Viikko 10

26.7. - Ympäristöbiologit (vai mitkä lie) vauhdissa - kasviruutufuckup mutta asennetta riittää!

Kolmanneksi viimeinen työviikko alkoi melko jäätävissä tunnelmissa. Yliperä oli Kilpisjärveltä Skibotniin sankassa sumussa, eikä Skibotnin pönttölinjoilla käynyt edes pieni tuulenvire. Puolen tunnin maastokeikan aikana ainoat havaitsemani linnut olivat yhden tarkistettavan pöntön talitiaisen poikaset – kahdesta muusta poikueet ovat kuolleet pönttöön. Paluumatkalla autolle astuin männikössä karhun ulosteläjään, saattoi siinä pari niskakarvaa nousta pystyyn, kun tämän kunnioitusta herättävän lajin liikkeistä näkyi konkreettisia merkkejä omalla työreviirillä.

Skibotnissa pyörähdin totuttuun tapaan kaupassa ja lintupaikoilla. Kalasatamassa notkui 17 pikkukajavaa ja suistossa oli oikein mainio kahlaajameininki! Tiedä sitten johtuiko kunnon pudotuskeleistä tai syksyn etenemisestä, mutta laskuveden paljastamilta rannoilta löytyi 5 suosirriä, 20 suokukkoa, 9 punakuiria, 2 mustavikloa ynnä muut alueella tutuksi tulleita kahlureita. Vuonolla pyöri myös 17 nuorta pikkukajavaa sekä pari aikuista merikotkaa. Ja olisiko ollut ensimmäinen kerta, kun merikihut jäivät kirjaamatta havikseen?

Paluumatkalla poimin Kallen, Lauran, Teron ja Zorbaan vaelluskeikaltaan. Kivaa oli kuulemma ollut, eliksiäkin ropissut osalle porukasta. Illalla saunottiin, uitiin, juotiin, vähän pikkasen pyörryttiinkin.

Tiistaina sähelsin viimeiset rengastukset Kilpisjärven pöntöillä. 11 leppälinnun poikasta neljästä eri pesyeestä ja 13 talitiaisen poikasta kahdesta eri pöntöstä. Mitäpä siitä enempää sanomaan, pikkasen tuli haikea fiilis, kun viimeistä leppälintua asetteli takaisin pönttöön. Emojen reaktiosta päätellen linnut tuskin tulevat minua ikävöimään. Mulla on tippa linssissä sitten parin viikon päästä.

27.7. - Haava maisemassa - retkeilykeskuksen asuntovaunualueen laajennus näkyy pitkälle naapurin puolelle...

Keskiviikkona söin sanani turhista ruotsinristeilyistä ja hyppäsin Kallen & Lauran kanssa Malla-laivan kyytiin ja suuntasimme kolmen valtakunnan rajapyykille. Tämä ei silti ollut mikä tahansa turistireissu, sillä lähdimme pelipaikoille ensimmäisellä lähdöllä aamukymmeneltä ja palasimme viimeisellä joskus iltakahdeksan jälkeen. Jalkojen lihakset lämmitettiin Norjan puolella sijainneella pienellä suolla (ei vesipääskyjä, nyyh) ja Golddabaktin jylhän pahdan juurelta kapusimme Duoibalin tunturiylängölle. Oli todella piristävää liikkua vaihteeksi uusissa maisemissa. Senkin puolesta kannattava päiväretki, että muita ihmisiä ei näkynyt tunturiylängöllä juuri laisinkaan! Täällä sai painaa rauhassa, tähän aikaan päiväretkillä Kilpisjärvellä tulisi vastaan kaikenlaista värikästä tallaajaa. Säät suosivat jossain määrin, puolipilvinen taivas ja kevyt tuuli pitivät yllä pahimmat hikinorot, mutta Norjan puoleiset maisemat jäivät hieman ”torsoiksi” alhaalla roikkuvien pilvien takia. Uusia vastoinkäymisiä ei pilvistä huolimatta haettu, kun ylängöllä näkyi runsaasti lintuja diversiteetin noustessa yllättävän monipuoliseksi! Merisirriä ja tunturihaukkaa ei kovasta yrityksestä huolimatta nähty, mutta eipä se ole aina niin justiinsa. Mieltä lämmittivät myös ilmeiset tulikuusiot ja tunturihopeatäplä ja ennen kaikkea hyvä seura! Kallen ja Lauran kanssa oli niin rauhallista liikkua, että siinä tyyntyvät meikäläisenkin skitsofreenisyyttä lähtentelevät mielialavaihtelut. KIITOS!

