 |
| Pakollinen hanhikuva. |
Otsikossa oleva sitaatti: Pekka Komi. Virolahden retki: pe 17.5
– ti 21.5. Retkiseura: Ilkka H., Jaakko K., ja Jonna V.
Kevään viimeisen reissun alkusoitot soivat Lappeenrassa
(junalla Helsingistä klo 7.10-9.20), mistä Ilkka poimi karvanaaman kyytiin.
Reissufiilistä kohoteltiin muistelemalla edellisten reissujen kotkahaviksia (perinteiseen
tyyliin mää kuuntelin, Ilkka kertoi) sekä staijaamalla parin tunnin sessio
Virolahden Laisniemessä. Mehiläishaukka jää session ainoaksi vuodariksi (#203),
lisäksi havisvihon sivua koristavat pikkulepinkäinen, hiirihaukka, pari
tuulihaukkaa että nuolihaukkaa. Koskaan ole tässä paikassa pyörähtänyt, mutta
nyt ollaankin sellaisessa cowboy-porukassa, joka kulkee omia polkujaan.
”Merta karta.”
Ilkan, Jaskan ja Jonnan vakiomökki sijaitsee aivan
Siikasaaren kärjen tuntumassa. Omaa retkeäni ajatellen sijainti jää vähän
turhan etäiseksi, sillä perjantaista tiistaihin pauhannut itätuuli pitää
meikäläiset poissa kärjestä. Tästä muotoutuikin vähän erilaisempi konsepti: viisi
päivää Virolahdella ja meristaijia tasan 0 tuntia! Tällaisia sisävesilahtia ei tietenkään
lasketa, vaikka välillä jokin arktinen vessuparvi sattuukin painelemaan yli.
Kotilahdelta löytyy lisäksi 6 mustakurkku-uikkua ja lapasorsa. Kun toinenkin
autokunta saapuu paikalle, ovat sateisen ja tuulisen perjantai-illan
suunnitelmat selvät; tunti mökille saapumisen jälkeen yksikään ryhmämme jäsen
ei ole ajokunnossa :)
Lauantaiaamun puolellakin on lämmittelyn makua. Jaska
virittelee perhosrysiä Ala-Pihlajan tienoilla, siinä ohessa havistellaan retkenpinnoiksi
rastaskerttunen, sääksi, ruskosuohaukka ja pyrstötiainen (vuodari#204, vaikka
piti jättää syksylle :) . Lappeenrannan Väkevänjärvellä päästään jo vähän
ammattimaisemman staijauksen makuun. Petopuoli on mukavan monipuolista
katseltavaa, rajavyöhykkeen tuntumassa elämää tuntuu riittävän paljon enemmän
kuin raiskioiden kirjomassa Hämeessä. Mehiläis-, kana- ja hiirihaukkojen
soidinta kelpaa katsella. Vuodarilistakin kohenee punavarpusen (#205) ja
toivotun luhtahuitin (#206) voimin.
Sendari myöntää kovempia haviksia kuitenkin muille, Kurkelan lintutorni
ilmoittaa muuttavasta kiljukotkasta. Nooh, näitä tulee vielä, siihen luotetaan.
Väkevällä suoritetun kahvitauon jatkeeksi päätämme yrittää
Kurkelaa ja sijoitumme itäpelloille ihmettelemään eteläisemmän rajavyöhykkeen
ilmatilaa. Haemme vähän pesäeroa paikalla päivystävään porukkaan, vaikka
tuttujen kanssa olisi ollut hyvä jokunen sana vaihtaakin :) rareitta jäi
tämäkin staiji, taivaalle tapittajia palkittiin muutamalla hiirihaukalla, 6
merikotkalla, sääksellä, reissun ekoilla merikihuilla
(a3v1t) sekä itään painuneella 2
mustavariksen parvella. Rajavyöhykkeen koskemattomista lehdoista kantautui
sekä pikkutikan että valkoselkätikan
rummutusta, pelloilla huuteli ruisrääkkä
(vuodari#207), sekin oikein hyvä paikkaus vuodariskaboja ajatellen.
 |
| Frugi ja pernis (suomeksi: mustavaris ja mehiläishaukka) |
”Olis tosi tylsää jos
ei olis näin kivaa.”
