25.8.2011

Piipahdus Viikissä

Paluu etelään alkoi asteittain. Ensin totuttelu pimeisiin öihin, viikon päästä totuttelu liikenteeseen, mainosvaloihin, oravanpyöriin. Vielä viikon päivät seilasin Helsingissä ilman kämppää, Jurmossa komppaaminen piti edelleen pahimmat maastopaineet poissa ja takasi edelleen hyvät yöunet. 24. elokuuta uskaltauduin pienelle virkistäytymisretkelle Viikkiin. Onneksi.

Saavuin Etu-Viikin pelloille puoli kymmenen aikoihin, mielsin reitikseni lenkin peltojen, Hakalan ja Purolahden tornien kautta takaisin kampukselle, ajoissa lounaalle. Viime tinkaanhan se tietysti meni, sillä pelkästään pelloilla olisi voinut viettää puoli päivää. Muutolla olevia keltavästäräkkejä oli paikalla useita kymmeniä, ilmatilassa toista sataa haara- ja räystäspääskyjä. Nuolihaukka jahtasi korentoja kuusikon päällä, puskissa päivysti yhteensä 4 pikkulepinkäistä. Tiklejä, hemppoja, muita Jurmossa tapaamattomia etelän lajeja. Aivan kuin eläisi kevättä uudelleen. Tietysti kaivattuja valkoposkihanhiakin oli kerääntynyt pelloille vajaa tuhat lintua. Melkeinpä naamaan kiinni lentänyt lapinkirvinen muistutti raa'asta todellisuudesta. Syksy lähestyy, sitä myötä hiljainen talvi, josta hanhikerääntymät ja läpimuuttajat enteilevät. Kaksi kurkeakin lensi yli, Uurnalehdossa valkoselkätikka ilmoitti itsestään ja olinpaikastaan.

Hakalan lintutornissa olin taas yltä päältä hiessä. Tyyntä, aurinkoista, turistikeliä. Puolen päivän seesteinen hetki elokuussa oli varmaankin pahin mahdollinen valoisan ajan hetki tarkkailla lahdella olevia paikallisia. Töyhtöhyyppiä sentään vajaa sata. Joukosta löytyy muutama suokukkokin, hetken odottelun jälkeen myös suosirri, myös melko myöhäinen metsäviklo. Sorsat torkkuvat, massat vastavalon puolella. Mölylästä näkisi paremmin. Lahden päällä pyörii 450 pääskyä. Lintumassat huimaavat, lasken kiikarit silmiltäni ja siinä samassa nuori käki lentää tornin yli. Merikotkakin näyttäytyy, kuin myös ruovikossa piileskelevät 2 viiksitimalia. Retken ensimmäistä kanahaukkaakaan ei tarvitse kauaa staijata.

Purolahden kautta Mölylään, siinä samassa mm. sirittäjä, pari hernekerttua, pensastaskuja. Jokin pöläyttää pelloilta 170 suokukkoa lentoon. Liekö pelottelijana myyräapajia etsinyt, esillä kääntynyt tuulihaukka. Aikuinen kanahaukka lentää Mäyrämetsään, lahdelta saapuu päivän ensimmäinen varpushaukka. Mölylän kalliolta näkee katveeseen ja vastavaloon jääneet vesilinnut: haapanoiden ja tavien joukosta löytyy pari harmaasorsaa ja viisi jouhisorsaa. Nokikanojakin viitisenkymmentä. Diversiteettiä, oi tätä diversiteettiä!

Palaan lounaalle vielä peltojen kautta ja koitan sisäistää neljän tunnin retken lajirunsautta. Tuttujen lajien tupsahtelu sieltä täältä tuntuu ylitsevuotavalta, elokuun lämpö tukahduttavan hyvältä. En silti kadu poissaoloani, murehdi kesän aikana havaittuja rariteetteja, vaan virkistyn. Ajankohdan lisäksi retken rikkaus piilee siinä, kuinka erilaisia ja laadukkaita, lähekkäin sijaitsevia ympäristöjä Viikistä löytyy. Purolahti toimii parhaimpana esimerkkinä: samasta pisteessä yhdistyy valtakunnallisesti tärkeä lintukosteikko, pienimuotoinen maalaismaisema, laidunnetut tulvaniityt, ympärillä lehtoa ja pohjantikkakuusikkoa.

Vasta kampuksella havahdun olevani Helsingissä. Ilman Viikkiä allekirjoittaneelta olisi karissut viimeisetkin järjen rippeet jo vuosia sitten.

24.8.2011

Lähimpänä merta - Jurmo 17.-21.8.2011

Maastokausi ei suinkaan pääty Kilpisjärveltä poistumiseen, vaan uudet riennot kutsuvat lintupoikaa. Vaikka reissaaminen välillä väsyttääkin, niin eihän niin kullanarvoista aikaa kuin elokuu pidä haaskata eteläisestä Suomesta makaamalla sängynpohjalla tai sohvalla. Talvella ehtii sit lööbaamaan kyllästymiseen asti. Tien päälle ja saaristoon kun vielä ehtii!



Johdannonpoikanen

Tämä legendaarinen saari ei valikoituneelle väelle esittelyjä kaipaa. Lukijakunnasta tosin löytyy potentiaalista Jurmonkävijää, joten menkööt. Jurmo on Länsi-Turunmaan ulkosaaristossa, lähellä Utön majakkasaarta sijaitseva, viisi kilometriä pitkä ja keskimäärin kilometrin leveä saari. Luontokohteena Jurmo on ainutlaatuinen; kolmannen salpausselän jatkeena maaperä on hiekkaista ja somerikkoista, kasvillisuus on pääsääntöisesti kanerva- ja katajanummea paria metsäsaareketta (istutettu männikkö ja tervalepikkö) lukuunottamatta; sijainti ulkomerellä, avoin maisema ja erityisesti matalat merenlahdet ja rannat houkuttelevat muutolla levähtäviä lintuja.



