Kivinokka

Helsingistä ei enää hirveästi järeää kuusikkoa löydy. Kaupungin reunamailla on jäljellä joitakin rippeitä laajemmista metsäkokonaisuuksista, mutta Vanhankaupunginlahden metsät ovat erikoisia keskeisestä sijainnistaan - vaikka läntit eivät kovin suuria olekaan. Kivinokka on omaan tukikohtaani nähden syrjäisin kolkka Vanhankaupunginlahdella, kävin ensi kertaa paikalla vasta viime kesänä, muistaakseni idänuunilinnun perässä. Koska viime aikoina ainoa ornimiseen viittaava aktiiviteetti on ollut Tiiran havaintojen päivystämistä, vihdoin onnistuin raahautumaan Kivinokan kuusikoihin pohjantikkaa etsimään...

Tikkojen etsiminen voi toisinaan tuntua melko paranoidilta, sitä kun säpsähtää jokaisesta rapinasta ja risahduksesta. Käpytikan aiheuttavat joskus lievää turhautumista, oravat jopa pienimuotoisia aggressioita. Kivinokasta löytyi molempia. Kuusikon komppaaminen umpihangessa keskeytyy palokärjen huuteluun ja myöhemmin lintu löytyy vähän erikoisemmasta paikasta: suuresta kuusesta, läheltä latvaa, naputtelemassa puun pieniä oksia milloin pää alaspäin kieppuen. Huvittava näky. Mutta mikä perkele tässä mättää kun sitä pohjantikkaa ei löydy! Havahdun pääni kireyteen ja totean, että viimeisestä kunnon linturetkestä on turhan pitkä aika, kun stressi ja patoumat purkautuvat vähän väärällä tavalla. Laulua virittelevä pikkukäpylintu piristää. Kuusitiaisetkin ovat saaneet vähän isompaa vaihdetta päälle kuukauden takaiseen nähden.

Päätän palata kotia kohti tuhanteen kertaan kompatun Fastholman ja Mölylän kautta. Aina se metrossa ja bussissa jumittamisen voittaa, tuleepahan ulkoilta. Tallustaessa mietin muita retkikohteita, jonnekin meren ääreen voisi tässä lähitienoilla lähteä. Kevääseen on vielä pitkä aika voisi joskus tehdä muutakin kuin pällistellä tuulessa huojuvia kuusia - vaikka komeita kuusia täältä päin löytyykin. Pääni sisäinen monologi taukoaa Fastholmassa, kun kuulen tikan koputusta polun varrella olevasta koivusta. Käppäri varmaan, mumisen itsekseni samalla kun nostan kiikarit silmilleni. Ei juma, siinähän se - pohjantikka! Vieläpä oikein nätti koiras. Enää ei ole kiire minnekään ja nälkäkin kaikkoaa. Seuraan tikan puuhia aikani ja samalla kuulostelen pähkinänakkelin ääntelyä. Ja äkkiäkös tiaisparven mukana häröilevä lintu kiitää pitkin tervalepän runkoa. Pientä spontaaniuden tuntua molemmissa...


Selkeesti lintupäivä.



Viime toukokuun Puolan & Baltian excursiolta on ensimmäinen osa ilmoilla omalla sivullaan. Nähtävästi blogitekstien näpyttely ja nostalgiatrippeily on mielenkiintoisempaa kuin tenttikirjan pläräily.