Sunnuntaina sitten tempaistiin ja lähdettiin Haminaan
koittamaan pikkukotkaa, joka oli eilen lietsonut paniikki ja eripuraa
Kirkkonummen ja Porvoon välillä. Aamukahdeksaksi Kirkkojärven kasalle
staijaamaan, minne kertyikin päivän mittaa toistasataa bongaria. Porukasta
löytyy skenejulkkiksia ja tuttuja Raumalta, Helsingistä ja Kotkasta. Myös
Kanta-Hämeen vahvistukset saapuvat iltapäivästä sekaan. Aamusta keli oli
hiostavan pilvinen, mutta ennen puoltapäivää taivaat aukenivat ja kasalla
nautittiin hellehelvetistä.
Aamu lähti hyvin käyntiin, kun puoli yhdeksältä kasan ohitti
hienosti naaras-punajalkahaukka!
(vuodari#208) Pari seuraavaa kvalia meni sitten ohariksi, kun läksin opastamaan
Jonnaa ja Jaskaa paikalla huudelleen pussitiaisen
perään. Kasalta nähtiin samalla sitruunavästäräkki ja kuhankeittäjä, joka onneksi huuteli (vuodari#209) jostain järven
takaa – tai ainakaan kukaan bongari ei myöntänyt omaavansa puhelimen
hälytysäänenä orioluksen vislausta :) ja lauleli siellä jossain järvellä
viitakerttunenkin (#210).
Vespari oli hyvä avaus, sillä paikalta havainnoitiin
muutenkin perushyvää petomeininkiä. Kahdeksan tunnin staijin aikana kasan
ohitti 14 mehiläishaukkaa, muutama
hiirihaukka ja pari ruskista. Lisäksi järvellä pörräsi ainakin 8 nuolihaukkaa
ja 3 ruskista. Kirkkojärven äänimaisemaan kuului kaulushaikaran lisäksi pari ruovikossa
rätisevää rastaskerttusta sekä se tasaista tahtia piiskuttanut Remiz. Niin ja
hanhia meni myös ihan kivasti. Osa parvista meni varmasti ohariksi, mutta
määritetyistä hanhista lajilleen osui 7189
valkoposkea, 594 tundrahanhea,
sekä 97 metsähanhea. Muusta arktikasta vastaavat 5 merikihua sekä kolmisenkymmentä kuikkaa.
 |
| Kantahämäläinen iskuryhmä Kirkkojärven bongarikaaoksessa. Jonna & Ilkka tapittaa... |
 |
| ... sivummalla vanhempi lehtori Kanerva. |
Iltapäivällä porukan staijausaktiivisuus selvästi hiipui,
mutta Kimmo Heiskanen jaksoi skarpata ja klo 14.40 hiffasi pohjoispuolelta pikkukiljukotkan! (V#211) Kahesta
plussasta, eli riittävän hyvin, mutta ois voinu mennä hienomminkin. Tästä 40
min eteenpäin ja pohjoisen puolelta huudettiin 8 kattohaikaraa. Yksittäiset linnut tuskin olisivat hehkuttamisen
arvoisia, mutta olipa kiva nähdä tällainen lössi jota kehtaa sanoa jo parveksi.
Meidän autkokunnalla ei kärsivällisyys riittänyt kahdeksaa
tuntia pitempään. Me läksimme jonnekin todelliseen underground-paikkaan jotain
kiven alla sijainnutta staijipeltoa etsimään, ja perkele, Kirkkojärvi ilmoittaa
siitä pennatuksesta!! Nöyryyttävää. Siitä sitten epätoivoisina Virolahdelle
Idänportille vastaan, jolloin kaikki klassiset katastrofin ainekset ovat
kasassa.