Vakituisia asukkaita saaressa asuu kolme-neljäkymmentä henkeä. Sinnikkäimmät kalastavat edelleen, joskin aina vain suurempi osuus paikallisten tuloista perustuu turismiin. Saareen perustettiin Turun Lintutieteellisen Yhdistyksen lintuasema 1960-luvun alkupuolella ja nykyinen asemarakennus valmistui 2000-luvun alussa. Majoitusta vastaan lintuaseman miehittäjät ovat velvollisia vakioseurantojen laskemisesta: auringonnoususta eteenpäin kaksi tuntia kestävä aamuvakio (muuttavien lintujen seuranta) sekä kaksi vakioitua laskentareittiä (levähtävien lintujen seuranta). Toki rutiinien ohella havaitut linnut raportoidaan eteenpäin, eli Jurmossa arki on lähes jatkuvaa lintujen etsimistä ja laskemista. Homma käy välillä raa'asta työstä, mutta touhua palkitaan hienoilla haviksilla hienolla paikalla. Lisäksi omille havainnoille on käyttöä muillekin, hyviä esimerkkejä Jurmon aineiston käyttökelpoisuudesta löytyy Varsinais-Suomen Linnut -kirjasta sekä muutamasta väitöskirjastakin.



Jurmon kylää...
... ja satamaa.

Meikäläiselle tämä oli yhdeksäs keikka Jurmoon. Täällä tämä karvanaama on yläaste- ja lukioikäisenä siloposkena havainnut ensi kerran mm. muuttohaukan ja monia sisämaan paikoilla hankalammin havaittavia kahlaajia. Kokonaisuudessaan Jurmon retket jakautuvat seuraavasti: elokuu 2002, 2009, 2010 ja 2011, syyskuu 2004 ja 2005, joulukuu 2010, huhtikuu 2004 ja kesäkuu 2011. Elämykset ovat vaihdelleet huhtikuisista takatalvista keskikesän kirjokerttuihin ja pikkutiiroihin, elokuun lämpöön ja kahlaajarunsauteen, syyskuun sorsalintumassoihin aina joulukuun lumimyräköihin ja merisirripaljouteen. Valehtelematta saari on muovautunut hyväksi osaksi omaa sielunmaisemaa. Näistähän voisi tarinoida vaikka kuinka, mutta jatketaan nyt silti...


Ke 17.8.

Joten siinä sitä taas mentiin, ennen aamukuutta istahdin Turkuun suuntaavaan bussiin. Tie vie vikisemättä ja äkkiäkös (neljän tunnin kuluttua lähdöstä) karvanaama löysi itsensä yhteysalus m/s Eivorin kannelta, staijaamassa kalasääskiperhettä (emot ja neljä poikasta) sekä juttelemassa mukavia Tenovuon Jorman kanssa. Eikä ehditty edes Nötöseen asti, ennen kuin jysähti ja kunnolla. Puoli kolmen aikoihin huikkasin Jormalle laivan ohi lentävästä nuoresta Tiirasta. Kiikaroimme tummanokkaista ja valko-otsaista tiiraa hetken, ennen kuin se lensi aluksen hytin "taakse." Vasta sitten leikkasi, vilkaisimme toisiamme epäuskoisesti ja totesimme kuin yhdestä suusta:
-"Hetkonen, sehän oli..."
-"RIUTTATIIRA!"

Jorma ryntäsi kannen toiselle laidalle lintua etsimään ja minä laahustin perässä jalustaa raahaten, pienessä tokkurassa miettien, että oikeestikko. Äkkiäkös lintu löytyi uudelleen, tällä kertaa sivuvalossa ja tuntomerkkejä lueteltiin ääneen linnun pyöriessä laivan vierellä muutaman kalatiiran kanssa. Tiira oli sulkimassa talvipukuun (valkoinen otsa) ja kaksivärinen nokka varmisti ikämäärityksen. Suomenpinnaa reissun ensimmäisenä päivänä!

Eivor rantautui Jurmoon kahden aikoihin iltapäivällä. Sitä olisi voinut painua suorilta käsin mökkiin litkimään väkijuomia pinnan kunniaksi, sen sijaan tajuntaani hieman hipeltänyt havis kannusti komppaamaan saaren länsiosia kahlaajatilanteen selvittämistä varten. Länteen siis. Järveltä (tai kuroutuneelta merenlahdelta) löytyy jo mukavasti, muutaman kymmenen tyllin joukosta kaivetti reissun eka sirri vääntyy pikkusirriksi. Oijjuma! Hyvin alkaa. Samoilta jalansijoilta löytyy vaivattomasti pari isosirriä, muutama kuovisirri sekä 4 jänkäsirriäistä. Vuodareita ropisee! Tyllejä löytyi ihan mukava määrä (72 yksilöä), lämmittelytuntumalta kahlaajameininki vaikutti muutenkin monipuoliselta (1 punakuiri, 2 mustavikloa, jne.) Yllättävin veto oli kuitenkin järven itäpäästä löytynyt sepelhanhi - aivan, nythän eletään elokuuta! Siinä sai karvanaama taas kasailla leukaluitaan ja ihmetellä tämän maagisen saaren yllätyksellisyyttä. Aseman huulikirjaa selailemalla selvisi, että ilmeisen huonokuntoinen lintu on hengaillut paikalla jo viikkotolkulla.





Lyhyehkön komppauksen jälkeen roudasin tavarani asemalla ja nautin pikaisen lounaan. Alkuillasta komppasin saaren keskiosia, männikönreunaa ja katajikkoa. Lintuja löytyi jälleen monipuolisesti, mm. kanervikosta lentoon potkaistu käenpiika, 1 käki sekä vanhan asemarakennuksen tienoilla pyörinyt pikkusieppo. Ensimmäisen illan viimeisestä näytöksestä vastasi nuori kanahaukka, joka suunnisti männiköstä määrätietoisesti pohjoiseen allekirjoittaneen päätä hipoen. Itse päästin haukan helpolla, mutta oppimaton yksilö sai pian melkoisen läksytyksen lähiluodolla päivystäneiltä merikihuilta! What a sight... Siinä iski kuulkaa mukava fiilis, kun edessä häämötti kolme täyttä miehityspäivää ja hetken hengähdys ylhäisessä yksinäisyydessä.

To 18.8.

Torstaina tositoimiin. Päivä taisi olla jakson optimaalisin ulkoilupäivä ja pitemmän päälle kelpo lintupäiväkin. Revitin saarella täyden päivän, eli staijasin aamuvakion aamukuudesta kahdeksaan, yhdeksästä kolmeen kiertelin saaren länsiosia ja neljästä kuuteen itäreittiä. Ankaraa staijausta, tiukkaa tapitusta ja armotonta komppausta niin että jalkapohjissa ja hartioissa tuntui! Aamuvakio oli ajankohtaan nähden perinteisemmästä päästä: muutama punavarpunen, joitakin pääskyjä ja keltavästäräkkejä, yllättäen pari muuttamaa kuikkalintuakin. Länsireitiltä irtosi ihan mukavasti kahlaajia, kun samoihin summiin ynnätään länsisärkällä ja Heinäsaaressa havaitut kahlurit, niin asemalomakkeelle rustattiin seuraavia merkintöjä: 1 pikkutylli, 103 tylliä, 14m ja 5 p tundrakurmitsaa, 6 isosirriä, 1 pikkusirri, 6 lapinsirriä, 12 kuovisirriä, 11 suosirriä, 5 jänkäsirriäistä, 3 m ja 7 p punakuiria, 6 mustavikloa jne.

Kun kerta itäreittikin jaksettiin kiertää ja vähän katajia ja lammashaan aidantolppiakin jähistää, niin siinä sivussa ropisi myös 1 käenpiika, 3 käkeä, 7 merikihua ja mielenkiintoiset 12 pikkulepinkäistä. Edelleen 1 pikkusieppo, massoista 125 räystäspääskyä ja 201 keltavästäräkkiä. Illalla lämpesi aseman sauna. Karvanaama eli hetkessä.










Pe 19.8.

Perjantaina hellelukemat nousivat pari pykälää ja torstaina vallinnut pieni tuulenvire laantui, jolloin Lapin paikallisilmastoon tottuneen karvanaaman herkkä hipiä paloi karrelle ja hikeä virtasi litratolkulle asemarakennuksen ja länsiriutan välillä.. Mikä päivä! Aamuvakio oli lintumääriltään tavanomaista hiljaisempi, mutta männikön laidalla hetken piipahtaneet 2 kirjosiipikäpylintua levittivät mairean hymyn karvaaman suupieliin. Aamupäivästä länteen siirtyminen viivästyi hieman, kun jäin männikön laitaan ja katajikkoon ihmettelemään yön aikana saareen saapuneita hyönteissyöjiä. Harmaasieppoja tähysti joka kolmannen katajan nokassa, mukana muutamia kirjosieppoja, pari leppälintua sekä ilmeisesti eilinen pikkusieppo. Pikkurariputki jatkui kun jähistys palkittiin sekä katajikossa pyörineellä mustaleppälinnulla että männikön pohjoisreunalla rätisseellä kirjokertulla. Mieletön aamu! Ja päivä oli vasta alussa...






Johtuiko sitten turistikelistä vai mistä, niin järisyttävän aamun länsireitti (länsilahdet ja järvi) tuntuivat pienehköltä pettymykseltä. Keltavästäräkkejä nyt lehahteli siellä täällä, mutta kahlaajia oli rannoilla melko niukasti. Reitin laskemisen jälkeen laahustin länsiriuttaa pitkin Heinäsaaren kärkeen (pari vuotta sitten riutan ja saaren välille muodostui kapea kangas, jota pitkin saareen selviää kuivin jaloin) - kannatti, sillä eilen potentiaaliseksi paikaksi todettu Heinäsaaren eteläpuolella sijainnut särkkä varmistui saaren parhaaksi kahlaajaksi tällä hetkellä. Paikalla pyöri ainakin parisenkymmentä isosirriä, muutama kuovisirri, tyllejä ym. Ja taas selaaminen pysähtyi yhteen sirriin: tummat jalat, rusehava rintavyö, lyhyehkö nokka, kokovertailuakin saatiin kun vipeltäjä asettui lepäämään isosirrin viereen. Liian suuri pikkusirriksi, pulmussirri! Tiukalla jähistämisellä lepuulle painautuneesta kahlaajaporukasta löytyi myös 4 karikukkoa. Järven uusintatarkastuksessa löytyi vielä 2 jänkäsirriäistä. Muista kahlaajista mainittakoon 7 mustavikloa ja 1 punakuiri. Tyllejä vastaavasti näkyi "vain" 43 yksilöä.





Päivän massalaji oli ehdottomasti keltavästäräkki, joita ynnäiltiin jo ihan mukavia määriä aamuvakiolla ja länsireitillä, mutta pelkästään Heinäsaaresta komppasin lentoon vajaa sata lintua! Loppujen lopuksi lomakkeelle ynnättiin 350 keltavästäräkkiä (46 m, länsireitti 88 ja muut paikalliset 216). Muut havikset tuntuvat näihin verrattuna lähinnä kurioisiteeteilta, mutta olihan se hyvä täyttää lomaketta mm. ruskosuohaukalla, ampuhaukalla, hysyjen määriä korostivat myös 16 pensastaskua ja 28 kivitaskua.

Myöhemmin iltapäivästä jätin itäreitin kiertämisen väliin ja tuuletin määrittämisestä ylikuormittuneita aivosolujani kuvaamalla saaren maisemaa - ja alpakoita. Älyvapaita otuksia. Oli ihan hyvä palautua urakoinnista huomisia talkoita varten. Iltasella käppäilin satamaan vastaanottamaan asemalle saapuvia talkoolaisia (Eppu sekä teeälyyläiset Mauno Mustakangas ja Jukka Tobiasson). Ehdin istuskelemaan rantakalliolla puolisen tuntia ihaillen auringonlaskua ja koillisesta nousevaa karmiininpunaista kuuta. Kaikenlaista ollutta, mennyttä ja tulevaa siinä tuli pohdittua samalla kun yltyvä, mutta lämmin merituuli pöllytti karvanaaman turpajouhia.









Alpakkagalleria.







Eijjum*l*ut*.

La 20.8.

Taivas varjele! Lintupäivä saatiin lauantaistakin, vaikka yöllä lännestä nousseen myräkän takia ei mentykään aamuvakiolle. Tuuli ja satoi sillei "kohtalaisesti". Karvanaama hihkui innosta pudotuskelin takia ja länsireitille painuttiin auringon jo pilkistäessä pilvenreunan takaa. Sörgenillä (saaren etelälaidalla) homma alkoi lupaavasti, kun pieneltä rakkolevävallilta löytyi mm. 5 jänkäsirriäistä! Länsireitilläkin olikin kunnon kuhinaa eiliseen nähden. Keltavästäräkkejä, joitakin kahlaajia, muita hysyjä, ja suht selkeästä kvaliteetista vastasikin jo reitin alkupäässä psiiipitellyt lapinkirvinen.

Vielä jaksoi helteessä painaa Heinäsaareen kahlaajia etsimään. Karikukot eivät tällä kertaa näyttäytyneet yhtä helposti, mutta pienellä efortilla niitäkin päästiin ihailemaan. Muutoin kahlaajadiversiteetti jäi edellisiä päiviä alhaisemmaksi (esim. lapin-, pikku- ja pulmussirriä ei havaittu ollenkaan), mutta minkäs teet. Hyvä kun ehdimme edes paluutaivalta aloittaa, kun saaren suunnalta saapui sellainen lintu ohittaen onnekkaat havaitsijat alle kahdenkymmenen metrin päästä. "Peto. Iso jalohaukka! MUUTTOHAUKKA!!!" Nuori (1kv) lintu paineli ohi tasaisin ja määrätietoisin siiveniskuin vähät välittämättä peesissä hätäilevästä merikihusta. Komea oli! Ja ansaittu kruunu helkkarin hienolle havaintotykitykselle.

Vaikka en peregrinuksesta kuvaa saanukaan, tähän väliin visuaalista esitystä saaren muusta faunasta.

Otakilokki.
Hietaheinäperhonen
Kanerva.
Pikkulepinkäinen


Loput iltapäivistä meni talkoohommissa. Jukka ja Mauno virittelivät raivaus- ja moottorisahoja samalla kun me häröilimme lännessä jotain lintuja kattellen. Pääsimme silti parahiksi mukaan raivausjätteiden putsaamiseen ja verkkolinjojen siistimiseen, oksaa, oksanhaaraa ja runkoakin riitti roudattavaksi seitsemältä verkkolinjalta. Hiki virtasi, haba kasvoi ja puutavaraa kuskattiin verkkolinjojen ulkopuolelle katajikkoon - joka kuulemma kulotetaan "joskus" (tilalle koitetaan raivata enempi niittymäistä kasvillisuutta), pääsee siinä samalla noista jäämistä eroon. Ei ollut turhaa työtä, luulisi kunnostettujen verkkolinjojen kelpaavan rengastajille ja onhan se oikein palkitsevaa tehdä vaapaaehtoistyötä näinkin, kun linnut pääsääntöisesti edelleen sisältyvät funktioon. Hehe. Ja taas lämmitettiin sauna. Jos nyt jostain pitäisi narista, niin siitä kuinka asemanhoitajan lupaamat talkoojuomat "unohtuivat" jonnekin mantereelle...


Kunnostettu verkkolinja.

Talkoojätettä.

Talkooväkeä. Urakasta selvittiin ilman suurempia miestappioita, mitä nyt bloggaaja hieman sähelsi polvensa kanssa....


Su 21.8.

Sunnuntaina jäi taas aamuvakio välistä kehnon kelin takia. Reissun kärsimysornitologiaindeksit jäivät valitettavan alhaisiksi! Ihan hyvä että elämä antaa joskus periksikin, ei pääse tämä orninretale liiallisesti happanemaan.

Siivouksen, pakkaamisen ja jäähyväisten (kaikkeen sitä kiintyy, asemarakennuksiinkin) jälkeen vielä viimenen komppausurakointi lännessä. Järven tuntumassa oli jälleen erilainen sirrikokoonpano näytillä, yhteensä 4 pikkusirriä ja 5 lapinsirriä. Vaihteeksi suosirrit olivat kadoksissa. Siirryimme Epun kanssa etelälahdelle, matkalla kompattiin lentoon 6 taivaanvuohta. Mustavikloa kummempaa ei näiltä rannoilta enää irronnut, mutta oli siinä samalla hyvä staijata muutama varpushaukka, 2 tuulihaukkaa sekä komeasti plusmiikasta liitänyt merikotka. "Kaikki päättyy joskus", lauloi Terhi Kokkonen pääni sisällä, samalla kun suuntasin kulkuni kohti horisontissa siintävää satamaa. Ja vielä mitä! Järven itäpuolen heinikosta lähti lentoon heinäkurppa! Torstaina lajia kompattiin ankaraakin ankarammin, silloin sitä ei varmasti näillä niityillä majaillut. Mutta nyt, kirjaimellisesti reissun viimeisillä (sadoilla) metreillä, tuo viimeinen kuviteltavissa oleva unelmalaji lähti omien jalkojen vierestä lentoon ilman sen suurempaa yritystä!

Eivoriin kyydissä mieli oli haikea, syystäkin. Hempeilyksi meni. Kaikenlaisiin paikkoihin sitä kiintyykin. Ja kelpaa kiintyäkin, kovan luokan luontokohde tarjosi henk.koht. kaikkien aikojen parhaan Jurmossa vietetyn miehitysjakson. Ai että mie rakastan tätä saarta!


Ugh.

11.8.2011

Viimeinen viikko...

Voi veljet. Pöntöt kierretty ja tyhjennetty, excelit ja lomakkeet palautettu, rengastustiedot digitoitu. Yöt pimenevät täälläkin ja päivät viilenevät. Enää loppulasku, matkalippujen ostaminen ja bussin kyytiin mars. Lintupojan kesä on paketissa.

Mielessä kävi kaikenlaista syvällistä pohdintaa pari viikkoa sitten, kun huomasi lähdön häämöttävän. Maastotöiden siunauksista ja kirouksista, eristymisestä muista maailmoista ja ihmisistä, ehkä jostain oman tien kulkemisestakin - siitä, miten kulunut kesä oli melkoinen käännekohta, sekä omaa harrastusta ja elämäntyyliä että koko elämää ajatellen. Lisää tiukkaa syväanalyysiä? Paskat. Nyt on lintupojan pää niin sekaisin, että menee sinirinnat ja leppälinnut keskenään sekaisin.

Huteran syväanalyysin lisäksi on yhtä vaikean tuntuista räpeltää jonkin sortin tiivistelmää menneestä kesästä. Sellainen viime toukokuulta tuttu "ei jumalauta!" -huudahdus toimii hyvänä ytimenä. Kesäkuun rauha, aamuöiden tunnelma tunturissa, sinirinnat ja sepelrastaat, lämpimät päivät. Heinäkuun kiirus, fenologian ohijuoksu sellaista tahtia että omakin pulssi nousee. Elokuu, syksyn saapuminen, lintupoikueiden kasvaminen ja lähtö. Toukokuun hellepäivistä heinäkuun myrskyihin. Aivan mieletön tunteiden, tunnelmien, kokemusten ja elämysten kirjo. Kiirunoiden kuvaaminen lumisella Saanalla, kukkivien lapinalppiruusujen tarkastelu, tunturikihujen syöksyjen väistely, kämmeköiden kuvaaminen ojan pohjalla, piekanan pesälle kiipeäminen, Norjan merilinnut, vesipääskyjen poikasten etsintä, elämää ja voimaa uhkuvien ampuhaukanpoikasten seuraaminen lähietäisyydeltä, syksyyn valmistautuvan keräkurmitsaparven komppaaminen tunturista. Jokainen muuttohaukka ja maakotka. Tunturikoivikko ja paljakka kokonaisena luontoelämyksenä.

Siinä sivussa on harjoitettu sosiaalista toimintaakin ja melkoinen joukko ihmisiä ansaitsee vilpittömät kiitokset. Ensinnäkin Antero, biologisen aseman johtaja, kiitokset hänelle kun kutsui töihin tänne karun kauniiseen Yliperään. Kaisu, Kirsti, Oula, sekä muu aseman henkilökunta. Perhe ja sukulaiset, jotka kävivät etelästä asti täällä kääntymässä. Kursseilla, maastotöissä tai lomamatkoillaan Kilpisjärvellä käyneet ystävät. Vanhojen naamojen lisäksi tuli tavattua tukku uusia ystäviä, joita toivottavasti näkee tulevaisuudessakin.

Kiitos. Ja ensi vuonna uudelleen!


9.8.2011

Viikko 11


Hellurei heinäkuulle ja Norjan linnuille - elokuun ensimmäisenä päivänä vierailin viimeisä kertaa Skibotnissa. Yksi pönttö oli tyhjentämäni, mutta pitihän kesän päätteen juhlaksi kiertää perinteinen reitti Skibotnjoen suistolla. Syksyn merkkejä täälläkin, sillä kahlaajien syysmuutto voimistuu. Kahlaajien lisäksi (mm. 30 suosirriä, 20 suokukkoa, 14 tylliä, 18 punajalkavikloa ja yllättäen 15 kuovisirriä!) deltalta löytyi puolisensataa merihanhea ja perinteiset ristisorsa ynnä 2 merikihua. Oi pyhä sendari mitä kaikkea täältä voisi pitkin syksyä löytyäkään... Samaan syssyyn kävin hakemassa Laurin, Johannan ja Tuomaksen kalasta. Heitin itsekin virveliä pari kertaa. Ensimmäisellä heitolla viehe jäi pohjaan jumiin. Toisella kertaa viehe irtosi ja lensi komeassa kaaressa mereen. Ei näin.

Tiistaille osuikin sitten kovimpia hellepäiviä mitä tällä reissulla on koettu. Sopiva päivä auringonottamiseen, sähkökalastamiseen ja nuottaamiseen Leenalammella! Tavaroiden roudaamisen ja verkkokalastuksen takia päivästä povattiin melkoista häsläystä, mutta sujuihan se loppujen lopuksi oikein hyvin. Ihan mielenkiintoista puuhaa kokeilla nuottaamista pienellä tunturilammella – toki alapaula jäi muutamaan otteeseen pohjakiviin kiinni – ja muutenkin antoisaa viettää työpäivä aurinkoisessa tunturissa. Nähkä kärysi, hiki virtasi ja tulostakin tuli, kalaa saatiin ihan hyvin kiinni, mutta parinkymmenen raudun joukosta vain pieni osa oli ”uusia” yksilöitä, suurin osa vastaavasti aiemmin pyydettyjä. Tulosta sekin...

Lintujen puolesta viikko 11 on ollut todellinen ampuhaukkojen viikko. Tovi sitten pesän jättäneet poikaset liikkuvat laajemmilla alueilla aina vain nälkäisempinä ja äkäisempinä. Tyynellä säällä kiikitys voi kaikua parin kilometrin päähän. Tiistaina vierailin Kaira-projektin antenneilla (se isohko rakennustyömaa tullin pohjoispuolella) ja melko intensiivisen fysiikka & ionosfäärin perusteet -luennon aikaina pääsin todistamaan myös neljän ampuhaukan lentonäytöksiä, ilmeisen poikueen kisaillessa keskenään parinsadan metrin päässä työmaasta. Samalla kuuntelin silmät pyöryeenä paikalla työskentelevän skotin puheita nuoresta hiiripöllöstä, joka hetken ampuhaukkoja seurattuaan otti siivet alleen, räpiköi korkeuksiin ja yritti henkihieverissä jahdata ampuhaukkoja! Tietty pöllö kääntyi takaisin istumapaikailleen, jolloin pari ampuhaukkaa pamautti pariin otteeseen pöllöä niskaan – luulisi tuon kaverin oppineen olemaan kiusaamatta ketterämpiä lentäjiä, hah!

Sillä niinhän sitä luulisi, että Kilpisjärven lintumaailma hiljenisi tyystin, mutta sendari voi vielä tarjota yllätyksiä – ja löylyttää isolla kädellä omaan lähtöön valmistautuvaa lintupoikaa. Torstaina (4.8) kiipesin Saanan rinteelle puhdistamaan linnunpönttöjä, melkein puurajalla jyrkkenevässä rinteessä olin jo urakkani loppusuoralla. Varoittamatta yksi ampuhaukka aloitti järjettömän kiikityksen aivan vieressä! Pian möykkään liittyi toinen, perään kolmaskin havukan poika. Pöntöt saivat hetkeksi jäädä, sillä haukat eivät äkkiseltään lähteneet perääntymään, kiikittivät pienen odottelun jälkeen samoilla sijoillaan. Siirryin niitä kohti, jolloin pienet haukatkin lähtivät liikkeelle – mutta yllättäen eivät poistuneet vaan palasivat pyörimään ympärilleni! Ilmeisesti paikka oli haukanpojille jokseenkin mieluinen, tai sitten muuten osoittivat erityistä uteliaisuutta rauhanhäiritsijää kohtaan. Jos viime sunnuntain kihut olivat sykähdyttäviä, niin hyvä ettei Saanan rinne kaikunut iloon pakahtuvan lintupojan naurusta. Tai tuskin olisi haukkojen kiikityksen alta kuulunutkaan. Siinä sitä kuitenkin elettiin hetkessä, ainutlaatuisessa huumassa, kun pikkupedot syöksähtelivät koivujen päällä ja lomitse vain muutamien metrien päästä! Yksi meni, toinen käväsi uudestaan näyttäytymässä, ja kiikitys oli lähes jatkuvaa. Välillä yksittäinen lintu istahdi koivunlatvaan, tuijottaen maan matosta kohti ennen kuin lentely jatkui. Tilanteen kulkua voi jotenkin koittaa kuvailla, mutta se tunnelma, se emootio, eihän sellaista voi sanoin kuvata...

