Viikko 11

Hellurei heinäkuulle ja Norjan linnuille - elokuun ensimmäisenä päivänä vierailin viimeisä kertaa Skibotnissa. Yksi pönttö oli tyhjentämäni, mutta pitihän kesän päätteen juhlaksi kiertää perinteinen reitti Skibotnjoen suistolla. Syksyn merkkejä täälläkin, sillä kahlaajien syysmuutto voimistuu. Kahlaajien lisäksi (mm. 30 suosirriä, 20 suokukkoa, 14 tylliä, 18 punajalkavikloa ja yllättäen 15 kuovisirriä!) deltalta löytyi puolisensataa merihanhea ja perinteiset ristisorsa ynnä 2 merikihua. Oi pyhä sendari mitä kaikkea täältä voisi pitkin syksyä löytyäkään... Samaan syssyyn kävin hakemassa Laurin, Johannan ja Tuomaksen kalasta. Heitin itsekin virveliä pari kertaa. Ensimmäisellä heitolla viehe jäi pohjaan jumiin. Toisella kertaa viehe irtosi ja lensi komeassa kaaressa mereen. Ei näin.

Tiistaille osuikin sitten kovimpia hellepäiviä mitä tällä reissulla on koettu. Sopiva päivä auringonottamiseen, sähkökalastamiseen ja nuottaamiseen Leenalammella! Tavaroiden roudaamisen ja verkkokalastuksen takia päivästä povattiin melkoista häsläystä, mutta sujuihan se loppujen lopuksi oikein hyvin. Ihan mielenkiintoista puuhaa kokeilla nuottaamista pienellä tunturilammella – toki alapaula jäi muutamaan otteeseen pohjakiviin kiinni – ja muutenkin antoisaa viettää työpäivä aurinkoisessa tunturissa. Nähkä kärysi, hiki virtasi ja tulostakin tuli, kalaa saatiin ihan hyvin kiinni, mutta parinkymmenen raudun joukosta vain pieni osa oli ”uusia” yksilöitä, suurin osa vastaavasti aiemmin pyydettyjä. Tulosta sekin...

Lintujen puolesta viikko 11 on ollut todellinen ampuhaukkojen viikko. Tovi sitten pesän jättäneet poikaset liikkuvat laajemmilla alueilla aina vain nälkäisempinä ja äkäisempinä. Tyynellä säällä kiikitys voi kaikua parin kilometrin päähän. Tiistaina vierailin Kaira-projektin antenneilla (se isohko rakennustyömaa tullin pohjoispuolella) ja melko intensiivisen fysiikka & ionosfäärin perusteet -luennon aikaina pääsin todistamaan myös neljän ampuhaukan lentonäytöksiä, ilmeisen poikueen kisaillessa keskenään parinsadan metrin päässä työmaasta. Samalla kuuntelin silmät pyöryeenä paikalla työskentelevän skotin puheita nuoresta hiiripöllöstä, joka hetken ampuhaukkoja seurattuaan otti siivet alleen, räpiköi korkeuksiin ja yritti henkihieverissä jahdata ampuhaukkoja! Tietty pöllö kääntyi takaisin istumapaikailleen, jolloin pari ampuhaukkaa pamautti pariin otteeseen pöllöä niskaan – luulisi tuon kaverin oppineen olemaan kiusaamatta ketterämpiä lentäjiä, hah!

