Digiscopingin huteria ensiaskeleita

Digiscoping-urani alkoi noin 320 kuvalla neljästä eri lintulajista. 99 % kuvista on täysin käyttökelvottomia.

Vanhankaupunginkoski tuntui itsestäänselvältä aloituskohteelta. Paikka oli lähellä ja siellä olisi helposti kuvattavia, aloillaan pysyviä lintuja tiedossa. Aloittelin alajuoksun sulissa olevien isoskeloiden kanssa. Alkuun pääsy ei tuntunut lainkaan helpolta, kaukoputken pienen syväterävyysalueen takia kuvausta varten optimaalisen tarkennuksen hakeminen on oikeasti hiuksenhienoa puuhaa. Mutta hakemalla, kokeilemalla, miettimällä edes vähän mitä on tekemässä, mitä muuttamassa ja miten räpeltäminen vaikuttaisi juuri skouppaamiseen, siten pääsi ehkä pikkuhiljaa eteenpäin.

Koskeloita aikani kuvattua päätin koittaa koskikaroja, joita pyöri Vanhankaupunginkoskella kolme eri yksilöä. Aika hyvin! Karojen kuvaaminen tuntui jo aivan eri touhulta, kameran kahden sekunnin viive ei aina tahtonut pysyä lintujen perässä, linnun liikkuessa jopa muutamia senttejä se jää helposti tarkennuksen tai kuvan ulkopuolelle. Usein karat palailivat sukelluksien jälkeen samaan paikkaan, mistä olivat veteen hypänneet, mikä hieman helpotti kuvausharjoittelua. Yläjuoksulla reviiriä pitänyt kara intoutui jopa laulamaan! Kaikui komeasti Viikintien sillan alla ja tällöin lintu pysyi myös paremmin aloillaan.

Sunnuntaina hyvällä säällä karoja ei todellakaan tarvinnut kuvata yksin. Eräs kuvaaja, Jukka Tiippanaksi esittäytynyt, antoi hyviä vinkkejä kameran käytöstä juuri digiscouppaustarkoituksessa. Mä en selkeästi ole tehnyt kaikkia kotiläksyjäni, joidenkin toimintojen ymmärtämisessä meni hetki, mutta asiat sisäistettyäni jälki näytti jo paljon paremmalta! Tai ainakin keskimääräistä tarkemmalta päivän aikaisempiin otoksiin nähden. Kiitos Jukalle neuvoista!

Pornaistenniemessä koitettiin myös pikkutikkaa.

Myöhemmin törmäsin Pekka Seppälään, joka huikkasi Kuusiluodossa pitkään ja hyvin näkyvillä viihtyneestä koiras-valkoselkätikasta. Jäin hetkeksi arpomaan, kannattaisiko sinne lähteä rämpimään, vasen jalka tuntui edelleen aralta ja kävely vaivalloiselta. Kun kuvaaminenkin tuntui tällaiselta räpellykseltä, olisiko sitä järkeä edes koittaa saada parempia kuvia noin hienosta lajista kun ei perusasioita vielä kunnolla osaa. Mutta toisaalta, sää pysyi edelleen aurinkoisena ja valkoselkätikka on aina valkoselkätikka, joten päätin koittaa...

 

Talsin Kuusiluotoon jäitä pitkin. Jalka protestoi, mutta fiilis oli melkoinen auringon helottaessa täydeltä taivaalta ja hankien heijastaessa valoa takaisin. Pimeän talven jälkeen oli aivan mielettömän hienoa kylpeä valossa! Olin varautunut paljon kylmempään päivään, puolimatkassa kylvin myös omassa hiessäni. Valkoselkätikka löytyi Kuusiluodosta helposti, Lammassaaren puolelta. Linnun kuvaaminen tiiviissä tervalepikössä olikin sitten toinen juttu. Milloin oli oksaa tiellä tai jalustaa sai asetella lumihankeen turhan pitkään. Tähän päälle vielä linnun etsiminen kaukoputkella, tarkennus sopivaksi kuvausta varten, kameran asettaminen paikoilleen... kuinka monta kertaa tätä sai toistella ja kuvauspaikkaa vaihtaa ennen kuin linnusta sai edes dokumenttikuvan! Vasetin arkuus ei tehnyt asiaa yhtään helpommaksi, ensimmäisen lähestymisyrityksen jälkeen muutenkin arka lintu muuttui vielä levottomammaksi, asetettuaan aloilleen se jäi jälleen hankaliin paikkoihin, ja minuun totuttuani pikkusaaren läpi vaelsi tietysti muutama ulkoilia, joiden läsnäolon lintu tietysti huomasi. Välillä näin tikan aivan muutamien metrien päästä, mutta kuvauksen kannalta mahdottomissa paikoissa. Tikka myös katosi pariin otteeseen, mutta palasi lähipuille hetken odottelun jälkeen.

Ensimmäinen kuvani valkoselkätikasta, missä linnun jo oikeesti hahmottaa oksien joukosta.

Perkeleen oksa!

Tahallisesta häirinnästä on kaiketi turha puhua, sillä tilanteiden rahoituttua lintu jatkoi ruokailuaan ja asettui välillä ihan siedettäviksi ajoiksi aloilleen. Haastet olivat totta kai odottettavissa, mutta kun huomasin, että kameran näytölle ilmestyi ensimmäinen "virheetön" kuva (ei oksia tiellä, lintu hyvässä asennossa ja otos näytti suht tarkaltakin), rupesi adrenaliini kohoamaan suonissa. Kun hain kameran asetuksia kohdalleen ja lintua pääsi kuvaamaan jopa helvetin hyvistä paikoista, annoin palaa niin että korvissa suhisi! Hyvä kun kaukoputken tarkennusta jaksoi hakea uudestaan, muistikortin tila pieneni jokaisen tilaisuuden tullen melkoisella tahdilla. Menetin koko prosessissa ajantajuni täysin. Adrenaliinirysäys pyyhki tekniikkakikkailun tiehensä ja keskityin lähinnä lintuun, sen liikkeisiin, kuvien asetelmaan ja uusiin tarkennusyrityksiin. Sitten tikka vaihtoi paikkaa ja siirtyi reilumman matkan etäämmälle.

No nyt!!!

Yöpymiskolon kurkistelua?

Ja minä tärisin. Innostuksesta. Käsiä ei palellut, väsymys oli tiessään, neste- ja verensokerivaje iski vasta evästauon jälkeen. Talsiessani takaisin Pornaistenniemeä ja Koskela kohti koitin sisäistää, mitä juuri oli tapahtunut. Tällaisia väreitä on tullut viimeksi viime heinäkuussa Kilpisjärvellä, kun näin tien varresta lentoon lähteneen muuttohaukan viiden metrin päästä. Kymmenisen vuotta jatkunut harrastus tuntui saavuttavan aivan uusia sfäärejä! Kotiin palatessa palasin turvallisesti maan pinnalle, sillä reissu ei tehnyt jalalleni hyvää ja todellisen tuloksen näkisi vasta tietokoneen näytöltä... mutta se fiilis mitä itse kuvausprosessista irtosi! Tuskin olisin näin hienoa lintua seurannut yhtä intensiivisesti ja läheltä koskaan, ellen olisi tätä touhua aloittanut.

Hieno kuin mikä! I am not worthy!