11.1.2014

Madagaskar - Loppukaneetit

RESPECT2013 monipuolisimmillaan. Kuva: Tarmo Virtanen


17.11.2013-9.1.2014.
Kaksi kuukautta.
Sademetsää, puoliaavikkoa, suola-altaita, ylänköjä, kuivaa lehtimetsää, kosteikkoja.
Yli 10 täyttä päivää pikkubussissa istumista.
Kehitysmaan suurkaupungeista pikkukyliin.
152 lintulajia (joista 101 endeemejä!), 18 makilajia, matelijoita, sammakkoeläimiä, biodiversiteettiä, vehreyttä ja aurinkoa.
Helvetisti hikeä, painon putoamista, lämpöhalvaus ja kaksi loistartuntaa.

Ja paljon muuta, jota aikaisemmista päiväkirjasepustuksista poiketen onnistuisin tässä avaamaan hieman enemmän. Reissu päättyi puoli vuotta sitten ja tämä rapsa jää melkoiseksi pintaliidoksi (ja ehkä vanhan kertaukseksi), eikä tämä varmaan tarjoa tällä saarivaltiolla käyneelle mitään uutta - mutta lätkäistään nyt kuitenkin.

RESPECT-kurssi oli tietysti tämän reissun ytimessä ja käteen jääneet opit olivat varmasti erilaisia suomalaisille kuin malagassiopiskelijoille. Valmiiseen protokollaan tottuneelle pioneeritutkimuksen suunnittelu oli haastavahkoa vaihtelua, eikä ryhmätyötaidoista tällaisissa olosuhteissa voi liikaa kokemusta olla =) jotain luonnonsuojelun biologisista lähtökohdista ymmärtävälle tieteenhaaran sosiaalinen puoli oli paljon silmiä avartavampaa;  termi community-based-conservation (vapaasti suomennettuna ihmisyhteisöihin pohjautuva luonnonsuojelu) oli kurssilla kovaa huutoa ja auttoi ymmärtämään sitä, että pitkällä tähtäimellä luonnonsuojelu ei toimi, elleivät paikalliset ihmiset ole suojelun puolella. Päätee ehkä enemmän kehitys- kuin teollisuusmaihin, missä ihmisten toimeentulo on vahvemmin sidoksissa luontoon ja lähiympäristöön. Myös malagassikollegoiden kanssa kommunikointi ja vertailu siitä, miten asiat rullaavat eri tavoin Suomessa ja Madalla olivat myös kurssin tärkeitä lähtökohtia.

Ennen lähtöä reissuporukkaamme varoiltiin siihen malliin, että "Madalla asiat toimivat ehkä, jos toimivat ollenkaan". Viime kädessä tällä reissulla tuntui siltä, että yllättävän vähällä säätämisellä sitä selvittiin. Siis olihan sitä kaikenlaista häsläämistä ja kommunikaatiovaikeutta pitkin reissua, parilla etapilla kuski meinasi nukahtaa jatkuvasti rattiin, kulkupeli sammui, eivätkä kaikki kulkuyhteydet järjestyneet ihan halutuilla tavalla. Aina kuitenkin päästiin perille kuviot kuitenkin järjestyivät. Mutta esimerkiksi Ankarafantsikan reissu järjestyi niin optimaalisen hienosti, että ihmetyttää edelleen. Ilman Hannan ja Elinan ranskantreenejä kommunikaatio paikallisten kanssa olisi ollut huomattavasti vaikeampaa, mutta englannillakin pärjäsi yllättävän monessa paikassa.

Madan ruokakulttuuri on melko vaatimatonta. Perinteinen riisiä eri lisukkeilla aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi meni vielä maasto-oloissa, ja onneksi ValBion asemalla tähän kaavaan sai pientä, joskin ei aina ravitsevinta mahdollista, vaihtelua. Omatoimisen reissun aikana pääsimme käsiksi myös ranskalaisten jättämään perintöön, ja lounaisrannikon mereneläväateriat olivat elämys jo itsessään. Jos jotain jäi ikävä, niin tuoreita hedelmiä, erityisesti ananaksia ja mangoja. Kotiintuliaisiksi lähti todellisia Mada-spesialiteetteja: pari vanilijatankopakettia, rommia ja suklaata.

Kulttuuripläjäystä odottaville tuotetaan nyt pieni pettymys; silloin kun psyyke pelaa pinnojen ja biodiversiteetin perässä, niin kulttuuriin perehtyminen jää hieman toissijaiseksi kansallispuistoissa ravaamiselle. Aika paljon sitä oppi sivusilmälläkin. Madalla on parisenkymmentä etnistä alaryhmää, joille kaikille löytyy kuitenkin uskonnollisesti ja kulttuurisesti yhteisiä piirteitä. Esi-isät ovat keskeinen osa valtakunnallista kulttuuria, lähtökohtaisesti elävien ihmisten asumuksiin ei panosteta paljoa, sillä se homma on vain väliaikaista: erilaiset haudat ovat huomattavasti pysyvämpiä ratkaisuja ja kulttuurikeskeisesti arvokkaampia. Hautajaiset ovat iloisia tapahtumia ja suvun tärkeitä vainajia kaivetaan tasaisin välein ylös haudasta (ekshumaatio), ja ne vasta isoja pirskeitä ovatkin.

