"One more for the road!" Haliaskevään jälkeen
täytin kalenteriani parin viikon mittaisella linjalaskentareissulla,
jota maustin parilla itärajaretkellä. Ajoitus osui säiden puolesta
todella nappiin ja näin laaja-alaista linjalaskentareissua en ole
aikaisemmin tehnyt. Jotain uutta, jotain tuttua, ja lintujakin näkyi.
Haliakselta
palautumisen jälkeen lievensin tulevan reissun jännitystä pienellä
iltaretkellä Viikkiin (rastaskerttunen vuosipisteeksi), sit lähdin 10.6.
iltapäiväjunalla Turenkiin, join Viralassa kupillisen teetä äidin
kanssa ja siitä otin suunnaksi Virolahden. Noudin Hyvinkäältä
tupakansytyttimeen konvertterin mukaan ja yhden pysähdyksen taktiikalla
Virojoelle kaupoille. Leirikin löytyi Lintulahden risteyksen vierestä.
Melkoinen nostalgiapläjäys, jonkin verran täällä tuli yläaste- ja
lukioikäisenä pyörittyä, pari reissua mahtui viime vuosikymmenellekin.
Tien päällä raikasi Winter's Gate ja Magma, leirin vieressä lehtokurpat
vinkuvat ja harmaahaikarat möykkäsivät, mäntykangas indikoi
kehrääjästäkin mutta sellaiseen en ainakaan herännyt.
 |
Mitä isot edellä... |
11.6.
Vakioreitti
nro 56 ja jännän äärellä, noin kuudentoista kääntöpisteen linja on
ilmeisesti yksi Suomen monipuolisimpia, ja Pepe Lehikoinen on tarinan
mukaan yhdellä laskennalla havainnut jopa 80 lajia. Leppälinnun ja
ruisrääkän laulun kannustamana ylös ja matkaan, ja kai tästä kohtuudella
suoriuduttiin, vaikka se vuoden eka linja on aina vähän vielä
hakemista. Eka kilsa oli oikein mielenkiintoinen, haja-asutusta,
peltoalueita, kosteikon reunaan ja linjan sisäpuolelle tosiaan jää
harmaahaikarakolonia. Alkuun fiilistelin kerttuja sekä kahta
viitakerttusta, kaakkoisin kääntöpiste lunasti linjan odotukset, kun
samoille sijoille kuului
luhtakerttunen, rummuttava valkoselkätikka ja viitasirkkalintu.
Linjaa
hehkutettiin lajistollisesti monipuolisena, ja ymnmärsihän sen, kun
kosteikon reunuksen jälkeen linja vuorotteli uusien peltoaukeiden ja
pienasutusalueiden, sekä erilaisien metsien välillä. Oli siellä tiheää
taimikkoa ja hakkuitakin, kuten eteläsuomalaiseen metsämaisemaan
"kuuluu", ja vastineeksi mukavakulkuisia mäntykankaitakin. 70 lintulajin
laskenta oli tällaselle Kilpiksen tunturikoivikoissa laskemaan
oppineelle melkonen kokemus. Runsaimpia lajeja olivat tietenkin peippo,
pajulintu ja vihervarpunen,
mutta linjalla tuntui olevan mukavia määriä myös
lehtokerttuja,
pensaskerttuja ja punavarpusia. Töyhtöhyyppiä löytyi peltoaukeilta
runsaasti, samoin yhdeltä pläntiltä hieno
teeriparvi.Vikalle
kilsalle osui vielä palokärki ja leppälintu. Kuivin jaloin ei loppuun
asti selvinnyt, linja oli luokiteltu helppokulkuiseksi ja sitä se
olikin, mutta pari ylitettävää ojaa oli tällaiselle pääjälkaiselle
heittokääpiölle vähän liikaa =D sen suurimman ojan sai onneksi kiertää.