Annankadun toimistolta BL:n toiminnanjohtaja sekä
markkinointipäällikkö liittyvät seuraamme, mitä nyt porukan kaksi cowboyta
vähän paheksuvat metelöintiämme – kiitos ja anteeksi. Me sitten odotellaan sitä
pikkukotkaa, tunti, toinen ja kolmannenkin puolelle, ja sitten kun siitä
kuuluu, se lintu jämähtää jonnekin Virojoen keskustan tienoille pyörimään.
Viimeinen niitti saatiin, kun yhden päivitysviestin mukaan lintu rundasi
matalalla Idänportista kilometrin verran länteen! Katastrofi ja massapsykoosi;
juoksevia bongareita, huutamista, säheltämistä ja jok’ikisen paikallisen
mehiläishaukan huutelua. Matalalla itään leijunut haarahaukka (V#212) vähän pelastaa tilannetta. Aika kuluu, aurinko
laskee, nosteet hiipuvat eikä peto enää lennä. Pikkukotka livahti ohi sormiemme
kuin… noh, ei sitä tahdo edes sopivaa vertauskuvaa keksiä. Tappion nielemiseen
tarvittiin taas jokunen lasillinen punaviiniä.
 |
| "Kaksi toteemia?" Kuva: Jonna Viisainen |
”Viimeks kun on ollu
näin kivaa niin oli aivan helvetin kivaa.”
Mökillä läträämisen jälkeen oli aika lähteä jälleen
petostaijiin. Aamun hysyjähistyksen jälkeen (kultarinta & viitakerttunen
museolla) kiidämme Idänportin bongarimassojen ohi – tulihan se eilen todettua,
että tuo mesta kelpaa vain hätätapauksessa, karsee trafiikki kulkee koko ajan
ohi ja iltapäivän jälkeen paikkaa vaivaa paha vastavalo.
Siitä Ilkan & Jaskan perinteiselle peltosirkkupaikalle. Laulua
ei mestoilla kuulu, mutta kutsuääntä kylläkin, ja pienellä odottelulla esiin
saadaan 3 peltosirkkua (V#213) esille.
Seuraavaksi huomio kiinnittyy pelloilla päivystävään pieneen hanhiparveen.
Metsureilta näyttäis, enimmäkseen. ”Saaks tääl nähä lyhytnokkahanhia?”, kysäsen
vähän uteliaaseen ääneen, ennen kuin aloitan hanhiparven selaamisen. Neljää
metsuria pitemmälle en ehdi, ennen kuin moinen pohjoisen ihme löytyy: ”Tossa
muuten on lyhytnokkahanhi!” Vuodari#214
aika hemmetin tyylikkäästi plakkariin.
Tämä oli päivälle vasta alkusoittoa. Ilkka joutuu
valitettavasti poistumaan Lappeenrannan suuntaan jotain työpaperia
allekirjoittamaan, ja me jäämme Jaskan ja Jonnan kanssa Väkevänjärven torniin
päivystämään. Keli on hiostava ja ilmassa on suurta petomeiningin tuntua. Ennen
petomomenttia hiffaan kuitenkin jotain muuta Salajärven päältä. ”Hei, mikäs
kahlaaja tossa menee?” Lintu Zeissiin – ja peeveli – onpa jännän näkönen
viklo. Jalat roikkuvat pitkälle pyrstön yli, selän kiila yltää melkein niskaan
asti ja neulamaisella nokalla voisi ottaa sieponpoikasesta verinäytteen. ”Hei,
tossa menee lampiviklo!” Lintu jää
onneksi heittämään pari kierrosta tornin edustalle, ennen kuin jatkaa rajan
taakse. Siellä taitaa olla näilläkin paremmat oltavat. Vuodaria # 215 ei
tarvinnut hirveesti Viikistä kytätä, näkee niitä näköjään muuallakin.
Stagnan innoittamana peto alkaa liikkua. Rajavyöhykkeen tuntumassa
liikkuu samoja lajeja, mutta kovempaa lajia saadaan odottaa vielä puoli
kahdentoista yli. Löydän jostain koillisen suunnalta melko pahassa asennossa
poispäin liitävän pedon, kiinnittämättä siihen sen enempää huomiota (”joku
buzardi siellä taas menee..”). **tu mitä urpoilua, sanoisi minua viisaampi
orni, sillä löydän linnun uudelleen, paremmassa asennossa, ja nyt näyttää jo
paljon pahemmalta. Tai oikeastaan paremmalta, lintu roikottaa siipiään kuin
clanga tai nipa konsanaan! Nuotit linnuista muille ja jännitys tiivistyy: ”käännä…
käännä… pliis, käännä.. kääntyy! Kiljukotka!
