Viikko 9

Kissankelloniittyä Skibotnissa.

Heinäkuun kolmannella viikolla kiersin sekä Kilpisjärven että Skibotnin pöntöt läpi kokonaisuudessaan viimeistä kertaa. Toki hommaa riittää vielä yksittäisillä pöntöillä, joten Skibotnin reissujakin on vielä pari edessä ja Kilpisjärvellä riittää leppälintujen poikasia rengastettavaksi vielä muutamasta pöntöstä.

Harmi kun älysin vasta jälkijunassa, että kalastuspaikka tunnelin luona Altaan päin voi olla hyvä paikka katsella merilintuja vuonon sisäosissa. Edellisen kerran kajava- ja kihuryntäys näytti nostaneen pääni ja toiveeni turhan korkealle, kun tällä kertaa merellä ja kasseilla ei näkynyt juuri minkäänlaista liikettä. Toisaalta kova etelätuuli saattoi pitää suurimmat massat ulompana, vaikka jokunen kihu, kajava ja ruokki sentäs näkyikin. Jälleen staijaaminen tuotti vuonon seinustalta pedon, tällä kertaa piekanan, jonka pitkää ja huimapäistä liitoa innostuin seuraamaan – onneksi, sillä ilmeinen emo pudottautui huiman näköisesti suoraan pesäpahdalle, missä jätti saalista kolmelle hyvin varttuneelle poikaselle! Saalista ja saalistajaa riittää täälläkin, kun tällaisissa paikoissa pesivät.

Pitkään eläneet toiveet kahlaajalajiston runsastumisesta Skibotnjoen suistossa kävivät viimein toteen, kun kalasatamasta ja luontopolulta käsin plokkasin mustaviklon, 6 punakuiria ja jopa 20 pikkukuovia vuorovesirannalta. Myöhemmin havahduin meriharakoiden kiihkeään metelöintiin ja huomasin n. 100 porkkananokan parven liikkuvan tiiviinä massana rannan päällä. Samaan aikaan jokainen lokki, kahlaaja ja vesilintu pamahti ilmaan. Parvien arviointi jäi kesken kun aloitin kuumeisesti hässäkän aiheuttaneen petolinnun etsimisen. Mysteeriksi jäi oliko kyseessä kotka vaiko suurempi jalohaukka...

Sateinen tiistai jäi ”data entry” -päiväksi. Alkuillasta olo oli niin levoton, että oli pakko päästä ulos tuulettumaan, muuten sitä jää taas pelkäämään pystyykö seuraavana yönä nukkumaan. Pyöräilin Norjan rajalle etsimään Veskun vinkkaamaa piekanan pesäpaikkaa. Helpostin saavutettavan paikan takia ehdin jo intoilemaan ensimmäisestä piekanarengastuksestani (”No nyt!”), mutta pienestä kurusta ei löytynyt muuta kuin pienimuotoinen kaatopaikka. Hirveä jäteläävä! Vähän väliä tienvarsillakin näkee kaikenlaista sontaa muovipusseista ja kertakäyttökupeista lasinsirpaleisiin ja rikkinäisiin lasipulloihin! Lehikoisen Aksu kirjoitti oman reissunsa päätteeksi rengastajaverkkoon mm. siitä, kuinka takatunturistakin löytyy tätä nykyä todella paljon roskaa. Turistit pääsevät tätä nykyä helposti kauemmas tunturiin mm. helikopterilentojen avulla, ja ilmeisesti kaikki eivät raaski kuljettaa omia jätteitään takaisin. Surullista...

Sateisen päivän jälkeen oli kivaa lähteä fillaroimaan ja kuvaamaan auringonlaskun valaisemia tuntureita. Muistinkohan panoramamateriaalin...

 

Keskiviikkona lupasin auttaa itävaltalaista väitöskirjaa tekevää Tobiasta, joka tarvitsi Saanajärveltä 30 litraa vettä näytteeksi tarvittavia vesi- ja planktonanalyysejä varten. Rinkkaan mahtui tietysti muutakin mittausvälineistöä, ja hiki virtasi reilusti jo kapuessamme tutkimuksen kontrollina toimivalle pienelle tunturilammelle. Samalla oli tietysti hyvä ynnäillä kapustarintoja, myös 1 tunturikihu (uusi reviiri!) äänteli jossain paljakalla, mutta ei suostunut näyttäytymään. Vesinäytteiden ja uv-mittausten kanssa kesti tietysti aikansa, lähellä oli etteivät ohi lipuneet ukkosrintamat sotkeneet suunnitelmiamme soudellessa Saanajärvellä. Soudellessa havaitsimme myös lauluntynkää huilutelleen sepelrastaan (uusi reviiri tämäkin, kuin myös todella myöhäinen laulaja!). Planktonin haaviminen oli ihan kivaa puuhaa, mutta kun paluumatkalla niskassa oli 15 litraa vettä lisävarusteineen, niin hetken sitä oli tunnistavinaan aivan uusia lihaksia omista jaloistaan! Kuitenkin oli oikein kivaa viettää työpäivä pitkästä aikaa paljakalla, vaikka koivikkoonkin on ehtinyt hieman kiintymään. Tässä oli tekemisen meininkiä, joskin väsy painoi päälle vielä torstainakin.

Tutkija & tutkittava.

Saanajärveä & Saanan itäpuolen pahtaa.

Sitten keskiviikon päätteeksi sattui ja tapahtui sellaista, mistä on pitkään haaveillut, mutta tilanne iski vasten kasvoja yllättäen, varoittamatta. Astuin päivällisen jälkeen ulos aseman päärakennuksesta ja havahduin katsomaan ylöspäin varisten rääkkymisen takia. (Ovat täällä niin pahansuovan kuuloisia, että etelämpänä takuuvarmaan haukkavaroittelun kuuloiseen rääkymiseen on ehtinyt tottumaan.) Yksi variksista putoaa kovaa vauhtia rantakoivikkoon kuolonkorinan kaikuessa – toisen linnun roikkuessa variksessa kiinni! Tilanne on ohi ennen kuin ehdin tapahtumaa tajuamaankaan, mutta olen erottavinani varista alas painaneen linnun kapeat siivenkärjet ja varista hieman pienemmän koon. Muuttohaukkakoiraaltahan se kovasti vaikutti. En siis nähnyt syöksyä, en iskua, vaan linnun putoamassa alas koivikkoon varis kynsissään. Retkulla tapasin Kallen, Lauran, Tuomaan ja Teron, jotka olivat matkalla vaeltamaan Lossun suunnalle. Pääsivät tuoreeltaan todistamaan tämän höyrypään reaktiota äsken kuvattuun näytelmään. Ehkä osaavat paremmin kuvata millaisissa huuruissa käppänä retkulla notkuikaan. Päihteet ovat yliarvostettuja!

Ja ilmankos kun varikset ovat täällä olleet pitkin kesää (ja ovat vissiin aina) niin pahantuulisia, kun pere asustaa naapurissa. Aivan kuin jatkuvasti kuulisi sitä ”haukkavaroittelua”, jonka avulla varmasti löytää kanahaukan tms etelämpänä. Jatkuvasti valppaina, olihan eräs skotlantilainen mies löytänyt Mallan parkkipaikan luota variksen jäänteet – muuttohaukan jäljiltä. Mutta keskiviikon jälkeen tuntui siltä, että varikset katsovat minuakin pahalla silmällä. Raakkuvat pitkän matkan päästä ja seurasivat löyhästi kintereillä kun tarkistin tienvarren pönttöjä. Eivätkä avoimesti taivaalla, vaan lentelivät salamyhkäisen oloisesti koivikossa! Ja seuraavana päivänä istuivat rivissä aseman antenneilla. Olenko sitten tehnyt diilin riettaan (sendari?) kanssa, tai sitten eivät yksinkertaisesti pidä meikäläisestä tämän muuttohaukkafanituksen kanssa. Loogisempaa ehkä.

Nojoo. Viikolle on osunut oikein mukavasti aurinkoisiakin päiviä. Ainakin torstaina ja perjantaina maastosta kotiutunut lintupoika on virkistäytynyt järvessä. Elkää kysykö lämpötilaa kun en ole jaksanut tarkistaa. Virkistävää silti. Jaksaa taas sietää sadetta.

Torstaina hyvästelin uuden saksalaisen tuttavani Iriksen perheineen sekä perhostöitä tekevän Männistön Kallen, perjantaina puolestaan vastaanotin Markuksen, Netan, Otson ja Miikan asemalle. Parin päivän vaellus ja excursio Norjaan on heilläkin suunnitelmissa. Vanhemmat puolestaan lähtivät takaisin etelään sunnuntaina. Mukava nähdä tuttuja pitkästä aikaa, mitä nyt hirveän väkiryysiksen osuminen samalle viikolle vaatii myös pientä sumplimista :)

Sunnuntai-illasta rengastin kolme viikkoa sitten löytämästäni maapesästä 6 sinirinnan poikasta. Jotain sentään! Ehkä tälläkin rengastajanoviisilla on jotain toivoa tulevan ”uransa” kanssa...

Pesä...

... poikanen...

... ja emo.