Laskennan ja tankkauksen jälkeen tein pienen
peltosirkkuinventoinnin
Virolahden pohjoisosissa ja onnistuinkin jopa kuulemaan yhden yksilön
=D, siinä missä loppupäivä meni Lappeenrannan kaakkoisosissa
seikkaillen: Väkeväjärvellä vierähti pari tuntia, Haapajärvellä tunti,
mut mitään rarisempaa ei osunut kohdalle. Päivän soundtrackina New Day
Rising ja Brave New World. Yöksi saavuin Parikkalaan, tiedossa pari
vapaampaa retkeilypäivää ennen seuraavaa linjaa.
 |
Kaakonkulman peltosirkkumaisemia |
 |
Väkevä! |
12.6.
Sammallammen
eteläpuolelta herääminen ei antanut reissulle uusia lajeja. Aamuyön
puolella kiersin Siikalahden etelä- ja kaakkoispuolia kirjaten havikseen
reissun toisen
viitasirkkalinnun,
pari kehrääjää ja useita ruisrääkkiä.
Jos ei joillain spoteilla varsinaisia yölaulajia kuulunut, niin
pensastaskujen laulu jaksoi aina lämmittää mieltä. Kaunis aamuyö ja
nautin joka sekunnista.
Siikalahden kupeesta sain
viimein kaulushaikaran vuosipisteeksi ja auringon noustessa siirryin
pariksi tunniksi Ripekesaarten lintutorniin. Mustakurkku-uikut näyttävät
olevan kateissa, mutta vesilintuja oli näytillä muuten odotetun
runsaasti,
punasotkillakin tuoreen oloinen kahdeksan poikasen
jengi. Paikallinen
nuori tundrahanhi yllätti. Varhaisen aamun jälkeen siirryin Siikalahden koillis- ja
pohjoispuolelle sekoilemaan hitti tai huti -taktiikalla. Ja hutejahan
sieltä tuli, kyttäsin hetken Kontiokorven ilmoittamaa viiriäistä ja
pyörin Saaren pelloilla, stopaten lopulta Suuren Rautjärven tornilla ja
siitä sentään tuli reissun kolmas
viitasirkkalintu.
Kaupoilla
ja tankkauksella käynnin jälkeen päätin kuluttaa ison osan päivästä
petostaijilla Siikalahden patotiellä. Sessio ainakin lähti hyvin
käyntiin, kun spottasin pohjoispuolelta pari viklon kaltaista kahlaajaa,
olivat tulossa ensin suoraa kohti ja arvoin liron ja mustaviklon
väliltä et kumpia nää on, en oikein saanu otetta ennen kuin linnut
kaartavat ja putoavat pohjoispuolelle katveeseen - jalat ulottuivat
reippaasti pyrstön yli ja molemmilla erottui selässä pitkä kiila,
lampivikloja!
Havaintotilanteen
jälkeen soitin Aallon Jannelle, kysyin mahdollisista
reviirimeiningeistä ja tiedottamaan haviksesta. Janne ilmoitti samalla
tulevansa ruokatunnille staijiseuraksi, ja aika pian ensimmäisten
kuulumistenvaihdon jälkeen Janne näytti lahdelta paikallisen
haarahaukan.
Kiitos sponden tilanteen säilyttämisestä =D havikseen ois voinu kirjata
ehkä vielä kolmannenkin yksilön, joka ylitti yläpuolelta itään. Samalla
oli hyvä vitsailla siitä miten torni täyttyi porukasta (paikalla
kuultuna "Siikalahdella näkyy kuulemma muuttoa vain silloin kun Aalto on
paikalla") mut oli kiva jutella muidenkin paikallisten harrastajien
kanssa, hyvähän täällä on retkeillä kun paikat ja puitteet ovat
kunnossa.
Parikkalasta siirryin Rääkkylään puolentoista
tunnin rykäisyllä, matkamusiikkina Seventh Son of a Seventh Son ja When
a Shadow is Forced into the Light.
 |
Patotie |
13.6.
Nyt
tuli ahnehdittua vähän liikaa, suunitelmissa olleista viidestä
kosteikosta tuli käytyä läpi kolme, aika paljon ajamista siitä olis
tullut vähän liikaa, ellei sit olis nipistänyt yöunista. Mainittavilta
haviksilta säästyttiin taas, mutta ehdin kuitenkin aamuhämärissä Kiteen
kautta legendaariseen Värtsilään. Epämääräisen ajelun sijaan päätin
kävellä Sääperin ympäristöä, lähinnä etelä- ja länsipuolta. En oikein
osaa sanoa, oliko niitä
viitakerttusia odotetunlaisina
tiheyksinä, paljon niitä kai pitäs olla ja paljon niitä niitä kuuluikin
=D haviksessa 17 yksilöä noin kuuden kilometrin kävelyllä. Siinä samalla
kuului
neljä luhtakerttusta, useampi ruisrääkkä, rummuttava valkoselkätikka rajavyöhykkeeltä,
kuhankeittäjän rääkynää, ja edelleen pensastaskujenkin laulu jaksaa aina vaan kuulostaa kauniimmalta.
Vuosipinnalista kasvoi vasta Sääperin länsipuolella, viimein korviini kaikui myös
pensassirkkalinnun sirinää ja yhdeltä peltoaukealta lähti lentoon
kaksi mustapyrstökuiria! Käväisin
myös Sääperin tornissa ennen leiripaikan pohjustamista ja päivän
varsinaista staijiosuutta. Ehti siinä torkkumaankin, ennen Hopeakallion
torniin siirtymistä. Eikä tämäkään sessio lähtenyt huonommin käyntiin,
ihan ekalla skannauskierroksella itäpuolelta löytyi
vanha maakotka! Petolajisto oli kyllä monipuolista, mitään "chrysaa" rarisempaa vaan ei tälläkään kertaa löytynyt (
haarhaukkaa
ei lasketa, vaikka sellainen oli kiva nähdä täälläkin). Aika paljon sen
raripedon eteen täälläkin sais varmaan staijata. Ja pääsin myös
todistamaan pientä... ööh... noh, paikallisen pariskunnan selkkausta =D
Pienistä
sattumuksista huolimatta oli kiva viettää vajaa viisituntinen
paikoillaan. Kiva kun ei oo kiire. Staijin jälkeen sai tehdä kaikessa
rauhassa leiri-illallisen, eikä unen tuloa tarvinnut kauaa odottaa.
 |
Kiteen aamuhämärää |
14.6.
Vakioreitti
202 odotti parin dudeiluyön jälkeen. Olin ainakin ajoissa paikalla,
sillä pakkomielteisesti tein parit yölaulajastopit Värtsilän puolella ja
viimeinkin kuulin sen
luhtahuitin!
Linjan
ensimmäiset etapit jännittivät kyllä perkeleellisesti, maasto alkoi
olemaan jo klassista takuuhoidettua metsämaata ja tiedossa saattoi olla
henkisen pahoinpitelyn lisäksi myös fyysistä turpiinvetoa, kun mietti
mistä edellinen laskija oli varoittanut. Jännitys kuitenkin laukesi, kun
oletettua myöhemmin apusaran puolelta alkoi kuulumaan
viirupöllöpoikueen kerjuuääntä,
huomasivat varmaan emon tulevan kun aika pian alkoi kuulumaan kaameaa
rastaiden varoittelua ja naaraan haukkumista. Huh, mikä
adrenaliinirypistys!