Olihan noista pikkuhaukoista puhetta, tuolla aikaisemmin, mutta näin läheisen tuttavuuden tekemistä en tämän lajin kohdalla osannut enää toivoa! Muutoinkin tuntui melko uskomattomalta, että muutaman päivän sisään olin havainnut yhteensä 12 ampuhaukkaa 3 eri poikueesta!

Endorfiiniä riitti vielä lauantaille, kun suuntasin Korkea-Jehkasille häröilemään. Latasin mp3-soittimeeni tunnelmaan sopivaa, kansanmusiikkivivahteilla maustettua mörkömusiikkia, ja tanhusin pitkin Nilpan kenttää ja Korkea-Jehkasin purolaaksoa niin Eluveitien kuin Moonsorrown tahdissa. (Ensiferumin debyytti toimii myös perkuleen hyvin!) Huipulla laput tippuivat takaisin taskuun, sillä oli reissulla muitakin taka-ajatuksia, mielessä kummitteli perjantaina paikalta poistuneen ympäristöbiologian kurssin (iso kiitos kaikille!) havaitsema jättimäinen keräkurmitsaparvi Iso-Mallan laella. Korjea-Jehkasin ”ylängöllä” ei ollut mitään elämää, kasvillisuuskin täysin porojen kaluamaa. Melkein meni kivien kääntelyksi ennen kuin tärppäsi, kun tunturin pohjoisrinteellä rupesi kuulumaan lupaavaa ääntä. Ensin löysin kaksi lintua, jotka eivät ihan vähästä säikähtäneet vaan kipittivät pakoon pitkin paljakkaa. Sitten pieni lehahdus etäämmälle, jolloin kolmaskin lintu nousi parven perään. Lisää komppausta, niin kurmitsoilla ei kärsivällisyys enää kestänyt. Kolmen linnun lehahtaessa pitkälle länsirinteen suuntaan seitsemän uutta lintua liittyi mukaan! Olin ällistynyt. Palasin maan pinnalle kuultuani uudelleen keräkurmitsan ääntelyä yläviistosta, samalta rinteeltä mutta hieman ylempää. Komppausta jatkettiin, kunnes yksi lintu lähti mennä köpöttelemään kiven vierestä – toisen linnun viereen. Kiikaroin lintujen suuntaan ja äkkiökös löysin kolmannen... kaksi lisää... vieläkin pari... ylempänä myös! Kahdeksan linnun jälkeen oli pakko tehdä uusintalaskenta, jonka aikana löytyi kaksi lintua lisää. Siirryin edelleen lintuja kohti, kunnes rinteessä majailleet keräkurmitsat lehahtivat ilmaan. Ehdin laskemaan kolmetoista kurmitsaa, enkä enää tiennyt oliko musiikki pehmittänyt pääni näin pahasti. 23 keräkurmitsaa Korkea-Jehkasin rinteeltä!

Viikko 10


26.7. - Ympäristöbiologit (vai mitkä lie) vauhdissa - kasviruutufuckup mutta asennetta riittää!
Kolmanneksi viimeinen työviikko alkoi melko jäätävissä tunnelmissa. Yliperä oli Kilpisjärveltä Skibotniin sankassa sumussa, eikä Skibotnin pönttölinjoilla käynyt edes pieni tuulenvire. Puolen tunnin maastokeikan aikana ainoat havaitsemani linnut olivat yhden tarkistettavan pöntön talitiaisen poikaset – kahdesta muusta poikueet ovat kuolleet pönttöön. Paluumatkalla autolle astuin männikössä karhun ulosteläjään, saattoi siinä pari niskakarvaa nousta pystyyn, kun tämän kunnioitusta herättävän lajin liikkeistä näkyi konkreettisia merkkejä omalla työreviirillä.

Skibotnissa pyörähdin totuttuun tapaan kaupassa ja lintupaikoilla. Kalasatamassa notkui 17 pikkukajavaa ja suistossa oli oikein mainio kahlaajameininki! Tiedä sitten johtuiko kunnon pudotuskeleistä tai syksyn etenemisestä, mutta laskuveden paljastamilta rannoilta löytyi 5 suosirriä, 20 suokukkoa, 9 punakuiria, 2 mustavikloa ynnä muut alueella tutuksi tulleita kahlureita. Vuonolla pyöri myös 17 nuorta pikkukajavaa sekä pari aikuista merikotkaa. Ja olisiko ollut ensimmäinen kerta, kun merikihut jäivät kirjaamatta havikseen?

Paluumatkalla poimin Kallen, Lauran, Teron ja Zorbaan vaelluskeikaltaan. Kivaa oli kuulemma ollut, eliksiäkin ropissut osalle porukasta. Illalla saunottiin, uitiin, juotiin, vähän pikkasen pyörryttiinkin.

Tiistaina sähelsin viimeiset rengastukset Kilpisjärven pöntöillä. 11 leppälinnun poikasta neljästä eri pesyeestä ja 13 talitiaisen poikasta kahdesta eri pöntöstä. Mitäpä siitä enempää sanomaan, pikkasen tuli haikea fiilis, kun viimeistä leppälintua asetteli takaisin pönttöön. Emojen reaktiosta päätellen linnut tuskin tulevat minua ikävöimään. Mulla on tippa linssissä sitten parin viikon päästä.


27.7. - Haava maisemassa - retkeilykeskuksen asuntovaunualueen laajennus näkyy pitkälle naapurin puolelle...


