Sinne, ehkä joskus takaisin

Lost in Istanbul?

11.9.

Huonosti nukutun yön jälkeen se vihdoin alkoi – matka Batumiin, ”petolintujen valtaväylille”. Stressiä ja murehtimista riitti kahden välietapin välillä, mutta salakavalasti löysin itseni Istanbulin liikennehelvetistä ja ahtaasta pitkänmatkan bussista. Bosporinsalmea ylittäessä (ja pari kertaa myöhemminkin) ehdin miettiä, että mitä hemmettiä sitä olenkaan tekemässä. Anekdootteja mahtui ensimmäiseen päivään riittävästi, ensimmäisistä eliksistä Istanbulin liikennekulttuurin piirteisiin.

- Reissun eka sykähdyttävä havis pamahti hieman yllättäen Frankfurtin lentokentällä. Nokivaris on viimein kuitattu!

- Seuraava tajunnanköyrij' oli edellistä kähmympi. Istanbulin sivukujilla pakoon lentänyt kyyhky meni vielä hämärästä ja pienestä pulusta, mutta 50 metrin päässä bussiasemasta oli pakko pysähtyä pari metriä yläpuolella kyykkivään lintuun. ”Oijjuma, palmukyyhky!” Hymy korvissa eteenpäin

- Istanbul oli täynnä alppikiitäjiä. Laskin reilut 200 lintua bussimatkan ensimmäisten tuntien aikana, linnut hiipuivat valon myötä ja varmasti näitä pieniä ohjuksia olisi näkynyt lisää, jos dösä olisi startannut pari tuntia aikaisemmin. Turkinkyyhkyt sen sijaan olivat täysin kateissa, vain yhden onnistuin näkemään.

- Istanbul on aivan helvetin suuri, mutta myös kiehtova kaupunki. Kaupunkimaiseman moskeijat ja kumpuileva maasto ehti jo hieman houkuttelemaan kaupunkilomalle, mutta löytyy niitä hylkiviä puoliakin. Vai mitä sanoisitte seuraavista huomioista:

                      * Takseissa on turvavöiden korvikkeena vain hihnat. Ei lukitusta.

                      * Liikenne muistuttaa muutenkin järjestelmällistä kaaosta. A fight for survival.

* Liftari keskellä ruuhkaista moottoritietä oli myös melko eksoottista. Siis ihan siinä kolmikaistaisen tien keskimmäisellä kaistalla. Ihan siinä keskellä kaistaa.

                      * Bussi kaahaa hälytysajossa olevan poliisiauton ohi. Hah!

Mutta ihmiset ovat todella ystävällisiä. Matkaeväistä ei itse tarvinnut juuri murehtia tai taukopaikoilla kysellä teen perään. Kuka viittoi milloin minnekin liittymään seuraan, kyselemään minne miehellä on matka (jos sattui englantia puhumaan) ja mistä maailmankolkasta sitä ollaankaan. Siinähän tulee tällaiselle jurolle suomalaisellekin sosiaalinen olo!

Istanbulin kaunista kaupunkikuvaa:

Bosporin yli Aasiaan!

12.9.

Heräsin kohmeisena muutaman tunnin päässä Trabzonista. Vähän vettä ja illalla ostettuja omenia koneeseen, niin mies virkoaa staijauskuntoon. Mustameri tervehti kirkkaana ja biodiversiteettiä huokuen. Istuin meren puolella, joten mantereisempi petostaiji jäi vähemmälle. Vaan riitti rannoillakin elämää. Lokkiparvista nyt ei ehtinyt kummoisempia lajeja poimia (etelänharmaalokki valtalajina), mutta haikaraparvet saattoivat olla hyvin yllätyksellisiä. Haikaroita näkyi siellä täällä suistoilla ja rantakivillä, mutta muuttoliikehdintä oli huomattavaa. Jo ensimmäisestä parvesta erottui yksi pienempi ja hoikempi Ardea – oisko ruskohaikara, totesin epäuskoisesti, eihän sitä tärisevästä bussista turhia erottanut. Mutta kun seuraavista parvista löytyi muutama vastaava ja selvästi ruskeansävyinen haikara lisää, niin pakkohan niitä oli ylös kirjata. Parhaimmillaan yhdestä kuudenkymmenen haikaran parvesta erottui nelisenkymmentä ruskohaikaraa! Aamun saldo lähemmäs sata lintua. Myös Ardea sp päätyi vihkoon relevanttina, mutta harvinaisena merkintänä. Niitä parvia meni paljon, osa hyvinkin kaukaa. Silkki- sekä jalohaikaroita näkyi myös siellä täällä.

Batumin lähestyessä jännitys tiivistyi. Georgian rajan passi- ja matkatavaraprotokolla oli ennakkovaroitusten mukaan aikaa vievää, vaan muodollisuuksien jälkeen se katse kummasti kääntyi ylös kukkuloille. Ja siellähän niitä meni, petolintuja toisensa perään. Muutaman kymmenen mehiläishaukan joukosta erottui jokunen varpus- ja haarahaukka, sekä ensimmäiset vaaleat pikkukotkat! Hienoa huomata, että tuossa oikeasti menee kauan odotettu, uusi ja helposti tunnistettava elis! Elishuumaa jatkoi kukkuloiden välillä lennellyt sininärhi , toiveissa oli että näitä kavereita näkyisi vielä lisääkin.

Rajalta lähdön jälkeen asiat taas eivät menneet ihan putkeen. Bussi jätti orvon karvanaaman muutaman sadan metrin päähän Batumin bussiasemalta – missä minun siis piti tavata isäntäperheen edustaja ja kyyti pelipaikoille Sakhalvashon kylään. Pari taksikuskia pysäytti ylikuormitetun ulkomaalaisen ja kyselivät kyydin tarvetta. Sitten alkoi soittorumba, eihän sitä auttanut taksia napata kun oli sovittu kyyti vastassa. BRC:n yhteyshenkilön avulla ja paikallisten koordinoimana löysin kuin löysinkin isäntäperheen edustajan. Pikkubussin kyytiin hypätessäni olo oli äärimmäisen helpottunut, ensimmäistä kertaa pariin päivään.

Äärimmäisen mukavaan istäntäperheeseen tutustumisen, lounaan ja ensimmäisten vodkashottien jälkeen läksin BRC:n residenssiin tapaamaan projektin koordinaattoreita, muita laskijoita sekä kohtalotoveriani Kallea. Omalta osaltani kuvailisin jälleennäkemisen riemua suunnattomaksi. Olo oli samaan aikaan hyperaktiivinen, väsynyt, toiveikas ja pelokas. Sitten lokakuussa ehtisi murehtimaan, miten sitä pääseekään takaisin Suomeen. Mutta huomenna se petostaiji viimein alkaa!

Maisemaa Sakhalvashon kylästä pohjoiseen.