Jesss!!!” Ad-clanga olikin reissun toivelistalla, ja armollinen sendari on
kuullut pyyntöni.
Puoli tuntia clangan jälkeen Ilkka saapuu Väkevälle, tornin
miehitys vaihtuu ylävitosilla höystettynä ja me käväsemme caffeella Väkevän
kylän puolella. Rareitta ei säästytä nytkään, kun Jonna löytää Sammalisentien
risteyksessä haarahaukan! Olihan se
hyvä toinen mokoma ja spondena tälle reissulle ottaa. Pienestä
matkapahoinvoinnista huolimatta kahvitteluun ei turhan paljoa aikaa tuhlata ja
palailemme tasaisella tahdilla takaisin Väkevälle. Ilkka on ehtinyt staijata
jokusen mehiläishaukan ja hanhiparven, ei kummempia. Paikallisista
petotiheyksistä kertoo sekin, että kokonaisuudessaan viiden tunnin staijilla
kepitämme 10 mehiläishaukkaa, 4 hiirihaukkaa, merikotkan, neljä nuolihaukkaa,
pari ruskista sekä tuulihaukan, jo mainittujen raripetojen lisäksi. Luhtahuittejakin
on saapunut toinen lisää. Sarjassamme ”ihan kivaa” seurattavaa.
Kahvin juomisella on hintansa ja karvanaama poistuu hetkeksi
syrjempään oloaan keventämään. Kapuan takaisin torniin ja Ilkka puhuu jostain
rajavyöhykkeellä surisevasta kehrääjästä. Mitä helv..? Korvat hörölle, häröilyn
sijaan kärsivällisempää vaihdetta päälle ja peeveli – siellähän se kehrääjä surisee! Aika hyvin näitä
kesäisiä lajeja on tällä reissulla kuitattu, jo 217 vuodenpinna! Aletaan olla
viime vuoden luvuissa jo nyt. Kun tähän vielä ynnätään Jonnan lounaispuolelta
löytämä kattohaikara, joka ihanasti
ylitti tornin plusmiikasta, voi tätäkin Neuvostoliiton ilmatilan valvontaa
pitää onnistuneena sessiona.
Vaan ei tämä tähän päättynyt, vieläkään. Poikkeamme Virojoen
keskustassa kaupassa, ja tutun S-Marketin edustalta löydämme toisen
kantahämäläisjaoston edustajan (Hessu) jäätelöannosta nauttimasta. Muistaakseni
autosta poistuessamme joku naljaili, että Aki se jaksaa roudata noita
kiikareitaan mukana. Nooh, ensin ihastellaan parkkipaikan ylittävää
mehiläishaukkaa, ja Hessun kanssa kuulumisia ynnä muuta, kunnes katse hakeutuu
taas yläilmoihin: iso peto liitää plusmiikasta itää kohti. Kiikarit silmille
ja: ”ei perkele, rarikotka! Poman näkönen!” Siinä on taas paikallisilla
ihmettelemistä, kun viisi ornia juoksee takaisin autoille, purkaa kaukoputkea
esiin ja aloittaa taivaalle syynäämisen. Hessu hälyttää muut hämäläiset
paikalle, lintu onneksi heittää muutaman ystävällisen rundin jolloin määritys
varmistuu pikkukiljukotkaksi! Kaikki
ehtivät onneksi näkemäänkin. Äärispondesti tämäkin rari. Hymy oli herkässä
salaattihyllyllä.
