Uusia tuulia Kilpisjärvellä

No worries, Kilpisjärvi on siellä edelleen, samoin biologinen asema ja asemalla järjestettävä Subarktisen ekologian kenttäkurssi. Karvanaama on ollut kenttäkurssin kanssa joissain tekemisissä vuodesta 2011 lähtien (kurssilaisena 2009) ja pitkään kurssia vetänyt prof. Järvinen ilmoitti viime syksynä, että voisi hieman vähentää panostaan (Antero tietty pysyi nimellisenä vastuuhenkilönä, mutta nyt kevennettiin hieman miehen työtaakkaa). Aseman tutkimuskoordinaattori Rauni Partanen saatiin pitkästä aikaa mukaan, Joni Ollonen puolestaan kokoonpanon uutena jäsenenä opetus- ja järjestelypuolella.

Mikä tässä sitten oli uutta? Ainakin stressitasot =) ihan luonnollista se mulle on, että kun tekee enemmän ja yrittää pitää lankoja enempi käsissään, niin ei sitä osaa rentoutuakaan ennen kuin kurssilaiset nauttivat jäätikköretken jälkeistä päivällistä. Kurssin päätyttyä myös palkitsevuus nousee uusiin sfääreihin. Aina yhtä mielettömän siistiä nähdä ihmisistä se innostus, kun Kilpisjärvelle saapuu ensimmäistä kertaa. Ja ihan puhdas ilo siitä, kuinka legendaarinen kurssi saa jatkoa ja asiat päällisin puolin toimi.

Vaikka kurssin rakenteeseen ja opetussisältöön tulikin muutoksia, niin kentällä havaittujen tunnelmien, kurssin päätteeksi näkyneiden iloisten kasvojen ja kurssipalautelomakkeen perusteella kurssilaiset saivat sitä mitä pitikin - elämyksellisen kenttäkurssin ja mitä loistavimman johdatuksen pohjoiseen luontoon. Ja kun Suban kurssista on muodostunut tärkeä osa karvanaaman vuodenkiertoa, ansaitsee tämän vuosikerran raportointi osansa myös blogissa. Siltä kantilta, ei tässä mikään niin hirveästi muuttunut. Ja hyvä niin.

Kilpisjärvelle saavuttiin jo juhannukseksi, jolloin kurssivalmistelujen lisäksi ehdin urakoimaan kaksi linjalaskentaa Mallan luonnonpuistossa. Korkeamman tason linnustonseurantaan osallistuminen jäi tänä vuonna kahta aikaisempaa kevyemmäksi, mutta ne upeimmat, rakkaimmat, linjat onneksi ehdin tekemään. Tai oikeastaan, Aapo niitä omien sanojensa mukaan mulle säästelikin. Kiitos ;)

Ensin laskin Pikku-Mallan linjan, kahden tunnin nokkaunien jälkeen, eikä sitä etelärinteen järripeippojen, pajulintujen ja punakylkirastaiden helvettiä tunnu viidennenkään kerran jälkeen turhan hyvin handlaavan. Ei sirittäjää tällä kertaa. Kuudesta riekosta ensimmäinen oli pääsarkaa pitkin kohtisuoraa vastaan juossut naaras, lisäksi yksi pesä osui pääsaralle ja apusaralle kolme nauravaa koirasta. Sepelrastaat voivat hyvin, tällä kertaa linjalla viisi yksilöä.

Sunnuntaina sitten se Iso-Mallan paljakkalinja. Jumankekka, jos eilinen mentiin likimain täydellisessä laskentasäässä, niin asemalta ulos astuessa säikähdin, että Malla on kauttaaltaan alapilven peittämänä! Saanalla ja Jehkatsilla oli tietenkin selkeää. Se rohkaisi ja loppujen lopuksi pahimmat pilvet olivat tunturin rinteellä - yläpaljakalla sai fiilistellä tyyneyttä, kirkautta ja alapuolella kulkevia pilviä!