Puolet Madagaskarin väestöstä harjoittaa perinteisiä uskontoja, puolet tunnistavat kristinuskon ja muslimeja löytyy jokuinen prosentti. Väki käy aktiivisesti kirkossa ja suhtautuvat vakaumukseensa "sopivan vakavasti", joskin jokunen malagassikollegamme ilmaisi huolestuneisuutensa kuullessaan suomalaisten nuorien maallisuudesta =) Madagaskarin kulttuurista kiinnostuneet voivat lukea lisää aiheesta täältä.

Paronin pitäisi nyt Madan osalta hiljentyä ja keskittyä lätinöiden sijaan kiittämiseen ja kumartamiseen. Sellaiset ansaitsevat sekä suomalaiset reissukaverit että malagassikollegat, kurssin vetäjät (Mar, Tarmo, Aili, Daniel, Ricardo, Temba) ja muut kurssin mukana liikkuneet ihmiset, ValBion henkilökunta, kansallispuistojen ja suojelualueiden oppaat, kaikki ketkä auttoivat ja tukivat reissujärjestelyissä Suomessa ja paikan päällä, jaksoivat kuunnella loputonta hehkutusta - ja olla vastassa tammikuisessa Suomessa. Sitten elo onkin jaoteltu elämäksi ennen ja jälkeen Madagaskarin. Tämä antoi todella paljon.


Madagaskarin linnustosta julkaistaan allekirjoittaneen kirjoittama ja kuvittama juttu seuraavassa Linnut-lehdessä (3/2014). Ehkä osa Madan kiemuroista tulee ilmaistua eri tavalla ja yleistajuisemmin, ehkä olen ujuttanut sinne jotain sellaista mikä on näistä päivityksistä unohtunut. On ollut mielettömän siistiä kerrata reissumuistoja blogitekstejä kirjoittamalla, ja toivottavasti näistä romaaneista on ollut iloa muillekin. Kii-tos!

9.1.2014

Madagaskar, osa XIV- Paluu Antananarivoon ja matkan viimeiset päivät






Ke 8.1.

Paluu keskelle Tanan ihmis- ja liikennevilinää sivutuotteineen tuntui melko brutaalilta. Läksimme Juhon kanssa kadunvarteen aamupalalle; kahvia sekä uppopaistettuja riisi- ja vehnäkakkuja murto-osakustannuksin verrattuna hotellien aamupaloihin. Samalla kävimme hakemassa MICETin toimistolla säilytyksessä olleet tavaramme. Aamupäivän ohjelmaan kuului myös jälleennäkeminen Temban kanssa hotellilla ja shoppailua, hamstrasimme niin maan peevelisti suklaata ja rommia Suomeen rahdattavaksi.

Puoliltapäivin tapasimme Tanan yliopiston kurssikollegamme ja lähdimme tutustumaan pääkaupungin yliopistoalueeseen. Kampuskierroksen lisäksi meille näytettiin pari massaluentosalia sekä laboratoriotiloja – ja piipahdimme myös käynnissä olleelle seminaarikurssille! Mahtoivat esitelmän pitäjä sekä muut opiskelijat ihmetellä, että mistä tällainen kööri tänne saapui. Semmaa vetänyt proffa mainitsi tuntevansa kollegoita Helsingin päädystä =)

Kampusaluetta.

Jani ja legendaarinen varsieväkala.

Anni paheksuu Suomi-Madagaskar -häröilyottelua


Kampukselta siirrymme lähemmäs keskustaa seuraavalle shoppailukierrokselle (t-paita – ja postikorttimetsästystä) sekä tappelemaan vanilijaa ja sekalaista krääsää myyvien kaupustelijoiden kanssa. Taistelu oli siis henkistä ja väkivallatonta, kun sinnikkäimmät kaupustelijat seurasivat meitä useita satoja metrejä! Päivä jatkui päivällisellä Suomessa vaihto-opiskelleen Dumuinan perheen luona, kun kutsu kerran kävi. Madaa yläluokan näkökulmasta; perheen päänä eläköitynyt kenraali ja talo on näillä standardeilla melkosen hulppea. Ruoka oli mitä mainiointa ja isäntäväki älyttömän ystävällistä.

Päivällisen jälkeen asiat alkavat mennä yksi toisensa jälkeen pieleen; flunssa ja väsymys painavat päälle ja Dumuinan luota poistuessa olisi pitänyt painua suoraa hotellille pakkaamaan ja nukkumaan. Jengi haluaa kuitenkin päästä natiivien kanssa bilettämään viimeistä iltaa Madagaskarilla ja riittävän hyvällä suostuttelulla posse saa karvanaamankin mukaan. Mihinkään trendikuppiloihin ei kuulemma sorruta, vaan suuntaamme parin sivukujan kautta parit portaat ylös paikallisten karaokebaariin! Tässä vaiheessa pitänee mainita, että kukaan – edes paikallisista – ei suosittele liikkumaan Tanassa pimeällä, pelkällä länsimaalaisista koostuvalla porukalla, saati yksin. Malagassikollegoiden kanssa liikkuminen tuo sentään pientä turvallisuuden tunnetta, ja kapakassa baarimikko sekä kanta-asiakkaat ottavat meidät riemuiten vastaan.

Väsyneenä ja flunssaisena ne lähtökohdat illanistumiseen eivät olleet mitään parhaimpia, eikä juomapolitiikkavinoilut (”Et sitten tuonu meille kaikille muille juotavaa?”) sekä huonon vedonlyöntitappion takia Perfect Strangersin raiskaaminen parantanut tilannetta. Loppukaneetti pään kiristymisen multihuipennukseen isketään baarista poistuessa; mainitsen kavereille käyväni vielä saniteettitiloissa, mutta palatessani huomaan koko mestan tyhjenneen! Lähtivät ulos baarista ennakkoon! Baarimikko ohjaa hölmistyneen karvanaaman ulos aivan eri ovesta, mistä saavuimme sisään, ovi johtaa alas vievään portaikkoon – ja portaikko umpityhjälle pimeälle kujalle! Yksin jääminen öisillä Tanan sivukujilla pistää veren kiertämään ja laitan ensimmäisenä luettelosta löytyvälle kurssikaverille vihaista puhelua perään. Olivat ehtineet mutkan taakse sadan metrin päähän, sanomattakin selvää että sapetti. Klassisesti meni moni pieni ja inhimillinen asia pieleen, mutta hotellihuoneen saavuttaminen ilman fyysisiä vaurioita tai omaisuuden menetyksiä lopulta liennytti.

"No one gets to their heaven without a fight"

To 9.1.

Viimeinen päivä Tanassa, eikä tämäkään ihan putkeen mennyt. Karvanaamalla oli vielä missiona lähteä retkelle Pepe Lehikoisen suosittelemaan Parc de Tsarasaotraan, mutta ilman kommunikaatiovaikeuksia muiden ryhmän jäsenten kanssa lähtö sinnekin olisi voinut tapahtua vähän joutuisammin. Pakkaamisen ja aamupalan jälkeen klo 9.30 hyppään yksin (!) ensimmäiseen vastaan tulleeseen taksiin, kirjoitan kuskille paikan nimen ja kuski tuntuisi lähtevän vieläpä oikeaan suuntaan. Niin se lähtikin, mutta reittiohjeiden kyselyn jälkeen ruuhkajumitus vain pahenee ja aikaa hommaan tuntuu kuluvan kohtuuttomasti. Puolentoista tunnin taksijumituksen jälkeen pääsemme puiston portille, mutta portti pysyy kiinni ja natiivivirkailija selittää, että sisälle ei ole tulemista ilman pääsylippua – eikä lippua pysty ostamaan portilta kuten muilla suojelualueilla on tottunut, vaan se pitää hankkia puiston omistavan lafkan toimistolta! Peltilautaset soivat pään sisällä, mutta lyön taksikuskille lisää rahaa kouraan ja kulutan vielä tunnin käväisemällä Boogie Pilgrimin toimistolla, ennen kuin pääsen astelemaan Parc de Tsarasaotran porteista sisään.

Mesta on Ramsar-kosteikkojensuojeluohjelmaan kuuluva alue, keidas keskellä Tanaa. Paikalta löytyy puustoa, joka tarjoaa pesäpaikat jumalattoman kokoiselle haikarakolonialle, sekä pari lammikkoa, joiden kiertämiseen saa kyllä pari tuntia kulutettua. Tänne ei kuitenkaan tarvitse opasta ja ilmassa on sitä pitkään kaivattua spondeilun tuntua – sepelmetsähuitti kävelee ensimmäisessä polun mutkassa vastaan, lammen rannalta löytyy kuvauksellisia yöhaikaroita ja lehmähaikarakolonia pitää meteliä – eissaamari, mää selvisin tänne asti!

Yöhaikaraa kolmen eri ikäluokan edestä.



Parc de Tsarasaotra lajeina ja lukuina:

Rääkkähaikara                         kymmeniä
Yöhaikara                                useita (ad, imm, juv)
Lehmähaikara                          satoja
Jalohaikara                              >10 p
Varjostajahaikara                    >10 p
Madagaskarinsilkkihaikara      >30 p
Punanokkatavi                        n.15 p
Pikkutavi                                2 p
Naamioviheltäjäsorsa              4 p
Madagaskarintuulihaukka       2 p
Sepelmetsähuitti                      1 p (safkaa nokassa, atlasindeksi 74!)
Naamiomehiläissyöjä              5 p
Madagaskarinrastaskerttunen 1 p

… ja voi pojat kun teki hyvää! Hakarakolonioiden alla kulkeminen, haju, meteli, etenkin käyskentely yksin ja omassa rauhassa. Pidin yhden lampareen rannassa pienen piknikin, eväinä suklaalevy ja Ricardon lahjoittama lennolta säästetty pieni punaviinipullo! Pikkutavi jäi ainoaksi elikseksi (ja Madapinnaksi), mutta ehkä se listaaminen ei tässä kohtaa ole se pointti =) pikemminkin viimeseen asti yrittäminen, ”closure”, sellainen fiilis että tähän on hyvä lopettaa, nyt on ornimiset täällä ornittu, kaikki annettu ja sendari ojentanut sen mitä ojennettavissa on ollut.

Madagaskarinsilkkihaikara

Punanokkatavi

Naamioviheltäjäsorsa

Pikkutavi (Anas hottentotta)!!

Alkuilta kului tavaroita järjestellessä ja pakatessa, ennen lähtöä heitimme vielä viimoset hyvästit malagassikollegoille. Kalle ja Seija lähtivät samalle paluumatkalle hotellilta alkaen, ja oli hyvä jakaa reissun viimeisten etappien kokemuksia kentällä. Saavuimmekin lentokentälle 4½ tuntia ennen lennon lähtöä, jolloin mihinkään ei ollut kiire ja aika kului sopivalla tahdilla. Check-in, turvatarkastukset ja vikat shoppailut hoituivatkin yllättävän jouhevasti.

Saatan tässä kohtaa toistaa itseäni, mutta Madagaskarille lähtö oli pyörinyt mielessä jo ensimmäisestä, syksyn 2008 RESPECT-kurssista alkaen. Vuosi toisensa jälkeen kurssi on järjestetty, mutta milloin minkäkin syyn takia (rahapula, gradu) lähtö on viivästynyt. Tämä taisi olla viimenen mahdollisuus, nyt sinne päästiin – ja nyt se on sitten ohi. Ja tämä retkikertomus enää yhteenvetoa vaille valmis.

7.1.2014

Madagaskar, osa XIII - Operaatio "Haliaeetus vociferoides" & Ankarafantsika N.P.






Su 5.1.

Ankarafantsikan kansallispuisto luulisi olevan jokaisen Madaa kiertävän ornin kohdelistalla. Tähän mennessä on nähty sademetsää, littoraalimetsää ja piikkimetsää; nyt on vuorossa Madan länsirannikolle tyypilliset kuivat lehtimetsät, jotka vihertävät vain sadekauden aikaan – eli nyt. Täältä löytyy taas vähän omaa lajistoaan, must see –osastoa mm. pohjankiilavanga, kirjokyyhkyrääkkä sekä kelta-asetti. Puiston majoitus- ja toimistorakennukset sijaitsevat Lake Raveloben vierellä, joka on Madan hienoimpia ja helpoimmin saavutettavissa olevia kosteikkoja. Päätäkynä ei enempää tai vähempää kuin madagaskarinmerikotka (jonka nimi tieteeksi tuolla otsikossa esiintyykin), joka on noin sadan parin populaatiokoolla yksi vaivaisen planeettamme harvinaisimmista petolinnuista. Pakkohan se on nähdä. Siistit mesta sekä monipuolinen nisäkäs- ja matelijafauna olivat sellaisia täkyjä, joiden avulla koko retkue saatiin paikalle.





… ja tästä se lähtee. Porukka jalkautuu bungalowista pihalle suht jämptisti aamukuudelta, mitä nyt perinteiseen aamusähläykseen (reittisuunnittelut, lupien osto, opasmaksut jne) menee oma tovinsa. Oppaaksi löytyy Gabrieliksi esittäytyvä heppu, todella herrasmiesmäiset kommunikaatiotaidot osaava vanhemman koulukunnan opas, joka puhuu harvinaislaatuisen hyvää englantia. Ensimmäisenä suuntaamme tsekkaamaan puiston rehevimpiä osia ja teemme pienen piston Lake Raveloben padolla. Järvellä pörrää satoja lehmähaikaroita, joukosta irtoaa helposti useampi rääkkähaikara, pronssi-iibiksiä, pari ruskohaikaraa sekä hieman kaivattuja kyyryhaikaroita. Elis nassahti siitäkin kosmopoliitista, endeemien listaamista jatkoi rantapusikosta kaivettu madagaskarinrastaskerttunen. Harmaa- ja yöhaikara irtoavat myös madapinnoiksi. Anni nuotittaa yhden session mielenkiintoisimmasta havainnosta osoittelemalla puunlatvassa kyhjöttävää petolintua. Liian pieni kotkaksi ja Gabrielin perus-turistille kelpaava madagaskarinlintuhaukka ei mene läpi tälle ornille =) telezoomilla dokumenttikuva, kameran näytön tarkastalua – ja peeveli – s’on muute VÄLIMERENHAUKKA! Ihan kiva jatke kuukauden takaiselle nokihaukkarevitykselle, molemmat lajit talvehtivat pääsääntöisesti Madalla ja oli siistiä nähdä tämäkin Euroopan spesialiteetti täällä.

Tiukkaa tapitusta Lake Raveloben padolla.

Jani nuotittaa. Kuva: Juho Lappalainen
Dokkarkuva välimerenfalcosta.

Kyyryhaikaraa kennolle.

Lehmähaikaraparvia näkyi järvellä koko ajan, tässä porukassa mukana myös rääkkähaikara.


Aamupäivän kierroksen metsäaosuus on linnustollisesti lievä pettymys. Kelta-asetti on kuulemma helvetin vaikeaa tavaraa tähän vuodenaikaan, kun sadekausi ja lintujen pesinnät ovat pitkällä. Pari kirjokyyhkyrääkkää intoutuu onneksi huutelemaan, niin hellittää paineet sen ”Zorbaan soittoäänilinnun” kuittaamisesta =) Jani näkee  pariin kertaan töyhtökukun, muuten tirppaosasto on sitä perustavaraa. Gabriel kaivaa asiantuntevasti esille sen vähän, mitä nähtävissä on: muutaman upean kameleontin, night geckon, sekä yhden ison skinkin. Juho kuvaa kaikkea mahdollista mitä vastaan tulee ja Gabriel on selvästi fiiliksissä siitä, että tämä ”erikoistunut” porukka fiilistelee aidosti miehen esiin kaivamaa faunaa.

