Edellisten kesien tapaan viikottaiset pistot Skibotnin puolelle ovat tuoneet vaihtelua Kilpisjärven komennukselle. Ei sillä että valittamisen tarvetta olisi =) vuononrannalla eteläisempien ja merellisempien lintujen ihmettely on ollut ihan virkistävää, vaikka sitä "Skibotnin raria " ei tälle kesälle siunaantunutkaan.
Kesän parhaista paloista vastaavat ristisorsat, mustakurkku-uikku, pari harmaahaikaraa, pönttölinjojen liepeille pesinyt kanahaukka (pesästä lähtenyt nuorukainen pyöri näytillä ja huusi riivatusti 25.7.), punakuirit, pikkulokit, Skibotnin jokisuistolla parina päivinä viihtynyt tunturikihu. Pikkukivoja nyt ei joka reissulla näy, mutta mereisiä vesilintuja, kihuja ja kahlaajia näkee aina, usein mukavia määriä ja vähän lähempääkin.
Aitoja merilintuja on Skibotnissa näkynyt tutun ailahtelevasti. Joillain kierroksilla ei näy kajavan kajavaa, mutta vakioreitin kiertäminen kannattaa kerrasta toiseen. 11.7. laskin Larsbergetin tasanteelta (muutama kilometrin Skibotnista pohjoiseen) 580 lunnia!
 |
Pariin otteeseen olen päässyt pitemmällekin. 15.7. Kalle halusi lähteä märkäpuvun kanssa läträämään Spåkeneesiin. Mikäs siinä, mä lähden kiskomaan kaverille märkäukua päälle ja staijaamaan merelle.
Spåkenesissä etsimme Kallelle sopivan kalastusrannan, jonkinlaisen uuden lomakylän liepeieltä. Enhän mä malta olla staijaamattta ennen kuin mies saadaan veteen kampeloiden perään. Spåkenes on vielä kaukana ulkomerestä, joskin usein täällä näkee hieman enemmän merilintuja kuin Skibotnissa tai Uddenissa. Vaan nyt oli lintua liikkellä enemmän kuin koskaan olen näin sisällä nähnyt. Lähimpiä meressä kelluvia lunneja oli helppo spottailla Kallellekin ja aivan sama minne päin näiltä jalansijoilta katsoi, niin aina jossain näkyi pintaa pitkin viipottavia lunniparvia tai meressä kelluvia ruokkilintuja. Tunnelma on muutenkin melko uskomaton; meri on rasvatyyni, vuorenhuippuja peittävät tasaisen ohut pilvimassa ja vuonon suun horisontti on aivan sumussa.
Kalle viihtyy meressä tovin ja massojen laskemiselle (tai valistuneelle arpomiselle) jää hyvin aikaa. Välillä vilkuilen laskuveden paljastamalle vuorovesirannalle, kahlaajapuoli jää odotettua niukemmaksi. 12 punakuiria, kolme pikkukuovia, vain kolmisenkymmentä meriharakkaa eikä puhettakaan pienemmistä kahlaajista. Ruokokerttunen laulaa rannan pajukossa. Silti on turha edes valittaa, kajavaparvien ja merikihujen naukuessa niin että vuono raikaa, orniminen tuntuu
sietämättömän nautinnolliselta.
Vaikka vain murto-osa lähimmän, hankalasti saavutettavan lintukolonian massoista tällaisena päivänä näyttäytyykin, Spåkenesin lintupaljous oli nautinnollista ynnäillä ja ihailla:
Lunni 580p
Ruokki 230p
Etelänkiisla 80p
Lunni/ruokki/kiisla n.700p (suomeksi siis määrittämättömät ruokkilinnut)
Pikkukajava 900p
Merikihu 8p (5t, 3v)
Larus sp. 600p (kala-, harmaa- ja merilokkien massat, lähinnä vuorovesirannalla)
Noin kolmen tuhannen lintuyksilön joukosta löytyi ne pari kvaliteettiakin. 2kv-isolokki löytyi jo ensimmäisellä ruokkilintujen laskentakierroksella. Vielä kovempi pommi, vai sanoisiko sitä hävittäjäksi, lensi estradille samalla kun Kalle kiipesi ylös merestä. "Mikäs tossa lentää?" Kohti tulee kihu, syvin siiveniskuin, vatsakkaalla vartalolla ja Kilpisjärvelle asti paistavilla siipilaikuilla. "Ei jumalauta... ISOKIHU!!" Heikkilän Tuomas joskus levitteli tornihuhuja lajin pesinnästä Lyngenin Nord-Fugleöyalla, mutta ei tämä monsteri aikaisemmin ole meikäläisen näkökenttään eksynyt. Ja siinä se nyt tulee! Rantaa myöten ja aivan vierestä paineleva merten peregrinaattori pölläyttää mennessään puolet vuonon linnuista ilmaan! Merilokkienkin on syytä pelätä tätä kaveria. Huh!
Kallelle reissu ei kuitenkaan ollut yhtä antoisa, edellisinä päivinä pauhannut tuuli on sotkenut vuorovesirannan veden niin sakeaksi, ettei näkyvyys riittänyt juuri missään kampeloiden harpuunoimiseen. Spåkenesistä siirrymme Birtavarreen vuonon pohjukkaan, ja täällä näkee nostaa kampelaa vedestä. Vuonon pohjan linnut on äkkiä tarkastettu, vaan kelpaa sitä mennä maate vuonon rannalle ja torkkua raikkaassa meri-ilmassa.
Heinäkuun lopussa Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon suunnattu reissu oli sitten se oma lukunsa. Metsähallituksella Kylästä Kylään -hankkeen opaskoulutuksesta vastaava Paa Hellstedt pyysi vetämään koulutettaville linturetkeä ja ajankohdaksi sovittiin heinäkuun loppu. Aseman kanssa sovittiin talon auton käytöstä ja suoritin yksinäisen moottorimarssin Pallakselle perjantaina 26.7. Tunturikoivikko vaihtui hiljalleen mänty- ja kuusimetsiksi, Käsivarren tyven profiililtaan tasainen maisema jälleen kumpuilevammaksi kansallispuiston lähettyvillä.
Paa pitää idyllistä majaansa Pallasjärven rannalla Metsähallituksen toimipisteellä. Perillä noin klo 18.30 ja pienen evästauon jälkeen lähdemme Paan ja nuoren lapinkoiran kanssa - minnekäs muualle kuin - linturetkelle! Kaivoin Tiirasta virtavästäräkkipaikan, joka sijaitsee Muonion Äkäsjärven eteläpäädyssä. Äkäsmyllyltä ei lintua pienen tovin jälkeen irtoa, onneksi intoa riittää ylävirran komppaamiseen. "Kyllä se täältä löydetään", Paa kannustaa ja painaa halkopinoa (Berlebachia) roudaavan karvanaaman rinnalla pitkin ryteikköä. Hienoa kun intoa riittää!
Ylempänä joen varrella olen kuulevinani virtaväinön ääntelyä, lintua ei vaan saada näkyviin. Seuraava tapaus ei jää määrittämättä, kun kovin tsik-sirkulta kuulostava kähmyilijä jossain välissä näyttäytyykin ja taittuu pohjansirkuksi. Umpisponde ja vähän yllättäväkin havis, vuodari#233! Saavumme Äkäsjärven eteläpäätyyn, joen poikki meneville pitkospuille. Ihan hyvän näköinen västäräkki- ja rantasipihärdelli ja pitkosten lintuja katsellaan useamman pusikon takaa. Minä perkele menen jättämään putkeni puolikkaan kivenheiton päähän seuraavasta siirtymästä, ja sitten se retken kohde löytyykin siitä pitkoksilta. "Hei, tuossa se virtavästäräkki nyt on!" Erottuu jo profiililtaan muista linnuista, jos tavavästäräkki mielletään pitkäpyrstöiseksi linnuksi, niin virtavästäräkillä vasta pyrstöä riittääkin! Naaras ei ole pään kuvioiltaan aivan yhtä korea kuin koiras, mutta kellertävä alaperä, mustat siivet sekä selvä silmäkulmajuova muine kaulan kuvioineen riittävät koreaan vaikutelmaan. Upea lintu, upea havis ja riittävästi työvoiton makua tässäkin vuodenpinnassa (#234).
Pallasjärvellä Paa tarjoaa pakastepitsat, lyhyen suunnittelupalaverin huomiselle retkelle sekä saunan. Ja peevelin hyvät löylyt siitä MH:n toimipisteen puusaunasta irtoaakin, hatunnoston arvoinen lämmitys. Nukkumaan päästään vasta joskus yhden aikoihin ja unet jäävät kolmeen tuntiin. Veri vetää aamuretkelle luppokuusikkoon ja Tiirasta pohjustetun mahdollisen eliksen perään…
Aamuviideltä suuntaamme Paan ja lapinkoira Raksun kanssa Pallasjärven ja Pallashotellin väliselle retkeilyreitille. Upeita saniaislehtoja, karua männikköä ja ikivanhaa luppokuusikkoa, Metsä-Lapin idylliä. Linnut eivät juuri laula, pari syyslaulua virittelevää pajulintua ja pynakylkirastasta, vaan ei se Tarsigerin kaivamista estä, saattaa vaan vaikeuttaa…
Patikoinnin alkutaipaleella saamme kivan vastaanoton kuuden lapintiaisen parvelta sekä koiras-pohjantikalta. Maineensa
mukaisesti Picoides päästää aivan
muutaman metrin päähän. Onneksi on vähän oksia edessä ja huono valo,
telelinssin jättäminen Kilpisjärvelle ei harmita niin paljoa. Olenko mie
laiskistumassa? Hällä väliä, kun pari kuukkeliakin intoutuu naukumaan
(vuodari#235)
Sopivia traksutuksia ja vihellyksiä kuulostellaan jo hyvissä
ajoin ennen pyrstöpaikkaa. Polun kulkiessa aivan Pallastunturien rinteellä Paa
vinkkaa, notta mikäs ääni tuolta kuuluu. Ihan lupaava ääni, vastaan ja aloitan
komppaamisen. Lintu, mikälie olikaan, ei ihan niin tiiviisti ääntele että
paikallistaminen olisi helppoa, joten tämä mysteeri jää ratkaisematta. Paa jättää
karvanaaman komppaamaan ja lähtee takaisin Pallasjärvelle, hakemaan yhtä
linturetkeläistä hotellille.
Jatkan omin nokkineni vajaat sata metriä eteenpäin ja sitten
tapahtuu. Kuusikosta, polun eteläpuolelta, kantautuu leppälinnun kaltainen,
mutta lyhyempi, nopeampi ja kirkkaampi säe. SINIPYRSTÖ! Vähän jää epäuskoinen fiilis. Jämähdän niille
jalansijoille ja koitan kuulostella lisää ääniä. Komppaan äänen suuntaan ja
sama laulun säe kantautuu uudelleen, mutta etäämmältä. Varmistus, JES!
Suomenpinna #290 ja vuodari #236. Vaan listaamisesta viis, tässä vaiheessa
harrastajauraa löytyy edelleen uusia löytöjä, elämyksiä ja uudenlaisten
tunnelmien kokemista.
Enempää aikaa ei pyrstön komppaamisen juuri ole, sillä
aikataulu käskyttää painumaan hotellille ja aloittamaan linturetkeä. Loppumatka
sujuu kevyesti, naama loistaa taas sinne Suomenlahden niemennokkiin asti. Lisää
taigan spesiaalilajistoa suorastaan tarjoutuu havislistalle, kun kirjosiipikäpylintu lentää yli, 2 kuukkelia saapuu polun varteen
ihmettelemään kuusikon kulkijaa, ja jostain metsän syövereistä kuuluu myös taviokuurnien ääntä. Suomalaisen metsäluonnon
helmiä toisensa perään, upean kuulaassa loppukesän aamussa.
Hotellilla vedän vähän happea, pari kuppia teetä ja koetan
orientoitua retken vetämiseen. Kohtaamispaikalle valuu hiljalleen väkeä ja
mukana on lopulta vajaan parinkymmenen hengen porukka. Paan vetämän porukan
lintutietämys on melko heterogeenistä, mikä tietenkin pistää omat haasteensa
tälle keikalle. Samalla pitäisi kerrota Pallaksen alueen erikoisuuksista sekä
yksi toisensa jälkeen demota tavallisia lajeja. Retken alussa tuleekin vastaan
nuoria sinirintoja, pajulintuja ja urpiaisia yksi toisensa jälkeen, Paa hoitaa
reitillä pysymisen ja etenemisen. Kovasti riittää väellä asiaa ja
kysymyksiäkin, hyvä niin, välistä pääsen puhumaan myös Käsivarren tunturien
lajistosta. Hotellin tekolammella liro ja rantasipi ihastuttavat,
paljakkaosuudella Vatikurun varrella ihaillaan riittämiin kolmea koskikaraa. Taivaskeron rinteellä pyörivä sääksi osoittautuu retken
yllättävimmäksi havainnoksi. Taivaskeronsatulalta komppaamme myös jokusen
pulmusen näytille, mutta paljakan kahlaajat pysyvät piilossa. En mä sitä
halkopinoa tällä infernaalisella helteellä kuitenkaan mukana kantanut =)
Paluumatkalla vastaan vaappuu tuttu karvanaama etelästä;
Antto Mäkinen vetämässä partioreissua Pallakselta Hettaan. Tunturi raikaa
naurusta ja irvailusta. Myös Paan retkeläiset tuntuvat ilmeisen tyytyväisiltä
reissuun, toivottavasti porukka kuskaa kiikareita ja lintukirjaa täst’edes
hieman useammin mukanaan. Aikaisemmin huomioimattomalle lintujen lajikirjo
saattaa shokeerata, mutta suurin osa ihmisistä (myself included) oppii
kuitenkin kertauksen kautta. Samaan yritin Paan porukkaa nytkin kannustaa.
Mielestäni skarppaan riittävän hyvin vielä paluumatkan,
mutta hotellilla väsymys iskee ja voimat uupuvat. Vielä Pallasjärvelle happea
vetämään ja kahvia kuluu kuin linjalaskentasesonkina konsanaan. Moottorimarssi
takaisin Kilpikselle tuntuu enemmän raskaalta selviytymistaistelulta kuin
leppoisalta road tripilta, mutta tutkijavuoro aseman rantasaunalla oli tarpeeksi kova
motivaattori hengissä pysymiseen =)
Suuret kiitokset Paalle järjestelyistä, puitteista ja
seurasta – ehdottomasti yksi tämän kesän kohokohdista! A-M-A-I-Z-I-N-G!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti