No ehkei ihan, mutta melko kummalliselta se taas tuntui, lähteä etelän vehreydestä ja kliimaksia kohti kulkevasta hysykuorosta tänne, Kilpisjärven lähes mustavalkoisiin maisemiin. Ylätuntureilla on yhtenäinen lumipeite ja itse järvi on 85 cm paksun teräsjään peitossa. Viime vuonna pitkin käsivartta mellastaneet myyrät ovat täysin kateissa ja varpuslintujen & kahlaajien poikasille voi koittaa kovat ajat, kiitos runsain mitoin myyristä hyötyneiden nisäkäspetojen.
Vaan sanokoot pessimistit mitä tahansa, ainahan tällaisessa paikassa lintuja näkee, eikä maisemiakaan oikein voi paheksua. Ympäristönä ja kesätyöpaikkana aivan uniikki ja ensilyönneistä lähtien yllätyksellinen. Anteron kanssa ei tulomatkalla (ti 22.5.) mitään ampuhaukkaa kummoisempaa nähty. Reilun kahdentoista tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme asemalle siinä kuuden pintaan, tovi meni päätä pyöritellessä ja ilmaa haistellessa. Eurola-taloon kotiutumisen jälkeen painelin aseman pihalle staijaamaan, ja äkkiäkös hoksasin ison Falcon kaartelemassa Saanan suunnalla. "Jaahas, pere sopivasti toivottamassa tervetulleeksi", mumisin itsekseni ja jäin seuraamaan aseman yli liitävää lintua. Vaan kovasti on skrode pere pitkällä pyrstöllä... "ei voi, voisko oikeesti olla..."
Joo. Oli se. Viiden minuutin hortoilun aikana kolmas asemalta käsin havaitsemani lintulaji (heti järripeipon ja kirjosiepon jälkeen) oli juuri se tarunhohtoisin ja legendaarisin; haavi auki katselin aseman yli liitävää tunturihaukkaa! Ja vieläkö kehtaa puhua helposta akklimatisaatiosta pohjoisen oloihin. Pulssin ja hypetyksen laannuttua pystyi taas keskittymään muuhunkin elämään; sepelrastaan laulu kaikui Saanan rinteellä, kaakkurit kaakattivat syväjäässä olevan järven päällä, kylältä päin kuului pikkutikan rummutusta ja jostain ilmestyi piekana (naaras) pyörimään Retkun päälle. Luminen ja jäinen Kilpisjärvi hehkui valossa, en muista viime kesältäkään kovin montaa yhtä selkeää päivää. Nipistäkää minua, heräänkö minä uudelleen pääkaupunkiseudulta...
Melkosta.. :)
VastaaPoista-Tuomas