Kooste päivän lintuhaviksista

- 1 MAAKOTKA ( iällee määrittämätön, menomatkalla Mallan luonnonpuiston päällä)

- 2 piekanaa (1 ääntelevä Kuohkimajärvellä, 1 paikallinen Duoibalilla)

- 2 merikotkaa

- 1 tuulihaukka

- 3 ampuhaukkaa (Saanalla)

- 7 tunturikihua

- 8 tylliä

- 2 lapinsirriä

- 2 suosirriä (1 aikuinen ja 1 nuori, ensimmäiset mitä olen Kilpisjärven alueella nähnyt tänä kesänä)

- 1 sepelrastas (lauluntynkää alkuillasta)

27.7. - Kuohkimajärvi

Kaarlenvaltikka

Haaska.

En juuri nyt muista pahdan nimeä, mutta fanitan sitä silti.

Suohullut.

Tuipali, Tuonelan tunturi. Laajalla ylängöllä on hankala hahmoittaa varsinaista huippua, jolloin huippua etsivä kulkija saa etsiä määränpäätään hamaan loppuunsa asti.

Tunturihullut eivät etsineet huippua, vaan merisirrejä. Tosin niitäkään ei löytynyt....

Jääleinikki.

Tulikuusio - lajia ei ole löydetty Suomesta, vaikka esiintymiä löytyy jo rajan takaa naapurituntureilta...

Tunturihopeatäplä - elikset paukkuu!

Epäpyhä lomailu pyhien ulkopuolella jatkui heti seuraavana päivänä, kun lähdiin Paan ja kurssilaisten kanssa Norjaan lintuja ihmettelemään. Kuulemma jotain kurssityödataa keräävät samalla. Myöhästyimme juuri sopivasti siitä lautasta, jonka piti kuljettaa meidät Lyngenvuonon uloimpiin osiin, Arnöyan saarelle. Storsteiniksi ristitystä havaintopisteestä kelpasi silti ihmetelle merilintuja (mm. 40 pikkukajavaa, n. 50 lunnia, 6 merikihua, 6 merikotkaa) seuraavaa lauttavuoroa odotellessa.

Staijarit.

Lauttaan pääsyn jälkeen jännitimme kulkupelille sopivan polttonesteen löytymistä Arnöyalta. Kryptistä dieselpistettä etsittiin puoli tuntia – sisäpiirijemma onneksi löytyi paluumatkalla, muuten olisi voinut reissu venähtää. Ehdittiin siinä samalla katselemaan pilvien takaa paljastuvia vuoriakin. Ykköstavoitteemme oli Arnöyan luoteisosissa sijaitseva pikkukylä satamineen, mistä näkisi käytännössä suoraa ruokkilintujen ym härveleiden pesimäsaarelle. Välimatkaa tosin oli jokunen turha kilometri, joten ihmettely kohdistui käytännössä pesäpaikkojen ja kalavesien välillä suhaaviin lintuihin. Mutta oli siellä merellä silti liikettä! Taivaanrannassa pyyhälsi ruokkilintuja suuntaan ja toiseen n. 50 linnun parvissa melko tiuhin välein. Lupasin auttaa aineiston keräämisessä ja rupesin laskemaan lokkilintuja, ihmettelin ja huutelin muita ilmaneläviä siinä sivussa. Laskennan päätyttyä suurin osa kurssilaisista kuitenkin katosi mystisesti, autolle kahvitauon suuntaan, rantaa konttaamaan tai mihin lie.

Varsinaisen laskennan jälkeen alkoi entistä intensiivisempi tähyily merelle. Reilun tunnin aikana arvoin merellä viuhtoneen n. 2000 lunnia, 800 ruokkia, 100 etelänkiislaa ja 30 pikkukajavaa. Staijin loppuvaiheilla putken näkökenttään osui myös tummempi kiisla: musta selkä, puhtaat kainalot, muutenkin ruokkimainen habitus, terävä nokka... tik tik tik... pohjankiisla! Oli aivan turha soitella ihmisten perään puolen kilometrin päähän, tämä lintu loittoni merelle melkein heti löytöhetken jälkeen. Toki muutakin kovempaa näkyi, staijipaikan ”viereisellä” kivikolla viihtyi paikallisena 2 karimetsoa, nämä käärmekaulat kaikki halukkaat sentään ehtivät näkemään. Paikallista faunaa runsastivat 2 merikihua (ei niihin kyllästy!), muutama riskilä sekä aallonmurtajalla viihtyneet 8 vuorihemppoa ja luotokirvinen. 
 

Vaan tämä ei jäänyt tähän. Arnöyan lounaisosissa pysähdyimme suojaiselle vuonolle. Kaikkien yllätykseksi pohjukka kuhisi ruokkilintua ynnä muuta vipeltäjää, vieläpä lähempänä kuin edellisellä paikalla! Toivottavasti edes osa kurssilaisista sai parempaa tuntumaa lunnin ja ruokin määritykseen kuin partaisen ornitologin höpinät leukajuovista ja habituksista. Aineiston keruu jatkui ja ”tarjouduin” laskemaan ruokkilinnut. Ynnäily keskeytyi pariinkin otteeseen; ensin yksi tien varressa seisomaan kyllästynyt kurssilainen komppasi rinnepajukosta 2 riekkoa poikasineen, joiden perään myös laskennan kirjuri lähti kirjaamaan, muistiinpanovälineet mukanaan. Toisen kerran laskenta keskeytyi kun hiffasin lokkiparvesta aikuispukuisen isolokin! Hetken sitä sai ihmetellä, että oikeasti, ja siiven kärkien väritys piti tarkistaa kahteenkin kertaan. Ei tummia käsisulkien tyviä, ei likaisia käsisulkien kärkiä, vain puhtaanharmaata ja valkoinen siivenreuna. Melkoinen ylläri, sitä kun ei ole mitään tuntumaa kuinka näitä havaitaan mantereen rannikolla kesäaikaan.

Paluumatkalla meinasi tulla kiire ja kohteita karsittiin pakostakin. Päivän viimeiseksi laskentapisteeksi valittiin Subalta tutuksi tullut Spåkenesin kahlaajaparatiisi. Alueelle osuttiin sopuviksi laskuveden lopputiimoilla ja kahlaajaa irtosi oikein mainiosti lietteiltä: 45 punakuiria, 117 meriharakkaa, 43 tylliä, 2 suosirriä – kahlureiden lisäksi 6 ristisorsaa ja 7 merikihua, joista jälkimmäisiä näkyi päivän aikana yhteensä 18 yksilöä!

Spåkenesin kahlaajalietteitä.

Mutta pamahti vielä loppupäivästä, muistaakseni 5 km päässä Skibotnista. Siihen huutoon havahtui kuski ja puolet autosta taisi herätä päivätorkuiltaan. Paan kiidättäessä pakuaan vuonotietä pitkin matalalla aidalla erottui ruskea möykky, joka nanosekunnin kestäneen ohituksen aikana pamahti verkkokalvojeni kautta keskushermostoon reaktion kaikuessa kurkussa nopeammin kuin itse tajusin tilanteen järjettömyyden. ”Piekanan lentopoikanen!” Sopiva kääntöpaikka oli piinallisen pitkällä ja suunnan vaihduttua kaivoin epäuskoisena kameraa esiin. Oikeesti, oliko se oikeesti... kohdalle päästyämme kamerat lauloivat ja uneliaat kurssilaisetkaan eivät tainneet ihan heti uskoa silmiään. Melkein kumahti halko niin todentuntuisesti päähän, että kuhmun jätti. Mutta ei perkele, siinähän se epeli hetken jäpitti tien laidalla.

Sunnuntaina veri veti jälleen paljakalle, reittinä tällä kertaa Saanajärven kautta Masetjärven ja Coahpeluoppan ympäristön lampareille – samalla suunnalla komppasin tunturikihun elämänpinnaksi vuosi sitten. Reissu alkoi lupaavasti, kun Saanan lomasta muutti merikotka pohjoiseen pari ampuhaukkaa kintereillään ja Saanajärven polulta löytyi kiirunaemo kera kahden poikasen.

Saananjärven rantaa ja Iso-Jehkasin rinnettä sai kulkea muutaman kilometrin näkemättä linnun lintua, aivan kuin paljakka olisi tyhjenemäsä kirvisistä ja kivitaskuistakin. Tyllejä reitin varrelle kertyi viisi yksilöä kolmelta eri lätäköltä, mutta vesipääskyjä ei lupaavista tai edellisen kesän paikoista enää löytynyt. Kapustarinnatkaan eivät enää olleet hujan hajan tunturissa, päivän piippailijat löytyivät melko keskittyneesti Masetjärven ympäriltä. Parin matalalentoa painavan korpin takia kihujakaan ei ollut vaikea etsiä, odotetulla suunnalla kaksi ensimmäistä ilmaantuivat korpin kimppuun ilkikurisesti naukuen. Olin tyytyväinen jo kahteen kihuun, mutta kihut aloittivat metelöinnin uudelleen ja horisonttia skannaamalla havaitsinkin neljä kihua kisailemassa keskenään! Äkkiäkös parvi jakautui ja aikaisempien kiistakumppaneiden perääntyessä paikallisen oloinen pariskunta aloitti kisailun kahden uuden kihun kanssa, pienellä vaivalla ja hyvällä vainulla löytyi 6 tunturikihua! Ja mitä vielä, kahlaajakomppausta jatkaessani (mm. 2 punajalkavikloa, 1 suosirri ja pari suokukkoa) hätyytin ilmaan myös 2 nuorta tunturikihua! Näitä nuoria en ole ennen nähnytkään. Mikä parasta, pääsin seuraamaan nuorukaisia autiopaikalta niiden syöksähdellessä rauhanhäiritsijää kohti, eivät tositarkoituksella, pikemminkin kieromielisyyttään, uteliaisuuttaan ja pienoisiin vihanpurkauksiin sekoitettuna. Emot tietysti näyttivät pienemmilleen mallia, että näin sitä rauhanhäiritsijää löylytetään. Ajantaju häviää jälleen, kun kesäisellä tunturilla taianomaiset linnut pyörivät pääni ympärillä naukuen ja kiljuen. Olin onnesta soikeana – vaikka samaa ei voi sanoa kihuista.

Nuori tunturikihu.

Harhailtuani kihujen ”ydinreviiriltä” etäälle pidin evästauon. Istuinkiveltä kuulosteltuna äänimaisema hiljeni. Jatkoin seuraavalle lampareelle ja seuraavaksi silmäni löysivät matalalla loittonevan petolinnun – iso jalohaukka! Tämä falco oli tunturihaukaksi liian siro, mutta ei siinä lintupoika paljoakaan valitellut kun kesän kuudes muuttohaukka loittonee hiljalleen korkeuksiin, kadoten pikkuhiljaa pieneksi pisteeksi taivaalle. Kihut jatkoivat itsensä ilmoittelusta vasta haukan kadottua korkeuksiin, ja mieleeni muistuivat tarinat utsjokelaisesta natiivista, joka usein todisti kihujen ryöpyttävän liian lähelle eksynyttä maakotkaa sekä tunturihaukkaa, joka paniikkilennossa kuulemma muistutti laiskaa kanahaukkaa. Räpyläjalka vei kahta tunturin kuningaslintua kuin litran mittaa! Mutta tällä kertaa kihutkin hiljenivät, kun tunturin todellinen kingi saapui estradille.

Tuskin löytyi Kilpisjärveltä autuaampa ihmistä tällaisten tunnelmien jälkeen. Muutenkin jakson kymmenes viikko oli kesän monipuolisempia ja sisälsi kiistatta upeimpia kokemuksia, mitä täällä on tullut koettua.