Lintujakin löytyi, yläpaljakallakin vähän tiheämmin kuin lintu per kilometri -tiheyksillä. 3 sepelrastasta yllätti, erityisesti ylhäälää, Kitsijoen yläjuoksun laaksossa laulaneet kaksi koirasta. Keräkurmitsoja löytyi kaksi, ensin laen eteläosassa soidintanut lintu, ja pohjoisosan kivikossa kipitellyt naaras. Kiirunoitakin on löytynyt vuosi vuodelta enempi (kanta ollut lievässä kasvussa kesästä 2011 lähtien), matkalla näin polun vierellä pariskunnan ja linjalle osui neljä koirasta. Pulmusia vastaavasti löytyi neljä lintua, samoissa lukemissa kuin viime vuonna.

Laajakulmakokeilua kiirunasta. Tämän lähemmäs ei päästäny.

Kokonaisuudessaan lintuja tuntui olevan normaaleja määriä, järripeippoja lähivuosien veroisesti ja pajulintuja hieman enemmän. Niittykirvisiä ja kivitaskuja tuntui olevan keskimääräistä enemmän, mutta leppälinnut olivat täysin kadoksissa! Sinirintojakin jaksoi olla vielä muutama äänessä, vaikka suht myöhään suhteessa laulukauteen nämä päästiin taas laskemaan.

Itse kurssi alkoi, johdantoluentojen jälkeen, kurssitöiden maastotöillä. Perinteistä, retroa, ja uutta, kun kurssilaiset etsivät linnunpesiä, keräsivät aineistoa eri kasvupaikkatyyppien lajistosta, sekä pyydystivät eri menetelmillä rehevien ja karujen paikkojen hämähäkkejä.

Viimevuotinen punakylkirastaan pesä, jota viime vuoden kurssilaiset eivät kuitenkaan löytäneet. Rastailla taisi olla paljon uusintapesyeitä kesällä 2015.

Rauni Partanen opastaa tunturikasvien määrittämisessä, maantien varrella, ennen aineiston keruuta tunturikoivikosta.

Hämähäkkipyynti on vakavaa puuhaa. Tähän porukkaan sai muuten ihan hyvin liikettä, kun maantien varrella ilmoitti Saanan ilmatilan vallanneesta muuttohaukasta...

Ote arkistoista löytyneestä vanhan kurssimonisteen kannesta. Vilppu tajusi jo 14 vuotta sitten, että mistä tässä hommassa on kyse.

Kurssin "keskivaiheeksi" voisi nimittää kolmatta ja neljättä päivää, jolloin opiskelijoiden laatimat kurssiesitelmät urakoitiin kertaheitolla läpi, kurssin teoriapuolta ja tarvittavaa tilastotiedettä ahkeroitiin parilla lisäluennolla, sekä siirryttiin Saanan idyllistä siihen tyypillisempään ja karumpaan koivikkoon Pikkuvaaralla.

Pikkuvaara sujui melko vapaamuotoisen retkeilyn puitteissa ja kurssin perinteitä kunnioittaen ihmeteltiin sähkölinjan alta hakattua tunturikoivikkoa, puhuttiin Hannu Pietiäisen rakentamasta linturuokinnasta (jonka kohdalle me siellä metsässä ei kuitenkaan osuttu), aseman lintupoika demosi leppälintujen rengastusta - ja Pikkuvaaran laelta staijattiin maakotka. Kaarteli melko kaukana, siinä sai taas epäuskoisille kurssilaisille demota silhuettia ja siiven asentoa ;) vaan siinä kohtaa, kun kotkan kimpussa hyöri paljon pienempi ja ketterästi kääntynyilevä ohjus, totesin että tuo on varmaankin tunturikihu! Vuodenpinnoja kuitattiin omatunnon mukaan. Aina siitä puhutaan, mutta pitäskö oikeesti joku kerta ottaa tänne se kaukoputki mukaan?

Seitakiven äärellä. "Kuka on kurssin nuorin"?

Pikkuvaaran jälkeen alkoi se todellinen retkeilyputki, jonka ensimmäisenä päivänä tarjottiin kurssilaisille se perinteinen vuonoretki Norjaan: Alinen-järveltä Skibotniin, Uddeniin, ja  Skibotnjoen suiston kautta takaisin Lulledaleniin & Roviputoukselle.

Matkan varrella ihmeteltiin piekanan pesäpoikasia emoineen.

Alinen ja mustakurkku-uikkuja etsimässä.

Kun Spåkeneesiin asti ei ajettu, jäi enemmän aikaa meristaijille ym. aktiiviteeteille Uddenin kiellekkeellä. Tällä kertaa homma ei hoitunut mitenkään "tossa on" -meiningillä, vaan ensin sitä sai tapittaa vuonon pintaan kolme varttia ilman ainoatakaan ruokkilintuparvea! Sit kuitenkin tapahtui, kun ekat lunnit löytyivät, pieniä parvia valui tasaista tahtia kohti vuononpohjukkaa. Joukosta poimittiin myös ruokkeja ja etelänkiisloja, joten ainakin osa kurssilaisista kuittasi neljä lajia ruokkilintuja lyhyen ajan sisään. Koska lunni-intoilijoita oli paljon, niin assarikin pääsi tekemään töitä! Pyöriäisiä ei tarvinnut tähystää horisontista, vaan pari pikkuparvea ohitti Uddenin ihan komeasti.

Jaakko Kuurne roudasi etelästä sukellusvermeet mukaansa, mitä nyt "pieni" tekninen vika esti syvemmälle painumisen. Ihmeteltävää riitti näinkin ja pinnan alta tuotiin mm. kelppinäyte kurssilaisten ihmeteltäväksi.

Skibotnjoen suistolla, vuorovesirannan meininkiä ihmettelemässä. Tässä ihmettelyn kohteena halikka.

Suiston länsipuolella. Kurssilaiset löysivät rannalle huuhtoutuneen suuren kampamaneetin!

Lulledalenin tikankontit & kalansilmäobjektiivin jälkeä.

Roviputous. Kiitos Jyrille kalansilmän lainaamisesta!

Seuraavana päivänä kurssi suuntasi aseman huippusalaiselle rautututkimuspaikalle, Jehkatsin pohjoispuolella sijaitsevalle Leenalammelle. Sateet eivät hirveästi fiilistä sotkeneet ja tällä etapilla kurssilaiset näkevät aika hyvin sen koivikon ja alapaljakan välisen gradientin myös eliöstön eroissa, vaikka korkeuseroja ei hirveästi tulekaan.

Harajuuri syynissä.

Leenalammella Antero kertoi kalajuttuja ja demosi tutkimustaan, jonka jälkeisen "vapaan retkeilyn" aikana porukka kiipesi lähitunturin laelle. Lintuhavainnoista voisi mainita ainakin kivasti näytillä oleen sepelrastaspariskunnan ja tunturin juurelta löytyneen pulmusen.

Suoretkelle lähdettiin aurinkoisessa säässä. Koska ohjelmaan oli laitettu Anteron esitelmä Mallan luonnonpuiston jääleinikeistä & lajin populaatiobiologian tutkimuksesta, suoretken matkat mentiin aika haipakkaan ja Markkinajängän osuus keskittyi lähinnä komppaamiseen. Ja tällä kertaa ei nähty pöllön pöllöä. Mutta...

Iiton palsasuolla sattui ja tapahtui jälleen. Ennen kuin Elmo pääsi virittelemään -  todella ansiokkaasti suoritettua - suoesitelmäänsä, niin kurssilaiset ihmettelivät ensin suon paikallista faunaa valkoviklosta keltavästäräkkiin ja isolepinkäiseen, taivaanrannassa näyttäytynyttä merikotkaa sekä suon yli porhaltanutta naaraspukuista ruskosuohaukkaa (astetta pohjoisemmaksi eksynyt lintu). Tosin joku vanha parta mumisee nähneensä moisen Ala-Kilpisjärven puolella kesällä 2012... vierailevat opettajat Riitta Savolainen ja Kari Vepsäläinen antoivat myös hyvät demot pohjoisten soiden muurahaisfaunasta.

Vaan ei siinä, tämän introsirkuksen päätteeksi nuorempi lintupoika Salmela ilmoitti vastakkaisen tunturin suunnalla rundaavasta kahdesta petolinnusta. Etsin linnut ja sydänhän siinä meinaa pysähtyä - iso falco! Toinen! Ensimmäisen linnun löytäminen putken näkökenttään tuntuu kestävän ikuisuuden, muuuuutta musta teurastajan huppuhan se sieltä loistaa! Kaksi vanhaa muuttohaukkaa leijuvat taivaalla rauhallisesti, mutta sen verran määrätietoisiin suuntaan, että ihan kaikki kurssilaiset eivät ehtineet kaukoputkella niitä näkemään.

Taukopaikka Markkinajängällä

Markkinajängän ensimmäinen osuus osoittautui oikein linturikkaaksi pätkäksi, kun palsojen, rimpien ja lampien mosaiikissa ihmeteltiin uivelopoikuetta (naaras ja 12 poikasta),  esiin kompattiin 3 jänkäsirriäistä sekä vähän huonosti haltuun jäänyt vesipääsky. Assari koitti tuoda esiin sitä näkökulmaa, kuinka siistiä on nähdä näitä etelämpänä levähtäviä lajeja juuri siellä, missä ne pesivät.

Tauon jälkeen jatkettiin ankaraa komppaamista. Niiltä perinteisiltä lampareilta ei pääskyä löytynyt, mutta muurahaisnäytteitä keräämään jäänyt Kari Vepsäläinen kertoi sellaisen nähneensä hieman meidän reittimme sivupuolelta. Lisäksi Kari löysi Näätämaan kannakselta varoittelevan pikkusirkkuparin! Olis ehkä kannattanu vaihtaa niitä puhelinnumeroita ennen kuin sinne jängälle lähdettiin. Komppauksen päätteeksi Aapo löysi suolta pensastaskuparin. Ja huuteli siellä jossain se lapinsirkkukin.

Tämä tuntuu aina kuuluvan pelin henkeen, suolla riittää lääniä eikä kaikkia herkkuja aina onnistuta näkemään. Kurssilaisille ropisi eliksiä, vetäjien johdolla opittiin tunnistamaan turvallisempia kulkupaikkoja, ja retkeläiset saivat tujun annoksen todellisen aapasuon tunnelmaa, osa polvia myöten!

Kurssin retkeilyputki jatkui Korkea-Jehkatsilla. Kehnot sääennustukset kävivät tällä kertaa toteen, kun kurssi suuntasi tihkusateen ja tuulen saattelemana kohti pilvien peittämää tunturihuippua.

Jehkatsin "satulassa" (kahden huipun välisessä laaksossa") oli paikka paikoin tyyntä ja jopa surrealistinen tunnelma, kun hiljaisuudessa kaikui vuoroin kiirunan narina ja kivitaskujen taksutus.

Koillisrinteeltä löytyi se toinen tavoiteltu tunturilaji - keräkurmitsa! Kun lintua oli riittävästi ihmetelty (kuulemma siitä jaksoi innostua sen kahdenkymmenen sekunnin ajan, ennen kuin kylmyys ja kosteus palauttivat fiilikset paljakan tasalle), katsoin parhaaksi kysyä, että tsekataanko vielä Veikkolammet josko sieltä löytyis kahlaajia, vai mentäskö takaisin asemalle. Kurssi oli ratkaisusta yksimielinen =) lisäksi tunturilta saatiin yhteys asemalle ja sähkösauna päälle, niin tämäkin kärsimysnäytelmä sai jotain kompensaatiota.

Onneksi kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että olishan se ollu totaalisen tylsää viettää koko päivä sisällä!

Kurssin toiseksi viimeisenä päivänä suunnaattiin Mallan luonnonpuistoon. Kun Kilpisjärven sijainti Fennoskandian tunturikasvien monimuotoisuuden kuumassa pisteessä, porolaidunnuksesta johtuva puiston huono tila, sekä pyöreät 100 vuotta täyttävä luonnonpuisto ovat olleet kurssilla muutenkin esillä, niin retken lisääminen kurssiohjelmaan on enemmän kuin oikeutettua. Lisäksi alueen kasvillisuuden parhaiten tunteva Rauni lupautui lähtemään oppaaksi.

Trooppista tunturikoivikkoa

Pelipaikoilla

Itärinne olikin sitä odotettua kasvitykitystä: erilaisia rikkoja, kämmeköitä, pajuja, kruunuina mm. pahta-ailakki, karvakuusio ja komeassa kukassa oleva arnikki. Luonnonpuisto on oikeutetusti Tunturikasvikurssin kohteena, mutta kaikki eivät välttämättä tätä kurssia käy, ja ne jotka tämän kurssin jälkeen käyvät, eivät varmaankaan pane uusintaa pahakseen. Pikku-Mallan huipun peittänyt ohut yläpilvi loihti jälleen oman tunnelmansa ja valo oli juuri sopiva kasvien kuvaamiselle.

Kurssiporukka jaksoi vielä intoilla lintupuolellakin. Itärinteen sepelrastaisiin ei kovin moni ehtinyt mukaan, mutta kaikki varmasti ehtivät näkemään läheltä huippua löytyneen keräkurmitsapoikueen emonsa kanssa! "Woe taateli ku o pikkusia."

Päivän tragikoomisin tilanne kävi matkalla kohti Kitsiputousta, kun puurajan yläpuolelta lähti lentoon kanalintu. Ari ehti jo tuulettamaan ensimmäistä hienosti näkemäänsä kiirunaa, mutta kun selän takana kävelevä assari julistaa punaruskeapäisen ja räkäisesti nauravan linnun riekoksi, mies romahtaa tunturikankaalle kanveesiin. Anteeksi =D

Kitsiputous on myös näkemisen arvoinen kohde ja putouksen lähialueelta löydetään myös muutama kasvirariteetti, kuten isoaho-orvokki ja suippohärkylä. Paluumatkalla ilahdutti sopivasti kuvausetäisyydellä uiskennellut kaakkuri.

Kurssin viimeisen päivän ohjelmaan kuului - edelleen ja oikeutetusti - jäätikköretki Lyngenvuonon tuntumassa sijaitsevalle Vestbreen-jäätikölle. Kostea säätyyppi jatkui ja jäätikkölaaksoa peitti tasaisen oloinen utu. Näkyvyys onneksi vaihteli ja pilvet paljastivat välillä takanaan olevaa jäätikkökiellekettä sekä niitä terävimpiä vuorenhuippuja. Vaikka sade kasteli, niin porukka oli jälleen vakuuttunutta retken puitteista.

Ihan niin kuin tällä kohdalla olis aikaisemminkin otettu valokuvia.

"Eihän tällasta missään Kymenlaaksossa nää."

"Täällä sitä tuntee itsensä niin pieneksi..."

Perinteinen kurssipotretti. Kaksi neljästä kurssin opettajasta etualalla (Rauni ja Joni eivät lähteneet mukaan muiden kiireiden takia), mukana myös kaksi vierailevaa retkeilijää, Susu kahdeksantena vasemmalta ja Melissa viidentenä oikealla. Kurssilaiset: Elmo, Ari, Tamannae, Ulla, Jyri, Minna, Anna, Taina, Jaakko, Ella, Mikko, Rasmus, Eeva, Henrik & Anna-Riina. Taustoiltaan, aloiltaan ja persooniltaan todella monipuolinen ja erittäin innostunut ryhmä. Jokainen Subasukupolvi on ainutlaatuinen, oli ilo ja kunnia retkeillä näissä puitteissa tuttujen ihmisten kanssa ja tutustua uusiin ihmisiin. Kiitos teille kaikille! Teidän fiiliksenne ja antamanne palaute antaa erittäin tärkeän pohjan sille, että seuraavan vuoden kurssista voidaan rakentaa vielä toimivampi kokonaisuus. Kiitokset myös Anterolle, Raunille ja Jonille - thank you and still glad to be a part of the team.

Jotain isoa jalohaukkaa osottelevat, Jaakko ja H vetävät kunnioittavasti kättä lippaan..

Kurssin loppua juhlistettiin asiaankuuluvin menoin saunomalla ja loistavalla lettujenpaistosessiolla kodalla. Osa porukasta jatkoi Suban jälkeen tunturikasvikurssille - onnea teille - ja meitä muita odotti paluumatka takaisin etelään. Perhana kun pitääkin kiirehtiä pois sieltä...

Kurssilaisten ja kanssaopettajien lisäksi muutkin ansaitsevat kiitokset tämän pätkän elämyksellisyydestä: nuorempi lintupoika Aapo Salmela (jäbä on täällä kolmatta kesää ja hyvin nuppi kestää ;), tunturiperhosseurannan koordinaattori Jyrki Lehto (kiitos myös kun roudasit Susun mukaan perhosrinteille!), Jaska Kanerva ja Harri Mustonen ("tuttu hahmo siellä käytävän päässä" ja hyvät kisakatsomot!) sekä rengastajasankarit Pepe, Roni & Jarkko ("hyvät kynstulet!"). Unohdink'mää jonku? Kiitos ja anteeksi!