Madagaskar, osa IV - Vatoharanana camp & biodiversity o.d.

Camp Zero, ruokakatos

Leirielämää. Kuva: Tarmo Virtanen

Nyt tulee jälleen pitkää päivitystä. Jos kärsivällisyys riittää, niin kannattaa lukea. Neljä yötä Vatoharanan leirissä oli yksi tämän reissun selkeistä kohokohdista ja autenttisimmista kokemuksista.

TO 28.11.

Sammakkojen metakka pitäisi hereillä ilman korvatulppia. Heräilen yöllä pariin otteeseen ja pinnistelen amphibioiden kakofonian keskeltä madadagaskarinmetsähuitin ja madagaskarinrääkkiäisen huudot. Pinnoi ropisee!

Herätys 4.20 ja valoisaa tulee nopeasti. Pistelaskennat lähtevät suht mukavasti käyntiin, mitä nyt matkan varrella tulee pieniä epäselvyyksiä siitä miten ja mitä dataa kerätään sekä mitä me niistä nyt sovittiinkaan. Nooh, ryhmällä riittää intoa ja pienet epäselvyydet nyt voi ohittaa, pääasia et pinnoi ropisee =) Homman vaativuuden kuitenkin huomaa, kun laskennan puolivälissä porukka rupee selkeästi väsymään. Se onkin yksi maastotöiden parhaimmista puolista, kun antoisan rehkimisen päätteeksi pääsee riisilautasellisen ääreen ja toteamaan, notta perkele kun oli siistiä!

Linja oli kuitenkin yksi reissun komeimmista ja melkoista havistykitystä se eka laskenta olikin. Selkeitä kohokohtia olivat polun varrelta löytyneet naaras-LATVUSMESITTI, 2 samettiasittia sekä latvustossa keikkunut valkopäävanga. Karvanaama kuittasi myös madagaskarinturturikyyhkyn, -timalin, -harmaakertun ja vihersilepin uusina lajeina. Muita kivoja haviksia olivat hienosti näyttäytynyt madagaskarinsinikyyhky, kinkimavo, sinikuku ja 2 punajalkakukua, 4 kurolia ja 2 madagaskarinsieppoa. Lisäksi Black & White Ruffed Lemurit huutelevat säännöllisesti metsässä ja paluumatkalla törmäsimme kolmen RED-FRONTED BROWN LEMURin porukkaan!

Lisää nisäkäsfaunaa: leirillä norkoilee Ring-Tailed Mongoose

Riisi maistuu muillekin.

Hommaa helpottaa melko hemmetisti se, että on osaava opas mukana: Dina skarppaa tetrakat äänestä ja löytää lintuja maastosta toooodella vakuuttavan oloisesti. Hukassa olisi ilman. Oppaathan nyt voi huudella mitä vaan, mutta luottamus tuli varmistettua sillä, että ollaan yksimielisiä ainakin yleisten lintujen äänestä =)

Toisen aamiaisen jälkeen läksimme Ricardon ja Annin kanssa kävelemään joenvarsipolkua pitkin. Melko vähän lintuja, mutta äänestä plokattu sinivanga palkitsi. Leiriin palatessa oppaat vihjasivat telttojen luona pällistelevät kameleontista! Kameran kanssa perään ja nättiä jälkeä syntyy!  Lisää tavaraa näkyy, kun iltapäivästä lähdemme tutustumaan hyönteisryhmän toimintaan. Haaviminen ja hyönteisansojen kokeminen jää lähinnä kuriositeetiksi, kun ryhmän opas spottaa pienen Leaf Tailed Geckon ryhmän kuvattavaksi! Hyvä veto tämäkin!

Lintulaskentojen protokollaan sovitettiin myös aamun reitille toistettavaa ja täydentävää iltalaskentaa. ”Mitä enemmän liikkuu, sitä enemmän näkee” –nyrkkisääntö pätee täälläkin, nyt ryhmämme pääsi ihastelemaan paremmin koukkuvangaa ja sinikukua. Linjan lopussa odottaa kuitenkin jotain paljon parempaa, kun jään kuuntelemaan polun vierestä kuuluvaa korkeaa sirinää. Sitten hiffaan parin metrin päässä matalalla notkuvan LATVUSMESITTIKOIRAAN! Ei perkele mikä lintu! Nää oikeesti näyttää näiden silmien läpi samoilta kuin kirjoissa ja kuvissa!