Sillä niinhän sitä luulisi, että Kilpisjärven lintumaailma hiljenisi tyystin, mutta sendari voi vielä tarjota yllätyksiä – ja löylyttää isolla kädellä omaan lähtöön valmistautuvaa lintupoikaa. Torstaina (4.8) kiipesin Saanan rinteelle puhdistamaan linnunpönttöjä, melkein puurajalla jyrkkenevässä rinteessä olin jo urakkani loppusuoralla. Varoittamatta yksi ampuhaukka aloitti järjettömän kiikityksen aivan vieressä! Pian möykkään liittyi toinen, perään kolmaskin havukan poika. Pöntöt saivat hetkeksi jäädä, sillä haukat eivät äkkiseltään lähteneet perääntymään, kiikittivät pienen odottelun jälkeen samoilla sijoillaan. Siirryin niitä kohti, jolloin pienet haukatkin lähtivät liikkeelle – mutta yllättäen eivät poistuneet vaan palasivat pyörimään ympärilleni! Ilmeisesti paikka oli haukanpojille jokseenkin mieluinen, tai sitten muuten osoittivat erityistä uteliaisuutta rauhanhäiritsijää kohtaan. Jos viime sunnuntain kihut olivat sykähdyttäviä, niin hyvä ettei Saanan rinne kaikunut iloon pakahtuvan lintupojan naurusta. Tai tuskin olisi haukkojen kiikityksen alta kuulunutkaan. Siinä sitä kuitenkin elettiin hetkessä, ainutlaatuisessa huumassa, kun pikkupedot syöksähtelivät koivujen päällä ja lomitse vain muutamien metrien päästä! Yksi meni, toinen käväsi uudestaan näyttäytymässä, ja kiikitys oli lähes jatkuvaa. Välillä yksittäinen lintu istahdi koivunlatvaan, tuijottaen maan matosta kohti ennen kuin lentely jatkui. Tilanteen kulkua voi jotenkin koittaa kuvailla, mutta se tunnelma, se emootio, eihän sellaista voi sanoin kuvata...

Olihan noista pikkuhaukoista puhetta, tuolla aikaisemmin, mutta näin läheisen tuttavuuden tekemistä en tämän lajin kohdalla osannut enää toivoa! Muutoinkin tuntui melko uskomattomalta, että muutaman päivän sisään olin havainnut yhteensä 12 ampuhaukkaa 3 eri poikueesta!

Endorfiiniä riitti vielä lauantaille, kun suuntasin Korkea-Jehkasille häröilemään. Latasin mp3-soittimeeni tunnelmaan sopivaa, kansanmusiikkivivahteilla maustettua mörkömusiikkia, ja tanhusin pitkin Nilpan kenttää ja Korkea-Jehkasin purolaaksoa niin Eluveitien kuin Moonsorrown tahdissa. (Ensiferumin debyytti toimii myös perkuleen hyvin!) Huipulla laput tippuivat takaisin taskuun, sillä oli reissulla muitakin taka-ajatuksia, mielessä kummitteli perjantaina paikalta poistuneen ympäristöbiologian kurssin (iso kiitos kaikille!) havaitsema jättimäinen keräkurmitsaparvi Iso-Mallan laella. Korjea-Jehkasin ”ylängöllä” ei ollut mitään elämää, kasvillisuuskin täysin porojen kaluamaa. Melkein meni kivien kääntelyksi ennen kuin tärppäsi, kun tunturin pohjoisrinteellä rupesi kuulumaan lupaavaa ääntä. Ensin löysin kaksi lintua, jotka eivät ihan vähästä säikähtäneet vaan kipittivät pakoon pitkin paljakkaa. Sitten pieni lehahdus etäämmälle, jolloin kolmaskin lintu nousi parven perään. Lisää komppausta, niin kurmitsoilla ei kärsivällisyys enää kestänyt. Kolmen linnun lehahtaessa pitkälle länsirinteen suuntaan seitsemän uutta lintua liittyi mukaan! Olin ällistynyt. Palasin maan pinnalle kuultuani uudelleen keräkurmitsan ääntelyä yläviistosta, samalta rinteeltä mutta hieman ylempää. Komppausta jatkettiin, kunnes yksi lintu lähti mennä köpöttelemään kiven vierestä – toisen linnun viereen. Kiikaroin lintujen suuntaan ja äkkiökös löysin kolmannen... kaksi lisää... vieläkin pari... ylempänä myös! Kahdeksan linnun jälkeen oli pakko tehdä uusintalaskenta, jonka aikana löytyi kaksi lintua lisää. Siirryin edelleen lintuja kohti, kunnes rinteessä majailleet keräkurmitsat lehahtivat ilmaan. Ehdin laskemaan kolmetoista kurmitsaa, enkä enää tiennyt oliko musiikki pehmittänyt pääni näin pahasti. 23 keräkurmitsaa Korkea-Jehkasin rinteeltä!