Ehkä myös siksi laskenta tuntui
tosi kuluttavalta, ja vika kilsa mentiin aivan puolivaloilla. Pieni
navigointivirhe ja kuljin joen väärää puolta, ylittäessäni sen vielä
kerran jäi toinen saapas mutaan jumiin, ja jossain vaiheessa gepsikin
putos vetiseen kivenkoloon - onneksi se ei ollut syvä =D siksi olikin
melkosen vapautunut olo, kun linjalta pääsi ulos. Sinne se kiristävä pää
jää, ja tien päällä on varmaan just siks niin mukavaa että saa nauttia
siitä palkitsevasta tunteesta.
Kvaliteetin lisäksi linjalle osui mukavasti
lehtokerttuja, peukaloisia ja tiltaltteja, yksi
pyy ja yksi
pikkusieppo, ja pensastasku pääsaralla tuoreela hakkuuaukealla.
Pikkukäpylintuja riittää. Lajikirjoa kasvattivat myös järripeippo, töyhtötiainen, hömötiainen, taivaanvuohi ja metsäviklo.
Tohmajärveltä
Rääkkylän puolelle Joensuun kupeeseen kahta hyvää ystävää ja heidän
perhettään tapaamaan. Kiitos Aino ja Pete <3 kun matkalainen sai
hetken hengähtää mitä idyllisimmässä mökkimaisemassa. Kai tää
suorittamista kuitenkin on, vaikka omalla tahdilla tekeekin. Matka
jatkui vielä Kuhmoon, kolmen tunnin ajo tankkauksen kautta.
Soundtrackina tänään Skunkworks ja Ghost Reveries.
15.6.
Jäin
leiriin puolen tunnin ajomatkan päähän linjan alusta. Viiksimon alue on
kuulemma legendaarista aluetta nähdä kaikenlaisia kivoja nisäkkäitä,
mutta ainakaan tällä kertaa ei tärpännyt =D ja miks oliskaan, ihan
vääränlainen taktiikka. Vakiolinja 369 oli kuitenkin mukavaa, lähes
naurettavan, helppoa maastoa eiliseen rämpimiseen verrattuna. Tällä
kertaa hyttysten räjähdysmainen runsastuminen kompensoi mukavuusastetta.
Alkoi pelottamaan että mitähän siellä Kuusamossa sitten odottaa... Noin
puolet linjasta sijaitsee rajavyöhykkeellä ja luonnonsuojelualueella
(tätä varten piti hakea Rajavartiolaitokselta kulkulupa), yhden suon
läpi kulkevan joen yli pääsi mukavasti pitkoksia pitkin.
Karuilla
mäntykankailla linnuston tiheys oli edelliseen rehevyyteen verrattuna
tuntuvan alhainen. Mut linja otti ja linja antoi.
Pohjantikka rummutti ja kuittasin lajista spondevuodarin,
vanha homenokka
(mehtoukko) läksi rytisemällä lentoon linjan puolivälin männiköstä ja
vikalla kilsalla joenvarren metsiköissä lauloi reissun eka
sinipyrstö.
Valkovikloja oli soilla hyvillä tiheyksillä, mäntykankailla puolestaan
leppälintuja, lajikirjoa myös
pyystä ja
pikkusieposta. Pikkukäpäriparvia lentelee edelleen melko tiuhan oloisesti.
Onneksi
ei ollut pitkä ajomatka Kuusamoon, viime yön unet jäivät vaihteeksi
vähiin ja tahto vähän väsyttää =D aikaa kuitenkin oli ja ajattelin
tsekata muutaman Kuusamon keskustan tuntumassa sijaitsevan lintupaikan.
Enhän mä sit koskaan ehtinyt kun yhdelle, parkkeerasin Tolpanniemen
venevalkaman parkkikselle, ihmettelin pari säettä laulavaa
pohjansirkkua ja
päivystin hetken aikaa pikkulokkeja ja kivoja härkälintumääriä (11"p)
ihmetellen. Iso osa iltapäivästä kului vähän torkkuessa =D ennen
kaupoilla käyntiä ja seuraavaan leiriin siirtymistä. Päivän
soundtrackina Return of the Black Butterflies ja Imaginations from the
Other Side.
 |
Linjalaskijan selfie |
 |
Yerba maté on the road! |
16.6.