Otan muun ryhmän laskennan päätepisteellä kiinni, missä opas osoittelee latvustossa roikkuvaa Black and White Ruffed Lemuria! (Tieteeksi Varecia variegata, jatkossa varecia.) Tähän päälle vielä yökävely (muutama Boophis-sammakko ja jokisammakko) ja alkuyöstä telttaan kuulunut madagaskarinpöllönen, niin saapahan vapaasti päivitellä tätä elämän määrää! Ainakin ensimmäisen päivän perusteella täällä näkee niin paljon, että malttaako sitä edes poistuakaan.

Herppejä; leirin eka kohtuukokoinen kameleontti ja Leaf-Tailed Gecko:

Satanic Leaf-Tailed Gecko. On se sen niminen. Oikeesti.

PE 29.11.

Aamulaskenta tehtiin tällä kertaa Vaton leristiä länteen, jokea seuraavan ja Ranamofanan kylään suuntaavaa polkua pitkin. Äänihavainnoista plokattuja ruskovangaa ja tuhkatetrakaa lukuunottamatta laskenta tuntui melko vaisulta eiliseen verrattuna. Madagaskarinsinikyyhkyjä nähtiin useampaan otteeseen, muutoin vastaan tuli paljon generalistilajeja: drongoja, bulbuleita ja jerejä.

Linjan puolivälissä Dina löysi pienen lauman Varecioita! Seurauksena saatanallinen metakka ja karvanaaman kärsivällisyys ei oikein riittänyt, vaan nopeasti liikkuvien eläinten perään piti päästä kamera ojossa, nyt kun kerta olivat hollilla. Mitä nyt linssi oli sen verran pahasti huurussa, ettei kuvaamisestakaan tullut mitään. That’s what I would call a lose-lose-situation.

Akkumuloituvaan ketutukseen alkaa löytyä syitäkin. Dinan mukaan marhit (ground-rollers) ovat täysin kateissa. Aikaisempina vuosina pittamarhia on saanut hätistellä poluilta säännöllisesti, nyt sen yleisimmänkin lajin etsiminen teettää töitä. Ja vaikka töitä tekeekin, tulosta ei tule. Malagassikollegatkin taas intoilevat yli oman käsityskyvyn, mutta väliäkö sillä, ”kunhan pinnoi ropisee =)” Lisäksi Juho on ollut pahasti kipeenä: oksentelua, päänsärkyä ja lihaskipuja, melkein harkittiin leiristä evakuointia takaisin ValBiolle. Onneksi kaverin olo on vähän kohentunut ja mies pystyy jo hieman lepäämäänkin...

Juuri tällaisen aamun jälkeen piti päästä aamupäiväksi painelemaan metsään vähän vapaammalla vaihteella – totta kai kiitollisena siitä, että on terveiden kirjoissa ja pystyy nauttimaan tästä paikasta. Daniel, Temba ja Ricardo tulevat Valohoakan leiriin (se toinen leiri muutaman kilsan päässä) vievän polun varrella vastaan. Jäämme vaihtamaan haviskuulumisia, jauhamaan schaibaa ja ihmettelemään metsän meininkiä. Ja sieltä latvustosta, pienestä pikkulintujen sekaparvesta, Daniel hiffaa jumalaare LATVUSSIEPPOKERTUN! Kuvattu ja ääninäyte täsmäsi, varmaan harvinaisin tirppa mitä on tähän mennessä tullut vastaan; tai ainakin ainoa, jonka kirjallisuuden status-kuvauksessa lukee ”rare”. Oli kaiken lisäks ihan kivan näkönen!