Lounastamme Ampijoroan kylän paikallisraflassa ja huilaamme bungalowissa pienen tovin. Tosin rötväämistä häiritsevät aivan mökkirannan tuntumassa pyörivät COQUEREL’S SIFAKAT, joka on lemuriksikin todella hoopon näköinen ilmestys. Jälkimmäisiä löytyy lopulta vajaa kymmenen yksilön jengi pihapuista. Lepotauon päätteeksi intoilin jo seuraavasta rundista: olin iltapäivästä sopinut Gabrielin kanssa hoitaa kävelykierroksen järven ympäri. Yltyvä sade ei kannusta yhtä turistia suurempaa ryhmää poistumaan mökistä, mutta karvanaama lähtee kotkan toivossa säätä uhmaamaan. Opas onkin positiivisesti yllättynyt, ettei duunikeikka peruuntunutkaan. =)

Sifaka!


Ruskovanga

Sitruskojuja Ampijoroan kylätiellä.

Pääsemme kansallispuiston toimistolta parisensataa metriä eteenpäin ja Madagaskarin monsuunisateet antavat kaikkensa. En muista koska olisin viimeksi joutunut yhtä pahan kuuron alle ja kastunut yhtä pahasti: hetkessä maiharit hölskyvät vedestä, sadetakki vuotaa ja repun sadesuojan pohjalle on kertynyt useampi desi vettä! Kamera on onneksi kuivapussissa, kaiken muun saa jälkikäteen kuivaksi. Nyt on viime syksynä kirppikseltä ostetulle sydvestille käyttöä!

Sade ei hirveästi seuraavan parin tunnin aikana hellitä, ainoastaan taantuu muutamaksi valituksi hetkeksi. Kotkaa ei hyvistä skannausyrityksitä huolimatta löydy, vaikka jokainen sopiva oksa ja tähystyspaikka tarkistetaan vähintään kahdesti. Patikointi osoittautuu silti ikimuistoiseksi ja Gabrielin kanssa aika sujuu oikein mukavasti. Jutustelimme mm. Suomen ja Madan kansallispuistopolitiikan eroista, täkäläisten oppaiden tulotasoista (oppaat tienaavat vuoden tulot vain kolmen kuukauden sesonkina, suurin osa vuodesta on todella hiljaista!), järven kulttuurihistoriasta ja krokotiilimyyteistä, ihmissuhteista (Gabriel on yksinhuoltaja!) sekä luontoharrastuskulttuurista Suomessa. Yllättävintä miehessä on ehkä se, että hyvin uppoaa myös tällainen kierompi, härmäläinen musta huumorintaju =)

Lake Raveloben maisemaa

Haikarakolonia

Kierroksen päätteeksi Gabriel näytti bungalow-alueen viereltä löytyvän matalan lintutornin – aivan lehmähaikarakolonian vieressä, lähimmät linnut pesivät vain parin metrin päässä! Siinä on orni taas onnesta soikeana, kun tajuaa tämän mestan potentiaalin ja kotkan staijausmahdollisuudet tornista käsin, samalla äimistellessä sitä ympärillä elävän elämän määrää. Haikarakirjosta poikkeaa järvellä lentävä naamioviheltäjäsorsa, tänne on vielä pakko päästä paremmilla kuvauskeleillä.

Ankarafantsikan kansallispuiston toimiston vierestä löytyy hyvätasoinen ranskalaistyyppinen ravintola. Kalliimmaksi tämä tulee kuin natiivien mestat, mutta saapahan safkaa. En tietenkään muista mitä omalta lautaselta löytyi, mutta ensimmäisen rämpimispäivän kruunasi ravintolan pihapuihin ilmestynyt madagaskarinpöllönen!



Ma 6.1.

Ankarafantsikan toisen päivän ohjelmassa oli aamupäiväkävely kuivemman lehtimetsäalueen läpi savannille ja siitä paljon ennakkosuitsutusta saaneelle eroosiokanjonille. Aamu ainakin lähti pärisevästi käyntiin, kun omaa pihiyttäni napostelin lähinnä varastossa olleita pähkinöitä ja ravintolassa tyydyin ”vain” kahteen kuppiin kahvia – seurauksena saatanallista vapinaa ja tärisin kofeniiniyliannostuksesta iltapäivään asti!

Tärinöistä huolimatta päivää leimasi todella melankolinen fiilis: pohjankiilavangasta ei edes jaksanut elätellä toiveita, lännenkukuakaan ei löytynyt ja endeemirevitys näytti tulleen tiensä päähän. Linnusto ei siis tarjonnut ruskovangaa ja töyhtökukua kummempaa, aamu olikin käärme- ja kameleonttiosastolle parempi. Melko mykistävän eroosiokanjonin ihailu oli jonkin sorti kulminaatiopiste tälle reissulle, siinä iski todella haikea fiilis reissun viimeisenä kokonaisena retkipäivänä. Paluumatkalla löysimme kädellisten sekaparven, tilanteessa olisi kuulemma saanut Common Brown Lemurin, Mongoose Lemurin ja Coquerel’s Sifakan samaan kuvaan! Erityisesti kahdesta jälkimmäisestä syntyi mainiota kuvamateriaalia.




Coquerel's Sifaka - jokainen voi vetää tuon lajin habituksesta omat johtopäätöksensä





Mongoose Lemur ottaa rennosti





Iltapäivällä viriteltiin uusi Lake Raveloben kierros, tällä kertaa Gabrielin mukaan lähti viisi muutakin suomalaisturistia. Parin sadekuuron jälkeen päästiin liikkeelle eilistä selkeämmässä säässä, tulostakin tuli vähän reilummin: kuittasin kurnuliejukanan elikseksi, pari madagaskarinharjalintua ja sirppivangaa polun varrella olivat myös pirteää seurattavaa. Kierroksen loppupäässä jäimme fiilistelemään riisipeltojen haikarafaunaa, paikalla mm. muutama varjostajahaikara sekä varsin gomia madagaskarinhaikara. Ja kun kamera kerran hyvällä säällä purettiin repusta, niin niistä iltavaloista ja lintupaljoudesta nautiskelulle ei loppua meinannut näkyä. Tällaisen melankoliapäivän päätteeksi iski kuitenkin tyyni fiilis, ehkä se alkaa iskostumaan tähän päähän, että nautitaan nyt viimeiseen asti – tai ennen huomisaamun viimeistä revitysyritystä…

Kosteeta puuhaa tää kuvaaminen.
Madagaskarinkalastaja

Yöhaikara

Madagaskarinhaikara

Pronssi-iibiksiä

Varjostajahaikara



Ti 7.1.

Lähtöaamuna heräsin klo 4.20, jäin punkkaan odottelemaan auringonnousua ja lopulta painuin Annin kanssa bungalow-alueen lintutorniin ihmettelemään heräävää haikarakoloniaa. Juho ja Elina liittyvät seuraan vähän myöhemmin. Keli on aamun ensi tunteina enimmäkseen selkeä, mutta koillisesta nousevista tummista pilvistä saa kivaa taustaa haikarakuviin. Kuvaustilanteiden kyttääminen ja järven tapittaminen ei ollut se kätevin yhdistelmä, mutta tylsiä hetkiä ei tornissa hirveästi vietetty. Yrityksestä huolimatta vastarannalla lentänyt pikkuhaikara jäi aamun ainoaksi Madapinnaksi. Havista katsellessa oli kuitenkin ilo huomata, että tältä paikalta havaittiin reissulla yhteensä 11 eri haikaralajia, siihen päälle pronssi-iibikset ja kurnuliejukanat, niin kosteikkolinnuston makuun pääsi ihan mainiosti.

”Vociferoideksen”, käärmekaulan ja madagaskarinjassanan nuijjaaminen painoi silti mieltä paluumatkalla, väsymyksen lisäksi. Tulipahan yritettyä, näitäkään mestoja ei pääkaupungista käsin näkisi ja olihan se lopulta hemmetin hienoa päästä tänne asti =) muuta kerrottavaa ei paluumatkalta oikeastaan jäänyt; melkoisen sähellyksen päätteeksi pääsimme takaisin siihen samaan hotelliin, jossa yövyimme reissun alkupäässä, MICETin toimiston lähettyville.








4.1.2014

Madagaskar, osa XII - Mantadia, sairastelua& siirto Ankarafantsikaan


Madagaskarinsieppo ja oppitunti ravintoketjusta.




To 2.1.

Pari päivää sitten pidetyssä Andasibe-lähtöpalaverissa sovimme päiväretkestä myös Mantadian kansallispuistoon. Mantadia on Andasibea laajempi, syrjäisempi ja luonnontilaisempi, joten tässä tarjottiin viimeistä mahdollisuutta niiden kovien sademetsälajien näkemiseen. Päiväretki meinasi aikaista herätystä ja aamupalaa hotellin lähiraflassa, jonka pihalle jäimme odottelemaan Jean-Clauden hommaamaa kyytiä Mantadiaan.

Kyytiä ei kuitenkaan 20 minuutin odotuksella kuulu ja päätän talsia puiston toimistoon (1km suuntaansa) kyselemään oppaamme perään; mies on kuulemma hankkimassa sitä kyytipeliä kylältä, ja reissussa on sovittu jo kaksi päivää sitten! Myöhemmin saan kuulla, että halukkaita kuskeja ei ole löytynyt, uudenvuoden lomat ja sillei. Kun se kaara lopulta löytyy (jokin klassista Lada Nivaa muistuttava, varmasti maastokelpoinen mutta kahdeksalle hengelle helvetin ahdas), siinä kelaa tovin jos toisenkin, että millainen poru tästä nyt syntyy. Yllättävän hyvin me sinne silti mahdumme, itse istuin menomatkan auton perällä oppaan kanssa, hellvetin autenttista taas), mutta kun pitää vielä hankkia puistoluvat sviddu viidelle hengelle (enkös mie kehottanut hankkimaan ne ennakkoon) ja tankata, niin lähtö viivästyy lopulta kahdella tunnilla. Rufous-Headed Ground-Rollerin osalta toiveet lentävät romukoppaan parhaan lintuajan kuluessa tähän saatanan säätämiseen, mutta jos nyt otetaan vastaan se mitä sendari antaa…

Menopelin ihmettelyä.


Tunnin ajomatkan jälkeen eka metsäkierros alkaa klo 9.20, jolloin metsä on pelottavan hiljainen. Mestat ovat kuitenkin hienoja, paikka paikoin hienoimpia kuin Ranomafanassa, jonka antaa potkua toiveille, että jotain täältä saattaisi irrotakin. JC hakee milloin mitäkin, yleensä monesti aikaisemmin nähtyä madagaskarinmetsähuittia, jolloin jäämme useampaan otteeseen päälyilemään puita keskenämme. Sitten karvanaama hoksaa lähilatvustossa roikkuvat lemurit: hitto vie, vaaleita kuin mitkä, ja huuto kajahtaa: ”sifakoja!” Seuraavat tovit seuraamme 5-6 DIADEMED SIFAKAN ryhmää, suuremmaksi osaksi hakemalla parempia näköyhteyksiä, mutta pari kaveria hyppii kivasti ja ketterästi vähän matalammalle! Sain Juholta kameraan flashin lainaan ja pari oikein nasevaa kuvaa napattua, hakemalla oikeita paikkoja ja pienellä tuurillakin. Nopeita ja kerrassaan sympaattisia epeleitä!

Mantadian metsää.

Diademed Sifaka oli aika korkealla tämän reissun odotuslistalla - ja tärppäsi!

Lintupuoli oli pitkään todella hiljaista, kunnes opas ohjaa meidät metsätien kautta pienelle lammelle, missä vastassa ovat valkorääkkähaikara ja madagaskarinuikkujen perhe! Afrikansininärhiä pörrää vähän joka puolella (pesintä lammella olevassa kelossa), punajalkakuku huutaa lammen takaa, pari madagaskarinhiirihaukkaa leijaa zeniitissä ja madagaskarinkiitäjiä pörrää hiekkatörmillä. Yhtäkkiä ympärillä tapahtuu kaikenlaista ja muutkin tuntuvat nauttivan paikasta. 

Kierroksen loppupäässä alkaa kuitenkin heikottamaan; kurkkua raastaa niin perkeleesti eikä kroppa pysy kasassa, joten loppupäivä meneekin melko pahassa flunssa iskee –koomassa. Vähäiset Fisherman’s Friend –pussit kuluvat tasaista tahtia ja kuumaa vedetään kurkusta alas keiton tai teen muodossa aina kun mahdollista. Saas nähdä, jääkö nakkelivanga näkemättä, fingers crossed…

Pienimuotoista paratiisia.

Valkorääkkähaikara - harvoja Madalla pesiviä lintulajeja, jotka talvehtivat manner-Afrikan puolella. Kaikenlisäksi endeeminen sellainen.

Lisää endeemiä: madagaskarinuikku

Afrikansininärheä löytää myös Mosambikin kanavan tuolta tuolen - hieno se on silti.

Symbioosin puheenjohtaja päätyi jalustaksi.

Pe 3.1.

Viimeinen päivä Andasiben kulmilla lähti liikkeelle tuskallisen flunssaisena – ja tietysti kärsimysaikaisella linturetkellä. Anni lyöttäytyi karvanaaman ja vakioppaaksi jämähtäneen Jean-Clauden kanssa metsään, todennäköisesti tämän reissun viimeiselle sademetsäreissulle. Pääkohteina pikkukalastajan paikkaus Annin havislistalle sekä nakkelivanga. Maksoimme JC:lle varmaankin puolentoista tunnin kierroksesta, mutta mies etsi kohdelajeja natiivin raivolla yli viisi tuntia – tietenkin tuloksetta niiden halutuimpien lajien osalta. Lintupuolelta kuitenkin petrasivat hienosti näytille saadut 2 punarintakukua, pari hienoa saalistusnäytöstä järjestänyt sinikuku, oppaan ojasta lentoon komppaama madagaskariniibis (reissun 5. havis lajista!) sekä sekaparvesta yhytetty ruskovanga.

Yllättäen aamu oli parempi lemureille: Indrien laulu on iskostunut hyvin osaksi näiden mestojen äänimaisemaa, Common Brown Lemureita nähtiin pariin otteeseen (kuvat on) ja Grey Bamboo Lemureita kiipeili paluumatkalla vastaan viiden yksilön poppoo.

Dokumenttikuva punarintakukun maastopoikasesta - kukujen porukasta sitä hankalammin löydettävää osastoa.


Grey Bamboo Lemur

Common Brown Lemur

Aamun ja ehdottomasti yksi Andasiben osuuden kohokohdista oli aivan käsittämätön kohtaaminen 4 DIADEMED SIFAKA’N kanssa käyty kohtaaminen. Ensin epelit hyppivät kirjaimellisesti vastaan, melkein maan pintaa myöden. Näillä pitkäkoivilla on selkeästi eri meno kuin millään muulla lemurilla, ketteriä ja siroja epeleitä! Nopeasti painelivat pienestä ryhmästämme ohi, mutta pienen kirin jälkeen löydämme aloilleen asettuneet sifakat taas maan tasolta: ja aivan meistä välittämättä 2 sifakaa hyppää maahan ja pistävät painiksi! Paikalle eksyy toinenkin pieni turistiryhmä ja sessiilin vaihteen päälle lyöneet sifakat heittävät päälle sellaisen shown, mitä harvempi Madaturisti taitaa todistaa. Hyppivät matalalla eestaas rungolta toiselle, välillä hyvin määrätietoisen oloisesti kohti vastaantuijottavia. Ja jumankauta, yhden lemurin naama tupsahti vain 30 cm päähän omastani kuin ihmetellen, että mikäs hitto tässä oikein on! Siis pyytämättä, tosispondesti, se sifaka lähestyi meikäläistä vain 30 cm päähän!

Telmimistä ja loikkimista seurattiin kevyt varttitunti ja menoa riitti niin ettei flunssainen enää kaikkea muista! Mutta ääneen naurettiin eikä ilosta itkeminen ollut kaukana. Minä urpo yritin kuvata vain telezoomilla, kun viimein älysin vaihtaa kameraan lyhyemmän polttovälin obiskan, niin lemurien pelisilmä käski siirtymään korkeammalle oksistoon. Kun ei osaa niin ei osaa. Vaan olipahan tilanne!





Karvaeläinten kohtaaminen.

Paluumatkalla venähtäneeltä aamuretkeltä sujui seuraavan kaavan mukaisesti:
  • treffattiin Hanna & Jani paluumatkalla Mitsinjon tutustumiskäynniltä
  • tyhjensimme bungalowin ja pakkasimme omaisuutemme seuraavaa siirtymäetappia varten
  • kiskoimme lähiraflassa melkoiset lounaat: kanakeitossa sentään oli kanaa, mutta kasviskeiton tilanneet saivat lähinnä yrteillä maustettua lientä, mihin jengi lisäili omia nuudeleitaan – moista torspoilua olisi pitänyt protestoida jättämällä maksamatta!
  • Respect2013 –sirkus siirtyi päätien varteen liftaamaan kyytiä Tanaan; siirtymä onnistuikin yllättävän hyvin vaihtamalla taxi-broussea Moramangassa. Vähän jännitti miten tällainen porukka mahtuisi kesken kaiken yhteen kotteroon paikallisten kanssa – ja ahdasta se olikin, mutta pääsimme muutamassa tunnissa takaisin Tanaan.

… mutta Tanan päädyssä alkoi taas sellainen säätö, että flunssaisen hermot pettivät. Kaupungissa ei ole varsinaista julkisen liikenteen keskusta, vaan saarivaltion eri osiin suuntaavat taxi-brousset keskittyvät eri asemille. Eli, tämän sekalaisen seurueen piti päästä maan itäiseen osiin suuntaavien bussien asemalta pohjoiseen suuntaavien bussien aseman läheisyyteen yöpymään. Ei ollut kiva fiilis seisoskella orpona pisteessä X pimenevässä ja sateisessa Tanassa – kaukana houkuttelevasta tilanteesta lähteä seikkailemaan Madagaskarin pääkaupunkiin. Missä ollaan, missä on seuraavaan etappiin tarvittava bussiasema, missä yövytään, miten sinne päästään ja miten saadaan Ankarafantsika yhdistettyä tähän yhtälöön meinasi ottaa jo pahasti voimille. Onnistumme kuitenkin sulloutumaan kahteen taksiin (koska joidenkin ryhmän jäsenten mielleyhtymien takia meidän ei missään nimessä kannattanut suostua pikkubussikuskin tarjoukseen, vaan meidän on ehdottomasti hoidettava tämä väli takseilla, penninvenytyksen ja säätämisen suhde oli taas kaukana optimaalisesta) ja parin yrityksen jälkeen kuskit heittävät meidät pohjoisten yhteyksien asemalle – tasan saman hotellin pihaan, mistä olimme suunnanneet Andasibeen!

Tässä kohtaa ollaan vielä vähän pihalla siitä, että miten loppureissun kuviot muotoutuvat. Paluulento on 9.1. ja sitä ennen ehtisi muutaman päivän visiitin tekemään johonkin maankolkkaan. Ankarafantsikan k.p. Madan luoteisrannikon suunnassa vaikuttaisi helpoimmin saavutettavissa olevalta, mutta paluukyyti pitäisi hoitaa Mahajangan kaupungista käsin, mikä tarkoittaisi vain puolentoista vuorokauden oleskelua Ankarafantsikassa ja lisää säätöelementtiä.

Hotellilla järjestyy kuitenkin Madan tasolla melkoinen ihme: kysellessäni kyytimahdollisuuksia Ankarafantsikaan respan henkilökunnalta, saamme yhden minibussifirman edustajan kanssa tehtyä diilin, että meille buukatulla taxi-broussella pääsemme 5.1. yhtä kyytiä Ankarafantsikaan ja 7.1. yhtä kyytiä takaisin kulkematta Mahajangan kautta! Vieläpä halvalla diilillä! Sumplimisen jälkeen verenpaine hellittää, merenelävistä koostunut keitto maistuu eikä unta tarvitse kauaa odotella. Ankarafantsika oli allekirjoittaneen Mada-kohdelistalla korkealla ja nyt se varmistui, että sinne päästään!


La 4.1.

Hyvin nukuttujen yöunien jälkeen yhteislähtö onnistuu melko jämpisti klo 9. Tällä kertaa karvanaama valtaa etupenkin ja nauttii olostaan kaupunkia, ihmisiä ja ilmiöitä kuvaamalla. Maisemat ovat +10h tuntia kestävän etapin aikana todella karuja: puuttomia kukkuloita silmänkantamattomiin, eroosiojälkiä ja ihmisvaikutusta. Oikean soundtrackin ansiosta matkustaminen tuntui sietämättömän kevyeltä, vaikka kurssin päättymisen jälkeen bussissa on istuttu vähintään 5 pitkää päivää.











Saavumme Ankarafantsikan kansallispuiston keskukseen iltahämärissä, otamme hieman tuntumaa paikallisiin oppaisiin ja kuuden hengen ryhmämme änkeytyy 4 hengen bungalowiin – kahdella lisävuoteella tietenkin. Puistossa ovat vastassa melkoista metakkaa pitänyt Milne-Edward’s Sportive Lemur –porukka, puiston toimistorakennusten liepeillä lennellyt tornipöllö sekä pari madagaskarinkehrääjää. Nyt jos saisi tätä sähläys- ja kanailuindeksiä laskettua pari pykälää ja muutaman unelmalajin hoidettua, niin tästä saisi hyvän päätöksen reissulle. Tästä lähtee viimeinen etappi ennen paluulentoa, ja siitä otetaan kaikki irti!