Keskiviikkona söin sanani turhista ruotsinristeilyistä ja hyppäsin Kallen & Lauran kanssa Malla-laivan kyytiin ja suuntasimme kolmen valtakunnan rajapyykille. Tämä ei silti ollut mikä tahansa turistireissu, sillä lähdimme pelipaikoille ensimmäisellä lähdöllä aamukymmeneltä ja palasimme viimeisellä joskus iltakahdeksan jälkeen. Jalkojen lihakset lämmitettiin Norjan puolella sijainneella pienellä suolla (ei vesipääskyjä, nyyh) ja Golddabaktin jylhän pahdan juurelta kapusimme Duoibalin tunturiylängölle. Oli todella piristävää liikkua vaihteeksi uusissa maisemissa. Senkin puolesta kannattava päiväretki, että muita ihmisiä ei näkynyt tunturiylängöllä juuri laisinkaan! Täällä sai painaa rauhassa, tähän aikaan päiväretkillä Kilpisjärvellä tulisi vastaan kaikenlaista värikästä tallaajaa. Säät suosivat jossain määrin, puolipilvinen taivas ja kevyt tuuli pitivät yllä pahimmat hikinorot, mutta Norjan puoleiset maisemat jäivät hieman ”torsoiksi” alhaalla roikkuvien pilvien takia. Uusia vastoinkäymisiä ei pilvistä huolimatta haettu, kun ylängöllä näkyi runsaasti lintuja diversiteetin noustessa yllättävän monipuoliseksi! Merisirriä ja tunturihaukkaa ei kovasta yrityksestä huolimatta nähty, mutta eipä se ole aina niin justiinsa. Mieltä lämmittivät myös ilmeiset tulikuusiot ja tunturihopeatäplä ja ennen kaikkea hyvä seura! Kallen ja Lauran kanssa oli niin rauhallista liikkua, että siinä tyyntyvät meikäläisenkin skitsofreenisyyttä lähtentelevät mielialavaihtelut. KIITOS!

Kooste päivän lintuhaviksista
- 1 MAAKOTKA ( iällee määrittämätön, menomatkalla Mallan luonnonpuiston päällä)
- 2 piekanaa (1 ääntelevä Kuohkimajärvellä, 1 paikallinen Duoibalilla)
- 2 merikotkaa
- 1 tuulihaukka
- 3 ampuhaukkaa (Saanalla)
- 7 tunturikihua
- 8 tylliä
- 2 lapinsirriä
- 2 suosirriä (1 aikuinen ja 1 nuori, ensimmäiset mitä olen Kilpisjärven alueella nähnyt tänä kesänä)
- 1 sepelrastas (lauluntynkää alkuillasta)

27.7. - Kuohkimajärvi
Kaarlenvaltikka

Haaska.
En juuri nyt muista pahdan nimeä, mutta fanitan sitä silti.
Suohullut.



Tuipali, Tuonelan tunturi. Laajalla ylängöllä on hankala hahmoittaa varsinaista huippua, jolloin huippua etsivä kulkija saa etsiä määränpäätään hamaan loppuunsa asti.
Tunturihullut eivät etsineet huippua, vaan merisirrejä. Tosin niitäkään ei löytynyt....
Jääleinikki.
Tulikuusio - lajia ei ole löydetty Suomesta, vaikka esiintymiä löytyy jo rajan takaa naapurituntureilta...
Tunturihopeatäplä - elikset paukkuu!

Epäpyhä lomailu pyhien ulkopuolella jatkui heti seuraavana päivänä, kun lähdiin Paan ja kurssilaisten kanssa Norjaan lintuja ihmettelemään. Kuulemma jotain kurssityödataa keräävät samalla. Myöhästyimme juuri sopivasti siitä lautasta, jonka piti kuljettaa meidät Lyngenvuonon uloimpiin osiin, Arnöyan saarelle. Storsteiniksi ristitystä havaintopisteestä kelpasi silti ihmetelle merilintuja (mm. 40 pikkukajavaa, n. 50 lunnia, 6 merikihua, 6 merikotkaa) seuraavaa lauttavuoroa odotellessa.

Staijarit.

Lauttaan pääsyn jälkeen jännitimme kulkupelille sopivan polttonesteen löytymistä Arnöyalta. Kryptistä dieselpistettä etsittiin puoli tuntia – sisäpiirijemma onneksi löytyi paluumatkalla, muuten olisi voinut reissu venähtää. Ehdittiin siinä samalla katselemaan pilvien takaa paljastuvia vuoriakin. Ykköstavoitteemme oli Arnöyan luoteisosissa sijaitseva pikkukylä satamineen, mistä näkisi käytännössä suoraa ruokkilintujen ym härveleiden pesimäsaarelle. Välimatkaa tosin oli jokunen turha kilometri, joten ihmettely kohdistui käytännössä pesäpaikkojen ja kalavesien välillä suhaaviin lintuihin. Mutta oli siellä merellä silti liikettä! Taivaanrannassa pyyhälsi ruokkilintuja suuntaan ja toiseen n. 50 linnun parvissa melko tiuhin välein. Lupasin auttaa aineiston keräämisessä ja rupesin laskemaan lokkilintuja, ihmettelin ja huutelin muita ilmaneläviä siinä sivussa. Laskennan päätyttyä suurin osa kurssilaisista kuitenkin katosi mystisesti, autolle kahvitauon suuntaan, rantaa konttaamaan tai mihin lie.



Varsinaisen laskennan jälkeen alkoi entistä intensiivisempi tähyily merelle. Reilun tunnin aikana arvoin merellä viuhtoneen n. 2000 lunnia, 800 ruokkia, 100 etelänkiislaa ja 30 pikkukajavaa. Staijin loppuvaiheilla putken näkökenttään osui myös tummempi kiisla: musta selkä, puhtaat kainalot, muutenkin ruokkimainen habitus, terävä nokka... tik tik tik... pohjankiisla! Oli aivan turha soitella ihmisten perään puolen kilometrin päähän, tämä lintu loittoni merelle melkein heti löytöhetken jälkeen. Toki muutakin kovempaa näkyi, staijipaikan ”viereisellä” kivikolla viihtyi paikallisena 2 karimetsoa, nämä käärmekaulat kaikki halukkaat sentään ehtivät näkemään. Paikallista faunaa runsastivat 2 merikihua (ei niihin kyllästy!), muutama riskilä sekä aallonmurtajalla viihtyneet 8 vuorihemppoa ja luotokirvinen
 



Vaan tämä ei jäänyt tähän. Arnöyan lounaisosissa pysähdyimme suojaiselle vuonolle. Kaikkien yllätykseksi pohjukka kuhisi ruokkilintua ynnä muuta vipeltäjää, vieläpä lähempänä kuin edellisellä paikalla! Toivottavasti edes osa kurssilaisista sai parempaa tuntumaa lunnin ja ruokin määritykseen kuin partaisen ornitologin höpinät leukajuovista ja habituksista. Aineiston keruu jatkui ja ”tarjouduin” laskemaan ruokkilinnut. Ynnäily keskeytyi pariinkin otteeseen; ensin yksi tien varressa seisomaan kyllästynyt kurssilainen komppasi rinnepajukosta 2 riekkoa poikasineen, joiden perään myös laskennan kirjuri lähti kirjaamaan, muistiinpanovälineet mukanaan. Toisen kerran laskenta keskeytyi kun hiffasin lokkiparvesta aikuispukuisen isolokin! Hetken sitä sai ihmetellä, että oikeasti, ja siiven kärkien väritys piti tarkistaa kahteenkin kertaan. Ei tummia käsisulkien tyviä, ei likaisia käsisulkien kärkiä, vain puhtaanharmaata ja valkoinen siivenreuna. Melkoinen ylläri, sitä kun ei ole mitään tuntumaa kuinka näitä havaitaan mantereen rannikolla kesäaikaan.



Paluumatkalla meinasi tulla kiire ja kohteita karsittiin pakostakin. Päivän viimeiseksi laskentapisteeksi valittiin Subalta tutuksi tullut Spåkenesin kahlaajaparatiisi. Alueelle osuttiin sopuviksi laskuveden lopputiimoilla ja kahlaajaa irtosi oikein mainiosti lietteiltä: 45 punakuiria, 117 meriharakkaa, 43 tylliä, 2 suosirriä – kahlureiden lisäksi 6 ristisorsaa ja 7 merikihua, joista jälkimmäisiä näkyi päivän aikana yhteensä 18 yksilöä!

Spåkenesin kahlaajalietteitä.

Mutta pamahti vielä loppupäivästä, muistaakseni 5 km päässä Skibotnista. Siihen huutoon havahtui kuski ja puolet autosta taisi herätä päivätorkuiltaan. Paan kiidättäessä pakuaan vuonotietä pitkin matalalla aidalla erottui ruskea möykky, joka nanosekunnin kestäneen ohituksen aikana pamahti verkkokalvojeni kautta keskushermostoon reaktion kaikuessa kurkussa nopeammin kuin itse tajusin tilanteen järjettömyyden. ”Piekanan lentopoikanen!” Sopiva kääntöpaikka oli piinallisen pitkällä ja suunnan vaihduttua kaivoin epäuskoisena kameraa esiin. Oikeesti, oliko se oikeesti... kohdalle päästyämme kamerat lauloivat ja uneliaat kurssilaisetkaan eivät tainneet ihan heti uskoa silmiään. Melkein kumahti halko niin todentuntuisesti päähän, että kuhmun jätti. Mutta ei perkele, siinähän se epeli hetken jäpitti tien laidalla.



Sunnuntaina veri veti jälleen paljakalle, reittinä tällä kertaa Saanajärven kautta Masetjärven ja Coahpeluoppan ympäristön lampareille – samalla suunnalla komppasin tunturikihun elämänpinnaksi vuosi sitten. Reissu alkoi lupaavasti, kun Saanan lomasta muutti merikotka pohjoiseen pari ampuhaukkaa kintereillään ja Saanajärven polulta löytyi kiirunaemo kera kahden poikasen.

Saananjärven rantaa ja Iso-Jehkasin rinnettä sai kulkea muutaman kilometrin näkemättä linnun lintua, aivan kuin paljakka olisi tyhjenemäsä kirvisistä ja kivitaskuistakin. Tyllejä reitin varrelle kertyi viisi yksilöä kolmelta eri lätäköltä, mutta vesipääskyjä ei lupaavista tai edellisen kesän paikoista enää löytynyt. Kapustarinnatkaan eivät enää olleet hujan hajan tunturissa, päivän piippailijat löytyivät melko keskittyneesti Masetjärven ympäriltä. Parin matalalentoa painavan korpin takia kihujakaan ei ollut vaikea etsiä, odotetulla suunnalla kaksi ensimmäistä ilmaantuivat korpin kimppuun ilkikurisesti naukuen. Olin tyytyväinen jo kahteen kihuun, mutta kihut aloittivat metelöinnin uudelleen ja horisonttia skannaamalla havaitsinkin neljä kihua kisailemassa keskenään! Äkkiäkös parvi jakautui ja aikaisempien kiistakumppaneiden perääntyessä paikallisen oloinen pariskunta aloitti kisailun kahden uuden kihun kanssa, pienellä vaivalla ja hyvällä vainulla löytyi 6 tunturikihua! Ja mitä vielä, kahlaajakomppausta jatkaessani (mm. 2 punajalkavikloa, 1 suosirri ja pari suokukkoa) hätyytin ilmaan myös 2 nuorta tunturikihua! Näitä nuoria en ole ennen nähnytkään. Mikä parasta, pääsin seuraamaan nuorukaisia autiopaikalta niiden syöksähdellessä rauhanhäiritsijää kohti, eivät tositarkoituksella, pikemminkin kieromielisyyttään, uteliaisuuttaan ja pienoisiin vihanpurkauksiin sekoitettuna. Emot tietysti näyttivät pienemmilleen mallia, että näin sitä rauhanhäiritsijää löylytetään. Ajantaju häviää jälleen, kun kesäisellä tunturilla taianomaiset linnut pyörivät pääni ympärillä naukuen ja kiljuen. Olin onnesta soikeana – vaikka samaa ei voi sanoa kihuista.




Nuori tunturikihu.

Harhailtuani kihujen ”ydinreviiriltä” etäälle pidin evästauon. Istuinkiveltä kuulosteltuna äänimaisema hiljeni. Jatkoin seuraavalle lampareelle ja seuraavaksi silmäni löysivät matalalla loittonevan petolinnun – iso jalohaukka! Tämä falco oli tunturihaukaksi liian siro, mutta ei siinä lintupoika paljoakaan valitellut kun kesän kuudes muuttohaukka loittonee hiljalleen korkeuksiin, kadoten pikkuhiljaa pieneksi pisteeksi taivaalle. Kihut jatkoivat itsensä ilmoittelusta vasta haukan kadottua korkeuksiin, ja mieleeni muistuivat tarinat utsjokelaisesta natiivista, joka usein todisti kihujen ryöpyttävän liian lähelle eksynyttä maakotkaa sekä tunturihaukkaa, joka paniikkilennossa kuulemma muistutti laiskaa kanahaukkaa. Räpyläjalka vei kahta tunturin kuningaslintua kuin litran mittaa! Mutta tällä kertaa kihutkin hiljenivät, kun tunturin todellinen kingi saapui estradille.

Tuskin löytyi Kilpisjärveltä autuaampa ihmistä tällaisten tunnelmien jälkeen. Muutenkin jakson kymmenes viikko oli kesän monipuolisempia ja sisälsi kiistatta upeimpia kokemuksia, mitä täällä on tullut koettua.