Tuli siinä samalla pari kivaa kuvaa myös sinikukusta. On siinäkin lintu. Syvänsininen ja pitkäpyrstöinen käki, joka käyttäytyy metsässä kuin apinoitunut kuukkeli! Kaverit palasivat leiriin ja karvanaama jatkoi polkua omin nokkineni. Ensin vastaan tuli pari Red-Fronted Ruff Lemuria, huonosti kuvattavissa, joten eteenpäin...

... ja seuraavaksi oksien liikkeet paljastavat aivan polun yläpuolella pyörivät VARECIAT!! Eivätkä edes loiki karkuun! Taisin huomata ne ennen kuin ne huomasivat minut, mutta aivan käsittämätön metakka niistä syntyy. Vareciat ovat kaiken lisäksi aivan zeniitissä ja pahassa keskipäivän auringon vastavalossa. Hakemisella ja odottamisella jotain tulosta kuitenkin syntyy, mutta lemureiden reaktioiden ja touhujen seuraaminen vasta siistiä onkin! Yksi kaveri roikkuu jaloistaan pää alaspäin ihmetellen, että kuka helvetti siellä maan tasolla pällistelee takaisin. Toinen tiputtelee karvanaaman päälle hedelmien tähteitä (tuskin tietoisesti!). Vareciat liikkuvat latvustossa todella ketterästi, mutta osaavat myös jäädä oksille loikoilemaan ja rauhottumaan. Eijjuma mitä epeleitä!

Hanna ja Elina ehtivät myös ihailemaan lemureita, ja Hannan kanssa jäimme ihmettelemään helvetillistä metakkaa yksittäisine naurahduksineen. Haukkua, rääkymistä, naurua. Parit pätkät saatiin nauhoitettuakin, missä Varecioiden metelöinti sekoittii suomalaisten biologien naurunremakkaan. Oli hauskaa =)

Iltapäivällä linturyhmä ihmetteli kasviryhmän menoa, pidettiin sadetta keittokatoksessa eikä lähdetty iltalaskennalle vaikka vähän selkenikin. Tällä kertaa leirissä notkuminen kannatti, kun oppaat hiffasifat lähipuista Small-Toothed Sportive Lemurin. Ehti siitä pari vilahdusta ja oksien heilumista näkemään =) Aamupäivä selkeästi pelasti tämän päivän (ainakin valoisan ajan osalta) ja kamerassakin riittää taas virtaa, joten ornitologi päätyi reissun toiselle iltakävelylle. On siinäkin fiilistä, kun biologit kyykistelevät puron varrella säkkipimeässä sademetsässä, otsalamppujen valossa sammakoita ja kameleontteja kuvaten, kun sammakkojen äänikirjo ja madagaskarinpöllönen huutavat taustalla. Kui siistii!

Toisen kokonaisen leiripäivän päätteeksi voisi mainita pari ”maastossa sattuu ja tapahtuu” –anekdoottia:

–        Jengi kokee juotikkaat melkoisena vitsauksena. Vähän väliä jaloista saa ravistella pois pieniä, ylöspäin ryömiviä verenimijöitä. Intin särmärit eivät ole se tiivein mahdollinen suoja, välillä sääret ja polventaipeet kutisevat, siinä saa sit irrotella jokseenkin epämiellyttäviä, mutta vaarattomia, loisia iholtaan. Kunhan muistaa pitää haavat puhtaana…

–        Maastotöissä hyönteisryhmällä meno on varmaan mennyt pahimmaksi häsläämiseksi. Ilmeisesti Ring-Tailed Mongoose kävi tyhjentämässä kuoppapyydysten kalasyötit – kahdesti – ja muurahaiset korvasivat kuivumaan jätetystä näytepurkista näytteitä parempaan talteen. Helpottaa leirin jälkeistä näytteiden järjestelyurakkaa =D

LA 30.11.

Linjat sen kun käyvät haastavammiksi, tällä kertaa seikkailtiin joen poikki ja kohti ValBiolle menevää polkua. Valkokurkkusileppi palkitsi laskennan ainoana eliksenä, muita kohokohtia olivat ruskokyyyhkyrääkkä sekä Red-Bellied Lemur. Täällä saa kuvattua edustavammin nisäkkäitä kuin lintuja!

Aamupäivästä lähdin taas kävelemään Valohoakan leiriä kohti, samaa reittiä kuin eilenkin, tänään oli vaan tarkoitus päästä vähän pitemmälle. Ja pitemmälle mentiinkiin: torstain laskennan päätepiste jäi melko äkkiä taakse, mutta välillä oli hyvä pysähtyä fiilistelemään sademetsäpurojen varsia sekä harjanteilta kohoavia jykeviä runkoja. Kuvattavia selkärankaisia ei vaan juuri näy, vaikka kuinka varovasti ja aistit herkkinä kävelis. Daniel, Temba ja Ricardo vaappuvat jossain kohtaa vastaan ja kertovat, että seuraava leiri on aivan vieressä. Kehuvat paikkaa ja tietenkin havaintojaan, kuinka hemmetin helposti leiristä voi kuvata kaikkea lemureista helttamesitteihin ja leiristä eteenpäin näkyi pittamarhia tajuntaaköyrivän upeasti, jne. jne.

Enhän mä mitään noista nuotitetuista onnistu löytämään, mutta Valohoakan leiri on upea! Vähemmän telttapaikkoja kuin Vatossa, mutta rinteelle rakennettulta leiriltä näkee suoraa vastakkaiselle rinteelle ja alhaalla joen varrella kasvavien puiden latvat ovat aivan silmien tasolla! Siinä missä Vaton leirissä saa katsella niskat jumissa zeniittiin pikkulintujen perässä, täällä ei tarvitse kuin istahtaa perseelleen ja seuloa ohi meneviä pikkulintuparvia: sinivangoja, madagaskarinsieppoja, paratiisimonarkkeja sekä sitä yleisempää sälää. Madagaskarinhiirihaukat ja –sinikyyhkyt lentelevät vastakkaisella rinteellä. Naurettavan helppoa! Samalla juttelen Riikan (MRG:lle väikkäriä tekevän Silvijan assarin) kanssa niitä näitä, Madasta ja muusta, siinä missä ohi vilisevät linnut antoivat saumaa schaibanjauhannalle.

Red-bellied Lemur

Helttamesittiä ei vajaan tunnin jähistyksellä kuitenkaan näy ja lounas kotileirissä alkaa painaa päälle. Tahti oli ihan kiitettävä, leiristä toiseen 40 minuutissa! Vielä parempi suoritus siihen nähden, kuinka askelten kulku stoppaa kun polun poikki vilistää hieman rastasta isompi ground-roller! Yleisvärityksestä saa hyvän kuvan ja valkoinen kaulus varmistaa lajin: SHORT-LEGGED GROUND–ROLLER!!! Suomalaiset ornitologit ovat siunanneet lajia nimellä märkämarhi. Repikää siitä huumoria. Minä revin siitä riemua – ei nämä olekaan mitään kirjallisuuden kertomia taruolentoja, vaan ihan ehtaa tavaraa. Jotta kaikki ei menisi niin putkeen, niin eihän se kaveri turhan gomiasti näyttäytynyt ja kuvaamisesta on turha puhua, mutta hehkuttamisen arvoisesti havaittu. Oli jo perkele aikakin tämän kärsimyksen ja ravaamisen tuottaa tulosta!

Lounaan jälkeen oli mukava verytellä jalkoja leirillä, kun Daniel pyydysti lintuverkoilla bulbulin, sepelkutojan sekä rillin! Aijjai kun oli kiva fiilistellä niitäkin. Melkoisen kävelymatkan jälkeen oli sen verran naatti olo, että skippasin iltalaskennan ja halusin säästää niitä voimia vielä viimeiselle aamulaskennalle. Eikä onneksi ollut edes kovin paha virhe =) yön laskeuduttua Ricardo toi leiriin pari lepakkoa lisää (molemmat imettäviä naaraita, ei kuvia) ja sammakkoja fotattiin sammakkoryhmän mukana niin pitkään, että silmät tippuivat päästä.

SU 1.12.

Ensimmäinen joulukuuta, aamupalapöydässä trooppisten sammakoiden korina vaihtuu niihin saamarin ylikulutettuihin hoilauksiin =)

Vaton vika laskenta vaikutti lupaavalta: ensin pitäisi edetä suoraa joen vartta leiristä luoteeseen, siitä eteenpäin sivupolkumeininkiä vähemmän kuljetulla seudulla. Sikäli homma alkaa ristiriitaisesti, että opas potkaisee ekasta joenmutkasta madagaskarintöyhtöiibiksen ilmaan! Me muut oltiin muutamien metrien päässä ja kasvillisuuden takana, ei nähty. Joen vartta sit kompataan erityisen tehokkaasti, karvanaama hyppii melko ketterästi oppaan perässä, kun oli kunnon täkyjä luvassa. Samat paikat tarkastetaan vielä huolellisemmin paluumatkalla. Eiolee.

Muuten laskenta sujuu hyvin ja hienoja lajeja ropisaa. Dina löytää polun yläpuolelta saalista tähystävän madagaskarinvarpushaukan, joka nappaa saaliin ja höyhentää sitä vain muutaman metrin päässä! Hemmetin upea lintu! Myös pittamarhi näyttäytyy viimein. Sellainen maassa vinhaa vauhtia ravaara rastaan kokoinen jalokivi! Lisäksi madagaskarinrosvohaukka huuteli linjan varrella ja kinkimavo nähtiin myös gomiasti.

Sitä onnistuneempaa lintukuvitusta laskentojen varrelta: pikkumustakaija, sinikuku ja madagaskarinsinikyyhky:

Palaamme leiriin, missä kantajat jo odottavat leirikamoilla täytettäviä riisisäkkejä ja leiriä puretaan hyvällä tahdilla. Toisen aamiaisen ja +20 juotikkaan jaloista poistamisen jälkeen telttojen ja kamojen kasaus, veden filtteröintiä jne. Matkaankin lopulta päästään pienen hampaidenkiristelyjen jälkeen, vielä yksi koukkaus alas joen varteen, mistä Dina oli lennättänyt ibiksen lentoon. Ei lähtenyt. Taruolento.

Marssi takaisin ValBioon tuntuu pitkältä ja monotoniselta. Pidämme pienen paussin pitkän alamäen jälkeen, jokea ylittävällä sillalla. Jäämme fiilistelemään näkymiä ja elättelemään toiveita toisesta taruolennosta, madagaskarinpikkukalastajasta. Sitten Anni tempaisee ja höpistee jostain isosta, puuhun lentäneestä linnusta, joka ”ei ollut papukaija”. Minkä lie kurolin tai sinikukun nähnyt. Nooh, siitä sitten muutama askel eteenpäin ja sitten siellä puun oksalla helvetti soikoon seisoskelee ja tepastelee SVIDDU MADAGASKARINTÖYHTÖIIBIS!!! Ehtii sitä pari sekunttia katsomaan, ennen kuin kaveri ottaa ja lähtee lentämään yläjuoksulle. Melkoinen huutopsykoosi siitäkin saadaan aikaiseksi (Iiibis! Iibis! Iibisiibis ***** iibis!) ja niiltä jalansijoilta putoan haavi auki polvilleni. Mikä ihmeen tropiikkieuforia. Ei jumalauta mikä lintu!

Asemalla on edelleen hymy korvissa, kaikki saavat varmasti kuulla siitä mitä paluumatkalla sendari karvanaamalle lähetti. Peseytymistä, välinehuoltoa ja metsäreissun fiilistelyä. Mar tuo reissupolukalle muutaman THB:n ja sakki on vielä tyytyväisemmän näköistä =) käymme ensi viikon ohjelmaa läpi, töitä pitäisi tehdä mutta kunnon täkyjäkin olisi luvassa.

Kiitos Vatoharanana ja kiitos Sendari! Huima kokemus, huh!