Mökillä karvanaama kokkasi taas kanaa (taitaa jengin tulla
ikävä yhden hyvän reseptin takia, mutta tämän luulisi oppivan huonoinkin kokki),
juotiin punkkua, saunottiin, puhuttiin henkeviä, avauduttiin, häiriköitiin
Ristisaaren miehitystä (kiitos ja anteeksi!) sekä ihailtiin muutama komea
vessuparvi. Tunnelmaa ja suuria tunteita. Ja sitä luuli tämän reissun jo
päättyneen…
 |
| Vatsan kasvamisesta ja maksan rappeutumisesta huolehdittiin antaumuksella tälläkin reissulla. Kuva: Jonna Viisainen |
”Laji on ajan
funktio.”
Tiistaina ei aamun puolella paljoa tapahtunut. Ennen kuin
ehti jäägaviaa tai edes sepelhanhea näkemään, niin karvanaama oli pakannut
kimpsunsa ja aloittamassa paluumatkaa Haminan kautta. Porukan oli tarkoitus
dumpata minut bussiasemalle sekä jatkaa petostaijauksella Kirkkojärvellä.
Haikea fiilis iski Audin kaasuttaessa pois mökkirannasta, paljon tuli nähtyä
muutaman päivän sisään vaikka reissu ei kovin pitkä ollutkaan. Pikkukivoja
ropisi taukoamatta, vaikka se reissun kovin rari jäi näkemättä.
Kuitenkin, kymmenen kilometriä ennen Haminaa piippari laulaa
kohtalokkaasti; pikkukotka! 1 NE Hamina, Hevossaari. Eli suoraa Kirkkojärvelle!
Nytnytnyt, NYT, tätä me ei enää nuijata! Viimeiset kilometrit kuluvat
yllättävän nopeasti, mutta yhtä piinaa se tuntuu silti olevan. ”Sit siinä
parkkipaikalla ei jäädä mamoilemaan”, kuuluu jyrähdys kuskin paikalta. Auto
parkkiin ja helvetillistä ravia kohti kasaa. Paikalla ainoastaan kourallinen
staijareita, mutta siltä suunnalta kuuluva huuto (pikkukotka!) laittaa jo
juoksuksi!
Hevossaaresta havaittu pikkukotka kuulemma näkyy torniin,
mutta ei kasalle. Pohjoisen puolelta lipuvia petoja syynätään läpi, mutta
onneksi joku älyää katsoa, minne päin tornin väki tiiraa: suoraa kasan päälle!
Ja voi pyhä sendari, kasan itäpuolelta löytyy kuin löytyykin poispäin liitävä PIKKUKOTKA!! Alapuolen värityksestä
näkyy vain vivahteita, mutta yläpuolen kuviointi näkyy oikein hyvin. Lintua
seurataan hartaasti ja pitkään, kunnes se katoaa itäpuolelle. Sanomattakin
selvää, että tunnelma on kasalla vapautunut ja onnellinen. Kätellään,
hymyillään, naureskellaan, harvoin, jos koskaan, sitä olen krapulassa ollut
näin onnellinen. Olis ollu varaa odotellakin, bussin starttiin on vielä yli
puoli tuntia. Aivan USKOMATON päätös reissulle.
Loppusynteesinä, eihän tällaisia arktikareissuja tule kuin
kerran elämässä, jolloin arktikan sijaan nähdään vain armottomasti raripetoja
ja muita pikkukivoja, eikä kävästä varsinaisilla turhuuden kallioilla
kertaakaan. Ja tämä porukka on sellaista jonka kanssa viihtyis vaikka
Ristisaaressa pari kuukautta – kuhan vain punkkua on tarpeeks mukana =D kiitos
Jaska, kiitos Ilkka, kiitos Jonna, kiitokset myös muille tutuille matkan
varrella – ja kiitos myös sendarille. Toivottavasti ensi vuonna uudelleen, vaan
tiedä sitten minne maailma karvanaamaa vie. Unohtumaton reissu. Tällaisia
muistellessa on helppo hymyillä, nauttia ornimisen kyllästämästä (ei
kyllästyttämästä!) elämästä sekä katsoa vähän kevyemmin niitä menneiden vuosien
vastoinkäymisiä. Kivireki kevenee.
”Death is easy…
LIFE IS ECSTASY!!”
 |
| Kuva: Jonna Viisainen |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti