kameran ulkoiluttamiseen ja kuvaamisen ensiaskeleiden opetteluun kuin suunnistamiseen tai lintujen aktiiviseen etsimiseen. Kyllä, kamera oli ekaa kertaa maastossa mukana, julkaisukelpoisia otoksia (?) näytillä enempi stoorin jälkeen.

Kolo.

Reitti alkoi Herttoniemen kartanolta ja aloitimme sen kiertämisen vastapäivään, Aino Acktén puiston kautta Kaitalahteen. Ensimmäiset kilometrit menivät kuten pitivätkin, mutta jossain Kaitalahden kohalla mentiin metsään - kirjaimellisesti. Palattuamma ihmisten ilmoille huomasimme, että Helsingin keskusta siintää edessä päin - jo toistamiseen! Ja meidän kun piti olla Laajasalon eteläpuolella... tilanteen tajuamiseen meni hetki, sijainnin paikantamiseen toinen, päälle vielä pohdinta siitä, missä kohtaa tarkalleen mentiin metsään. Toisaalta onhan siinä hyvä suunnistaa mustavalkoisella kartalla, jonka mittakaava on tyyliin 1:40 000. No ei ihan, mutta melkein.

Emme kuitenkaan jättäneet leikkiä kesken, vaikka reitiltä erehtymiseen ja arpomiseen oli kulunut jonkin verran aikaa. Nohevasti kipitimme linjaa pitkin siihen pisteeseen, missä käännyimme harhaan, sekä jatkoimme laskentaa. Mitä nyt metsässä havaittua palokärkeä ei voitu ottaa laskentaan mukaan.


Talvinen metsä on hiljainen... ellei osu tällaisen laadukkaan ruokintapaikan kohdalle.


Olikohan se jossain Hevossalmen kohdalla, kun astuttuamme metsästä ulos Otso huomasi takavasemmalla etelään suunnanneen, matalalla liitäneen merikotkan - hyvä ettei päässyt livahtamaan ohi!  Vuodenpinna ja hyvä laji reitille. Vähän pitemmältä löydettiin yhden ruokinnan läheisyydessä henganneet 2 peippoa, Tammisalossa nähtiin kanahaukka. Mustarastaita nähtiin kivoja keskittymiä, yhdessä puskassa oli 7-8 lintua.

Kymmenen kilometriä pitkä reitti oli mukavan monipuolinen: komeita juusikoita, jaloja lehtipuita, kivoja puistoja, porvarillisia pientaloalueita sekä kunnon betonilähiötäkin. Välillä sai talsia minuuttitolkulla ilman linnun lintua, pahimpien hotspottien selvittelyyn meni varmaankin vartti.

Laskennan tulokset (10 km reitti):

Sinisorsa 20
Merikotka 1 (ad)
Kanahaukka 1 (2 kv)
Kesykyyhky 4
Käpytikka 5
Mustarastas 33
Hippiäinen 5
Hömötiainen 1
Töyhtötiainen 2
Kuusitiainen 5
Sinitiainen 119
Talitiainen 233
Puukiipijä 5
Närhi 2
Harakka 16
Naakka 1
Varis 81
Varpunen 139
Pikkuvarpunen 6
Peippo 2
Viherpeippo 76
Vihervarpunen 4
Pikkukäpylintu 2
Punatulkku 34


Erilaisia tikkakuvia:

Pohjantikka


Palokärki

Valkoselkätikka

(Säälittävää?) lintukuvausta Nikonin D80-kameralla 50 mm objektiivilla:

Etsi kuvasta lintu, osa I

Etsi kuvasta lintu, osa II

Tästä saa jo paremmin tolkkua.

Ja tästä pitäisi selvitä lajin lisäksi ikä & sukupuoli.

Sula! Sinisorsia! Jee!


Jälki on kuin monen metallibändin debyyttilevyllä. Puolivillaista, kaikkia konsteja ei vielä osata, mutta sieltä löytyy sellasta nuoruuden, kokeilunhalun ja hulluuden värittämää intoa. Huomenna sitten skouppaamaan kaukoputken kanssa, jei!

22.2.2011

Uusi lelu: Nikon D80

No niin! Tänään pääsin kunnolla kokeilemaan Nikonin D80 -digijärkkäriä. Hommasin vasta pelkän rungon, huomenna lähden hakemaan scouppaukseen sopivaa 50 mm objektiivia ja kaukoputkeen sopivaa adapteria. Sitten lisää kokeilua ja toivottavasti maastoon kokeilemaan kameran käyttöä ja skouppausta jo tulevana viikonloppuna.

Kiitokset Lappalaisen Juholle, joka avusti rungon hankinnassa, antoi kameran käytöstä hyviä vinkkejä ja lainasi yhtä objektiivia pariksi päiväksi, jotta pääsen kokeilemaan kameraa pahimpaan nälkään.

Tarkennetaan nyt, että teknisesti ottaen en tiedä kuvaamisesta juuri mitään. Joten turha odottaa World Birdwatch -tason kansikuvia vähään aikaan. "I start from scratch", eli yritän hiljalleen opetella perustoimintoja, niiden merkitystä kuvanlaatuun ja scouppaamiseen - jälkimmäinen vasta treeniä vaatiikin, ennen kuin järkevää tulosta rupeaa syntymään. Mutta ehkä sitä joskus sais jonkun kuvan napsittua vaikka K-HLY:n vuosikirjaan... :)

Järripeippoa ei vahingoitettu kuvauksissa - tämä yksilö oli saapunut tiensä päähän jo vuosia sitten.

Edellisen blogipäivityksen jälkeen en ole oikein ehtinyt retkeilemään juuri lainkaan [ellei viime lauantain Korkeasaariexcua lasketa :)  , tarhattujen eläinten lisäksi (gypbar, halpel, pöllöt & Uncia uncia <3 ) saaressa näkyi pikkutikka, varpushaukka ja kanahaukka], sillä ainejärjestölehden työstäminen ja opiskeluräpellys ovat vieneet suurimman osan ajasta ja energiasta. Nyt on onneksi lisämotivaatiota lähteä valoisaan aikaan ulos, mitä nyt kameran kanssa räpeltäminen saattaa jäädyttää vähäisen opiskeluinnon täysin. Joten viikonloppuun...


Iltojeni ratoksi olen kirjoitellut omaa raporttiani viime toukokuun Puolan reissulta. Nyt sitä olisi siellä, kokonaisuudessaan ja kuvien kera.

5.2.2011

Kivinokka

Helsingistä ei enää hirveästi järeää kuusikkoa löydy. Kaupungin reunamailla on jäljellä joitakin rippeitä laajemmista metsäkokonaisuuksista, mutta Vanhankaupunginlahden metsät ovat erikoisia keskeisestä sijainnistaan - vaikka läntit eivät kovin suuria olekaan. Kivinokka on omaan tukikohtaani nähden syrjäisin kolkka Vanhankaupunginlahdella, kävin ensi kertaa paikalla vasta viime kesänä, muistaakseni idänuunilinnun perässä. Koska viime aikoina ainoa ornimiseen viittaava aktiiviteetti on ollut Tiiran havaintojen päivystämistä, vihdoin onnistuin raahautumaan Kivinokan kuusikoihin pohjantikkaa etsimään...

Tikkojen etsiminen voi toisinaan tuntua melko paranoidilta, sitä kun säpsähtää jokaisesta rapinasta ja risahduksesta. Käpytikan aiheuttavat joskus lievää turhautumista, oravat jopa pienimuotoisia aggressioita. Kivinokasta löytyi molempia. Kuusikon komppaaminen umpihangessa keskeytyy palokärjen huuteluun ja myöhemmin lintu löytyy vähän erikoisemmasta paikasta: suuresta kuusesta, läheltä latvaa, naputtelemassa puun pieniä oksia milloin pää alaspäin kieppuen. Huvittava näky. Mutta mikä perkele tässä mättää kun sitä pohjantikkaa ei löydy! Havahdun pääni kireyteen ja totean, että viimeisestä kunnon linturetkestä on turhan pitkä aika, kun stressi ja patoumat purkautuvat vähän väärällä tavalla. Laulua virittelevä pikkukäpylintu piristää. Kuusitiaisetkin ovat saaneet vähän isompaa vaihdetta päälle kuukauden takaiseen nähden.

Päätän palata kotia kohti tuhanteen kertaan kompatun Fastholman ja Mölylän kautta. Aina se metrossa ja bussissa jumittamisen voittaa, tuleepahan ulkoilta. Tallustaessa mietin muita retkikohteita, jonnekin meren ääreen voisi tässä lähitienoilla lähteä. Kevääseen on vielä pitkä aika voisi joskus tehdä muutakin kuin pällistellä tuulessa huojuvia kuusia - vaikka komeita kuusia täältä päin löytyykin. Pääni sisäinen monologi taukoaa Fastholmassa, kun kuulen tikan koputusta polun varrella olevasta koivusta. Käppäri varmaan, mumisen itsekseni samalla kun nostan kiikarit silmilleni. Ei juma, siinähän se - pohjantikka! Vieläpä oikein nätti koiras. Enää ei ole kiire minnekään ja nälkäkin kaikkoaa. Seuraan tikan puuhia aikani ja samalla kuulostelen pähkinänakkelin ääntelyä. Ja äkkiäkös tiaisparven mukana häröilevä lintu kiitää pitkin tervalepän runkoa. Pientä spontaaniuden tuntua molemmissa...


Selkeesti lintupäivä.



Viime toukokuun Puolan & Baltian excursiolta on ensimmäinen osa ilmoilla omalla sivullaan. Nähtävästi blogitekstien näpyttely ja nostalgiatrippeily on mielenkiintoisempaa kuin tenttikirjan pläräily.