Vakiolinja
443 Kuusamossa ja uskomattoman kesäiset kelit vaan jatkuvat. Tämäkin
linja oli suht monipuolinen: soita, hienoja metsäkankaita, toki
talousmetsääkin, hyttysiä odotettua vähemmän mut vika suopläntti
mentiinkin sit parista kohtaa kahlaamalla läpi =D linjalle mennessä
kaksi metsokukkoa, koilliskulmassa outoa möykkää pitänyt
hiiripöllö, itse linjalla
kolme taviokuurnaa, kaksi rummuttavaa pohjantikkaa, pohjansirkku, suolla laulanut pensastasku. Suolajeja mm. mustaviklo, useampi keltavästäräkki sekä
runsaasti valkovikloja.
Siirryin
Sallaan reippaasti aamupäivän puolella, pysähdyin Oulangan
luontokeskuksessa ja fiilisteltiin taas mielettömän upeaa Kaunisharjua.
Kävin samalla parit potentiaaliset pikkusirkkupaikat läpi, tuloksetta
(viime vuonna ei tarvinnut etsiä =D), kävin kaupoilla ja ajoin
legendaarista Tuntsan tietä melkein päätyyn asti. Selvisin parilla
fiilistelystopilla ja parilla pahemmalla töyssyllä, reissun upeimmasta
leiristä käsin pieni kävely, sit ruokaa ja unta. Musiikkikin vaihtuu
pohjoisempaan tunnelmaan sopivammaksi, soittimessa Berdreyminn ja Suden
Uni. Seuraavalle parille vuorokaudelle en toivo, enkä odota, yhtään
ihmiskontaktia, sen verran hyvin oon erämaan syrjässä kiinni.
 |
Dataa tulee |
 |
Tuntsan leirin maisemia |
17.6.
Värriö!
Läksin leiristä noin klo 00.30 ja taashan siinä meinas kiirus tulla
ehtiä ajoissa linjan alkuun =D hyvin siinä kuitenkin ehti, vaikka ekalla
kilometrilla joku maahinen kamppas mut varvikkoon ja viides kuudesta
pikkujoen ylityksestä päättyi kosteisiin saappaisiin, jotenkin
ylimielisesti mietin että tuohon voi astua mut sehän kostautu. Ihan vaan
jottei olis liian lepposaa. Muuten kelpas kävellä, kun oli tyyntä,
vähän viileämpää, valoisaa ja ihoa eivät hyttyset enää kiusanneet.
Itse
linja oli taas yhtä iloa kulkea, upeaa metsä-Lapin kuusimetsää ja
pienimuotoisia soita (mitä nyt isomman joen ylityspaikkaa piti vähän
hakea, ja silloinkin ensin heittää reppu virran toiselle puolelle).
Kirkkaasti parhaimpana
kaksi hiiripöllöä, ensimmäisen soidinhuutoa kuului linjan ensimmäiselle suoralle ja toinen näkyi vähän ennen puoltaväliä. Lomakkeelle myös
taviokuurna, pohjantikka ja koppelo,
mutta kuukkelit, lapintiaiset ja sinipyrstöt loistivat poissaolollaan.
Ja paluumatkakin oli viime vuotiseen lajikirjoon verrattuna aika
hiljainen. Palasin leiriin noin 12h mittaisen retken jälkeen. Peseydyin
joessa, nesteytin itseäni, himmailin ja torkuin. Eikä tarvinnu lähteä
minnekään riehumaan tai komppaamaan, kun
pikkusirkku hoitu sit ihan siitä leiristä =D illalla vaan pieni siirtymä seuraavan linjan tuntumaan.
 |
Ei näitä aamuvaloja osaa koskaan taltioida oikein =D |
18.6.
Leiristä
oli linjalle tällä kertaa "vain" viiden kilometrin siirtymä =D eilinen
tuntui vielä jaloissa, varsinkin linjalta takaisin autolle kun nilkat
oli paikoin piilokivisessä maastossa melko kovilla. Linjalle mennessä
naulasin
lapintiaisen ja ihmettelin taas melko pohjoiseen saapunutta
hernekerttua, itse linjan alkupuoliskolla kuului viimein se
kuukkeli. Retkenpinnoja ropisi, linjalla
ampuhaukka, riekkoja 2 koirasta ja naaras (ja 1 koiras paluumatkalla), reitin loppupuolella pari
kirjosiipikäpylintua.
Pohjantikka ja pari taviokuurnaa täälläkin.
Linjakin oli enimmäkseen mukavaa ja vaihtelevaa maastoa parista
pienestä kurusta aidolle tunturipaljakalle asti. Eteläisempää lajikirjoa
peukaloinen ja kulorastas.
Sallasta suunnistin kohti
Inaria, ensin koukkasin Sallan keskustan kautta autoa pesemään ja aamun
ekalle tauolle. Tällä kertaa olis pitänyt tarkistaa navigaattorin antama
reitti, sillä tavallaan sain Tuntsan tiellä jo tarpeekseni sen
tyyppisestä kärrypolusta ja matka olis menny varmasti joutuisammin,
joskin ehkä pidemmillä kilometreillä, ihan asfalttitietä pitkin. Et se
tais olla ihan yhtä tyhjän kanssa. Musiikki onneksi kompensoi, Above the
Weeping Worldia, Kivenkantajaa ja Amorphiksen uudelleenäänitettyjä
vanhoja biisejä
Sodankylästä eteenpäin olikin sit
lunkkia ajoa ja hyvä tärppikin tiedossa, kun Ivalon keskustasta
ilmoiteltiin ihan oikeaa elämänpinnaa, eikä poikkeamaa reitiltä olis
kuin rapia kilometri. Nuotitin itseni pientaloalueen läpi kulkevan tien
päähän ja etsin siitä, lähtiskö jotain polun tapaista viereisen joen
rantaan. Hortoilin paikalla hetken aikaa, ennen kuin yhdestä talosta
saapui isäntä kysymään, että sitä sirisijääkö sinä etsit, neuvoi mut
ystävällisesti aivan linnun viereen ja vaihdettiin siinä muutamat sanat
muutenkin. Seuraavalla stopilla pääsin ihan joenvarteen pienelle
puusillalle, ja tovin odottelun jälkeen ihanainen
LAPINUUNILINTU aloitti
laulun. Kutsuääneen sai myös tuntumaa ja linnun pääsi lyhyesti
näkemäänkin - on se vähän erilainen kuin nuo yleisimmät fyllarit =)
ihan aito elis, minkäs mä sille mahdan että en oo osannu Käsivarresta
löytää.
Sit olikin fiilis kohdallaan, kun sai karauttaa
Inarinjärven vierestä Under the Red Cloudin soidessa, oikein kiva
maisemareitti Yliperän kävijällekin. Ehkä siinä vähän lannistui, kun
seuraavan linjan aloituspistettä lähestyessä huomasin tiellä puomin,
jolloin suunniteltu kolmensadan metrin kävely linjan alkuun vaihtui
kolmeen kilsaan =D no mut ei auta valittaa, mä vaan kun kuvittelin
pääseväni ihan viereen. Leirin sain kuitenkin isolepinkäisen ja upean
luppomännikön viereen.
19.6.
Vaan
en mä linjalle sit lähtenytkään, avasin puhelimen aamuyöllä herätyksen
jälkeen ja viestitulva iski ensin melkosen ahdistuksen, ja sit
kanveesiin. Ei mitään tai kenenkään terveyteen liittyvää, eikä niin
hälyyttävää että olis pitänyt lähteä tästä ajamaan takaisin kotiin, mut
oli parempi käsitellä etelään liittyviä vastoinkäymisiä kunnon yöunien
jälkeen.
Inarista oli kuitenkin hyvä siirtyä
"kotiin" Kautokeinon kautta. Jos Svartir Sandar jaksaa lohduttaa, niin
Verisäkeistä saa jo uutta virtaa, Jumalten Aika vahvistaa hyvää
reissufiilistä. Kun Käsivarrentiellä klassisesti raikaa Varjona Kuljemme
Kuolleiden Maassa ja Muotkatakalta alas laskeutuessa kajahtaa HUUTO,
niin yön murheet ovat historiaa. Ailigaksella ehdin staijaamaan muutamat
tunturikihut (6p), Käsivarrentiellä näin pari piekanaa ja Mallan
parkkipaikalla kuulin punajalkaviklon. Pysähdyin myös Peeralla, sillä
reissun toista elistä tarjottiin ihan reitin varrelle, mutta
amerikanjääkuikka päätti pysytellä piilosilla.
Kilpisjärvellä
paistaa aurinko ja järvi on tyyni. Tästä paikasta on nähnyt ja kokenut
kesäisin niin monia puolia, enkä oikein millään malttanut uskoa, että
pilvetöntä, valoisaa ja värikästä kauneutta riitti koko juhannuksen ja
vielä sen yli.
20.6.
Jehkatsin
vierestä paistanut keskiyön aurinko herätteli laskijaa, ja reissun
kymmenennen maastoyöpymisen unet jäivät melko tynkäisiksi. Ihmeellistä
miten valo silti pitää ihmisen valheellisen virkeänä. Oon monesti
aloittanut Mallan luonnonpuiston linjat laskemalla "Siilasmallan", eli
Siilasjärveä seuraavan ja Iso-Mallan länsilaelle nousevan linjan.
Keräkurmitsan soidinta kuului jo melkoisen aikaisessa vaiheessa (paluumatkalla kaksi soidintavaa),
pari riekkoakin koivikosta havaittiin.
Kiirunaa
sai taas odottaa paluumatkalle (oli aika hurjaa touhua lasketella alas
paikoin tosi jyrkkiä lumilaikkuja, pers'liukumiseksihan se meni =D) ja
möykkäs jossain siellä koivikossa hömötiainenkin. Siilasjärveltä kuului
sekä punajalkaviklon, valkoviklon että liron ääntelyä, kuikasta ja
kaakkurista nyt puhumattakaan. Leppälintuja vähänlaisesti, kuten
myyrähuipun jälkeen kait kuuluukin olla.
Laskennan
jälkeen staijailin Ala-Kilpisjärven puolella ja kävin Peeralla (tulosta
tuli mut ei elistä kuitenkaan) ennen kaupoilla käyntiä ja biologiselle
asemalle majoittumista. Kymmenen maastoyöpymisen jälkeen oli kyllä
herkkua päästä torkuille oikeaan sänkyyn, datamaan laskentatuloksia,
syömään hyvin ja saunomaan.
21.6.
Pikku-Mallan
linja ja idyllisille keleille ei näy loppua. No, kahden aamun takainen
"aivovaurio" jäytää psyykettä ja välillä oli pakko pysähtyä ottamaan
happea keskellä koivikkoa =D ja kyllä mä alan olemaan tässä vaiheessa jo
muutenkin väsynyt. Hattua nostettava niille autokunnille, jotka tekevät
yli viikon (saati sitten kolmen viikon) reissuja.
Linjan bravuurilaji
sepelrastas oli
tänään hiljaa, itärinteellä varoitteli yksi lintu ja etelärinteen
koivikossa lenteli hieno koiras. Pesinnät lienevät lämpimien kelien
puolesta sen verran pitkällä, tai sitten luminen kevät on ajanut lintuja
muuanne.
Riekkoja linjalla kaksi soidintavaa koirasta, paluumatkalla yhytin pariskunnan aivan puiston reitin vierestä. Riinteen tyven lammilla
kaakkurit pitivät
kovaa möykkää, että se melkeinpä häiritsi laululintujen kuuntelua. Enkä
mä valita, sydäntä pakahduttavaa tunnelmaa. Erikoisin havis
etelärinteen koivikon yli lentänyt
kirjosiipikäpylintu, joita saapuu tännekin hyvinä vuosina.
Pikkukäpylintuja havaitsin pari parvea. Leppälintuja ja sinirintoja oli äänessä kaksi kutakin, paljakalta yksi
kiiruna ja
vain yksi kapustarinta, alkaakohan porotalous tekemään tehtäväänsä...
riekoilla menee kuitenkin melko hyvin, edellisen myyrähuipun jäljiltä.
Aamun
päätteeksi otin tujut torkut, sillä eilen ei osannut mennä riittävän
aikaisin nukkumaan. Iltapäivästä dataushommia ja toistamiseen aseman
sähkösaunaan.
22.6.
Viimeisenä
klassinen Iso-Mallan linja, 6,7km paljakkaa. Lumen määrä vähän
jännitti, mutta pahimman nousun kohdalla lunta ei onneksi ollut niin
paljoa kuin pelkäsin. Sai siellä hangessa kuitenkin tarpoa. Kuten
yleensä, laelle nousun jälkeen olo on aina äärimmäisen vapautunut, ja
sitä nauttii niin lumilaikuista, kontrasteja muodostavista
rakkakivikoista ja kosteista tunturiniityistä. Olo on kuin olisi
maailman katolla, kun ympärillä näkyy Suomen, Ruotsin ja Norjan korkeita
tuntureita. Eikä pilviä missään. En anna oman puuskuttamiseni saati
korvissa kaikuvan sydämen tykytyksen häiritä, vaan sitä haluee elää
jokaisesta etappia, varsinkin kun saan jakaa matkan varrella koettuja
fiiliksiä etelän suuntaan.
Tällä linjalla eivät järrit
ja pajulinnut kiusaa. Niittykirvinen on selkeästi runsain lintu, ja
niidenkin määriä saa tulkita korkeintaan reitin vikalla kilometrillä.
Keräkurmitsoja havaitsin viisi eri yksilöä,
kiirunoita kolme (joista yksi pari pääsaralla),
sepelrastaitakin kolme parihavaintoa ja
pulmusia kaksi.
Kivitaskuja tuntuu olevan tavallista runsaammin, kapustarintojen määrät
puolestaan ovat tuntuneet vähäisiltä kaikilla linjoilla.
Hyvin osasi jättää parina edellisenä päivänä jäytäneet, ja vähän pitemmänkin aikavälin, murheet taka-alalle. "
This is why we live for."
Näin
pitkä linjalaskentareissu oli itselle uutta. IBA-keikat
vaellushenkisyydessään ovat vähän erilaisia, toki tosi kokonaisvaltaisia
ja raskaita keikkoja, vakioreittien laskeminen vaatii aika paljon
ajamista eikä mulla tällä hetkellä oliskaan muita syitä tällaisiin
kilometrimääriin. Spondevuodariprojekti eteni hyvin ja edelleen ilo
harrastaa yleishyödyllisesti. Paluumatkalle lähtö klo 4.30 seuraavana
aamuna ja noin viikon kuluttua kohti Haliaksen syyskautta. Samalla oli
kiva piipahtaa Laukaassa, kiitos Ossi ja Minttu aina yhtä lämpimästä
vieraanvaraisuudesta! Kiitos myös Kilpisjärven biologiselle asemalle,
museon laskentakoordinaattori Aksu Lehikoiselle ja kaikille muille tämän
reissun asianosaisille - myös etelään, kun tunnelmia sai jakaa suoraan
tien päältä <3