Viikko 7

 

4.7., Skibotn - Tunturikatkero kukkii Tromssan yliopiston tutkimusaseman parkkipaikalla.

Nyt tulee pitkää päivitystä. Pätkän kuvituksesta puuttuu kolmasosa. Koittakaa kestää. Jos nyt ketään edes kiinnostaa.

Viikko 7? Niinkö tuossa oikeasti lukee? Viikko 7? Puoliväli. Keskikesä. Käännekohta. Mutta tässä on edessä ties vielä mitä! Rengastussesonki alkaa olla kuumimmillaan ja perhostelemaankin ehtii. Kasvien kuvaamisen voi jättää sitten elokuulle.

Maanantain (4.7.) meininki Skibotnissa kertoi aika paljon ajankohdasta, kun yli puolet kirjosieppopoikueista katosi taivaan tuuliin. Siinä sai lintupoika sitten putsata pönttöjä ja kaivaa jätösten seasta mahdollisesti kuoriutumattomia munia ja kuolleita poikasia. Niitä muuten löytyi! Ja aikuisten oikeasti, onhan se eksaktin seurannan (munittujen munien määrä, kuoriutumisprosentti ja poikasten selviytymisaste) kannalta tärkeää. Ja onhan sitä kädet linnunjätöksissä möyritty ennenkin. Hyttysiä ei kuitenkaan ollut!

Linturetkeilyyn jäi mukavasti aikaa. Hyvä niin, sillä lintutilanne Skibotnissa on muuttunut melkoisesti kahden viikon takaisesta! Kahlaajamäärät eivät päätä huimaa (kymmenisen tylliä, punajalkaviklot, muutama pikkukuovi ja "yllärinä" isokuovi ja kivana kerääntymänä 80 meriharakkaa), mutta vuonon pohjukkaan on kerääntynyt mukavasti vesilintuja! Vuorovesirantojen läheisyydessä viihtyi arviolta parisensataa hahkaa, 150 pilkkasiipeä, kolmisenkymmentä mustalintua ja joitain kuikkalintuja. Sokerina jälleen ristisorsa ja naaras-kyhmyhaahka! Merikihuja näkee melkein joka visiitillä, tällä kertaa 2 tummaa lintua. Pikkukajavia näkyi jälleen muutama.

Tiistaina (5.7.) pääsin jälleen mukaan Suban kurssiretkelle, joka tällä kertaa suuntautui Lyngenin jäätikölle. Kaksi vuotta sitten olin kurssia käydessäni samassa kohteessa ja mieleeni jäi lähinnä skitsofreenisyyttä lähentelevä linnusto, kun vajaan kilometrin talsimisella saattoi havaita koskikaran, sepelrastaan, pensastaskun ja lehtokertun. Maisemista ei silloin ollut sankan sumun takia tietoakaan.

5.7. Maisemaa Kilpisjärveltä Skibotniin...

… ja voi elämä millainen reissu siitä tulikaan! Aurinko porotti siniseltä taivalta, itikoita ei näkynyt missään ja laakson seinät blokkasivat suuremmat tuulet. Paljon virtasi hikeä Lyngsdalenin poluille. Ja maisemat kävivät aina vain mahtavammiksi, huipentuen jäätiköiden suistoille ja sitä ympäröiville, yli kaksi kilometria korkeille vuorille. Sanat eivät riitä, eivätkä varmasti kuvatkaan. Totuttuun tapaan menomatkan aikana tehtiin kevyttä lintulaskentaa, kukin niin tosissaan kuin jaksoi. Ajattelin itse vähän petrata kurssin hyväksi ja korvatessani osallistumiseni aineistoa keräämällä, mutta nähtäväksi jää käyttävätkö kurssilaiset pää- ja apusarkojen mukaan jaoteltua aineistoa missään :). Mutta melko jakomielisen tuntuista se oli, kun rehevistä lehdoista löytyy harmaasieppoja, lehtokerttuja, peukaloinen ja paluumatkalla pensastasku, samalla kun vuorten rinteiltä kaikuu sepelrastaiden laulu. Koskikaraa ei tällä kertaa havaittu, mutta tämäkään retki ei jäänyt ilman kohokohtia. Puolivälissä matkaa hoksasin korkealla, vuorten huippujen välistä liitävän, pitkäpyrstöisen petolinnun. Ei näytä piekanalta tämäkään, mumisin itsekseni kaivaessani optiikkaa kainalon alta. Taivas varjele. ”MAAKOTKA!” En tiedä, ehtivätkö takana tulevat kurssilaiset säikähtämään, mutta lähimpänä ollut porukka ainakin ehti linnun näkemään. Ja voiko ylväämpää näkyä olla, kun melkein kokomustassa höyhenasussa ja kultaisella kruunulla kruunattu alkulintu kaartaa terävien, rakkakivikoiden ja lumenviipymien värittämien vuortenhuippujen välistä sinitaivasta vasten.

Kuten kuvista ja tunnelmista näkee, myös kurssin toinen retki Norjan puolelle oli menestys. Kiitän suuresti Anteroa, Kaisua sekä kurssilaisia, kun näissä riennoissa oli tilaa eikä kukaan (kaiketi?) nyrpistellyt nenää mukana ratsastaville. Tämä oli suuri elämys!

Seuraavana päivänä (ke. 6.7.) koitti jäätävä ja tyly paluu arkeen. Rautuprojektissa työskentelevä Kirsti kaipasi apua Callajärvellä, minne piti asettaa veden lämpötilaa mittaavia lockereita Leenalammen kontrolliksi. Eli kipuaminen jalan ylös Jehkasin kupeeseen painot ja mittauskamat mukana, katiskan tsekkaus siinä sivussa. Sitten kumiveneellä häsläämään järvelle. Kumivenettä pitäisi pitää tuulella paikallaan. Kuuden kilon paino asettaa sopivaan syvyyteen, lockerit samoin. Paino veteen. Lockerit sotkeentuvat toisiinsa. Lockereiden selvittelyä. Lockerit viiltävät sormenpäät verille. Vesi on kylmää. Eikä painoakaan ehditty laskemaan sopivassa kohtaa ennen ajelehtimista lähemmäs rantaa. Paino liian matalalla. Homma läskiksi. Perkele. Kirjoittaminen tästä loppuu nyt.

Maastossa toki sattuu ja tapahtuu, mutta kyllähän se vähän syö kun säätämiseen menee paljon aikaa ja tuloskin on sitä ”uusiks meni” -osastoa. Tämä tietty vaikuttaa myöhempään päivään, kun linnunpoikasten käsittely on vähän vaikeampaa laastareilla paikatuin sormin. Tuntui jäävän niin vähän aikaakin tarvittavien rengastusten tekemiseen. Noh, tein sen minkä pystyin ja ajattelin homman lähtevän paremmin liikkeelle levon ja yöunien jälkeen.

Torstaina rengastaminen sujuikin paremmin. Viikko sitten hoitui suurin osa leppälinnuista, nyt oli kirjosieppojen vuoro. Muninta- ja kuoriutumispiikin huomasi selvästi, kun rengastettavia poikasia oli enää noin tusinassa pöntössä. Onhan ne kirjosiepotkin kivoja, mutta erityisesti leppälintuihin tässä ehti kiintymään. Ruosteenpunertavat poikaset ovat kerrassaan sympaattisia, mutta emot ne vasta epeleitä ovatkin! Kirjosiepot pysyttelevät yleensä turvallisen välimatkan päässä, mutta leppälintujen emot hätäilevät niin, että tottumaton ornikin välillä säikkyy. Tällä viikolla yksi koiras lenteli puolen metrin päässä naamavärkistäni samalla kun rengastin poikasia! Hyvä ettei nenille tullut. Muutenkin ovat "aggressiivisempaa" sorttia, ja hienoa noin kauniita lintuja on seuratakin!

Samana päivänä olin hyvästelemässä Suban kurssilaisia, kun Anna palasi katottomalta yösijaltaan ja vinkkasi Tullin lähistöllä liikkuneesta hiiripöllön poikasesta! Oli kelpo kuviakin saanut. Sain hyvät nuotitkin paikalle ja toivoin, että suht hyvän lentokyvyn saavuttanut pöllönpoikanen pysyisi jotenkin aloillaan. Työpäivän ja päivällisen sulattelun jälkeen kiskoin kuvauskamppeet pyörän selkään ja läksin polkemaan. Jalusta tuntui pitkästä aikaa painavalta ja vastatuuli keskimääräistä kovemmalta. Matka tullille ei ole pitkä, mutta ehti siinä välissä pieneen henkihieveriin. Lähdin seuraamaan moottorikelkkauraa Jehkasia kohti ja tunnelma oli ensi hetkistä lähtien melko hyytävä. Pikku-Malla blokkasi Norjan puolelta puhaltavan tuulen ja karu, kuolleiden runkojen koristama koivikko oli aivan hiljainen. Nyt ei etsitä sinirintojen pesiä, ei puusta pudonnutta linnunpönttöä, vaan tunturimetsien pientä peikkoa, menninkäistä joka saattoi olla satojen metrien päässä missä suunnassa tahansa - tai sitä saattoi kävellä vain muutaman metrin päästä ohi huomaamatta etsimäänsä. Melko pian askelten äänten ohella korviini kantaui lupaavan oloista kitinää ja sihinää. Osa valmiiksi kylmästä verestä taisi hyytyä, tässä oli sitä tekemisen, odottamisen ja etsimisen meininkiä. Alitajuntaa koputtavat ensimmäiset kosketukset viirupöllöjen kanssa, joskin tässä kaverissa on jotain paljon mystisempää. Sihinää ja kitinää kuului n. 50 metrin päästä uudelleen, pian hiljentyen, ja ensin luulin kulkeneeni ääntä kohti turhaan. Seuraavaksi aloin seuraamaan vielä kauempaa kuuluvaa leppälintujen ja järripeippojen varoittelua. Nyt pitäisi tärpätä. Ja tärppäsikin, kun pikkulintujen varoittelua oli suht helppo seurata. Yllätys oli silti melkoinen, kun varoittelun kohde löytyikin melko läheltä ja leppälintujen hermoilun aiheuttikin aikuinen hiiripöllö! Istui kelossa merko korkealla, tuijottaen tulijaan, ja silti havahtamatta, hievahtamatta minun tai sitä härnäävien pikkulintujen takia.

Pystytin kuvauskaluston niin rauhallisesti ja huomaamattomasti kuin kaiken sydämentykytyksen lomassa suinkin saatoin (tämänkaltainen hitaus on myös skouppauksen pieniä varjopuolia) ja ahmin silmilläni komeinta hiiripöllöä jota olen koskaan aikaisemmin nähnyt. Ei eteläiseen Suomeen eksyneitä, riutuneita ja nälkiintyneitä pöllönloppuja, eikä bussin ikkunasta ohi kiitäneitä vilahduksia. Tämä kiilusilmäinen havukkapöllö tuijotti hetken tiukasti vastaan, omassa habitaatissaan, omassa elementissään, ennen kuin jatkoi horisontin tuijottamista ja iltapalan kyttäämistä. Nyt sai ainakin kuvailla rauhassa, hakea valoon sopivaa suljinaikaa, odottaa linnun liikkeitä, pään kääntymistä ja sulkien ojentelua. En voinut vastustaa kiusausta, vaan päästin muutaman sihahduksen itsekin ja sain linnun kiinnittämään huomion hetkeksi minuun. Ja kamera lauloi, ruudun täydeltä.

Aikani kuvattuani havahduin takaapäin, n. 20 metrin päästä kuuluvaan sihahdukseen. Odotin hetken, ja pian pitkähkö ja ylöspäin nouseva "pssssssss-it" kuului uudelleen. Otin muutaman askeleen äänen tulosuuntaan kohti ja äkkiäkös koivun oksalta erottui pöllönpoikasen muotoinen möykky. Jess! Lintu oli vastavalon puolella ja Anna taisi mainita jonkin asteisesta pakoetäisyydestä (aikuinen hiiripöllö on tuskin termiä kuullutkaan), joten kiersin linnun myötävalon puolelle, sopivan etäisyyden säilyttäen. Sopiva aukko puiden läpi, valotuksen ja suljinajan tsekkaus, muutama kuva ensin linnun dokumentoimiseksi, sitten paremman paikan hakeminen, pois oksien tieltä ja kuvauskohteen hakeminen parempaa taustaa vasten. Ja tämä menninkäinen vasta tuijottikin, tummempaa taustaa vasten silmät näyttivät vielä pistävämmiltä kuin emollaan. Silti niissä ei ollut samanlaista tyyneyttä, enemmänkin pientä levottomuutta, aavistus uteliaisuutta, mutta myös paniikkia. Poikanen jatkoi ruoan kerjäämistä ja toden totta päästi niin lähelle, ettei siipiä ojennellessaan mahtunut enää kameran etsimeen! Lintupoika nautti. Mutta houkutus kasvoi liian suureksi. Siirryin vielä kerran sivummalle, jotta peikonpoika näkyisi paremmin istumaoksan takaa, mutta linnun hermot pettivät ja se siirtyi niin pitkälle, etten lintua kehdannut enää häiritä.

Palasin koivikon läpi pyörälleni, hihnoihin takertuneena, jalusta painonani. Katsoin kelloani, ja totesin lähteneeni pyörän luota puolitoista tuntia sitten, vaikka kävelymatkaa kertyi muutama sata metriä. Olin väsynyt, mutta onnellinen.

Hiiripöllön lisäksi loppuviikosta tuli kuvattua myös Kilpisjärven maisemia, idyllisissä sekä uhkaavan myrskyisessä kelissä:

Ja sitten lauantai (9.7.). Vapaapäivät. Tahtovat olla fyysisesti rankempia kuin pahimmat työpäivät! Siitä taas osoituksena hullu rehkiminen Mallan luonnonpuistossa. Päivän laji oli piekana, kolme reviiriä entuudestaan tiedossa ja päivään saisi olla todella tyytyväinen, jos edes yhdellä pesällä pystyisi kiinnittämään helyt poikasten kinttuihin. Ensimmäisenä kiipesin Pikku-Mallan pahtaa ylös, alas ja ristiin – täällä piekanamamma ilmoitti itsestään ennen kuin ehdin nelivedolle vaihtamaan. Ei vaan osunut pesärakennelmaa kiikariin, eikä jalka löytänyt rakennelmien juurelle. Sanomattakin selvää, että piekanat eivät pesi rengastajaystävällisissä paikoissa, saati risukyhäelmä näkyisi helposti rinteeltä. Ihan kuin sitä oikeasti pystyisi koko pahtaa koluamaan, sillä kulkeminen jyrkimmistä paikoista ei tullut kuuloonkaan, vaan toivoin suht karkealla syynäämisellä osuvan edes pesän lähistölle ja yrittää päätellä tarkempaa sijaintia emon käyttäytymisestä, kasvillisuuden rehevyydestä jne.  Melkoisista paikoista sitä tuli vääntäydyttyä ja kaikenlaisia kasveja siinä samalla tuli nähtyä (pahta- ja mätäsrikko, tunturipitkäpalko, vuoriloikko ym.), mutta kuvaamiseen ei jaksanut oikein keskittyä.

Maisemaa Mallan luonnonpuistossa.

Aikani hikoiltuani siirryin kohti Kilpisjärven rantaa pari pikkunyppylää tsekatakseni. Ja näidenkin ”nyppylöiden” koluamiseen piti uhrata muutama hiki- ja veripisara. Ensimmäinen tuotti tyhjää, mutta toisella nyppylällä emot aloittivat varoittelun jo kaukaa. Lupaavaa! Paikka oli hyvin vaatimaton, mutta ilmeisesti riittävä sopivan kalliohyllyn löytymiseen. Kallionjuurelle päästyäni huomasin, että nämä emot ovat tosissaan! Naaras syöksähteli jo aika lähellä eikä koiraskaan turhan kaukana ollut – pariin otteeseen ilmassa humisi ja komeasti kun naaras teki pari totisempaa varoitussyöksyä kohti! Siinä samalla sai orni etsiä pesää pahdan alapuolelta, yläpuolelta ja keskivaiheilta. Kunnes kallioilla rupesi näkymään loistojäkäliä. Ja kallion alla todella komeaa maitohorsmaa. Ja horsmien lehdillä tuoreita jätöksiä. Helppo yhtälö pitkällä matikalla. pieni koukkaus kalliohyllyä pitkin yläviistoon, ja siinähän se oli: matala risupesä, josta pohjalle painautuneena kohti katseli piekanan poikanen! Ilo vaihtui saman tien järkytykseksi, kun tajusin paikan mahdottomuuden, eihän sinne pääsisi mitenkään kiipeämään. Pesän ja minun välillä oli vain muutama metri, mutta ylöspäin nouseva hylly oli parisenkymmentä senttiä kapea, katto metrin korkeudessa, seuraava tasanne (jyrkkä sekin!) pari metriä matalammalla. Ei perkele, yritettävä oli, ja yritettiinkin, mutta voimat, taidot ja itsevarmuus ei riittänyt. Yritettiin toiselta puoleltakin, mutta vastaan tuli liian jyrkkää silokalliota, eikä laskeutuminen silokalliota pitkin ylhäältä päin onnistuisi. Hyvin on piekana paikkansa valinnut - vaikka pahta on pieni, varmasti mikään oravaa suurempi nisäkäs ei omin avuin pesälle pääsisi. Tyydyn kohtalooni, katselen vain muutaman metrin päässä olevaa pesää, pesässä seisovaa ja uhmakasta poikasta, sekä pääni yläpuolella kierteleviä emoja, joista naaras on jo pariin otteeseen tehnyt huimia varoitussyöksyjä pahtaa kohti niin että ilmassa suhisee. Nielen tappioni, myönnän heikkouteni ja kunnioitukseni petolintuja kohtaan nousee entisestään. Olo ei ole katkera, sillä pelkkä uskaltautuminen ja yrittäminen pesäpahdalle kiipeämiseen tuntuu työvoitolta. Uusi kokemus, ensimmäinen oppitunti, toivottavasti käteen jäi muutakin kuin muutama kirjain ja numero haviksen sivulle.

Siellä se piekanan poika jäpittää!

Paluumatka kulki Kitsiputouksen ja Iso-Mallan pahtojen kautta, varmoja piekanapaikkoja ainakin aikaisempina vuosina. Tämänkin reviirin piekanat tekivät tuttavuutta aika yllättäen, naaras kävi moikkaamassa vain parinkymmenen metrin päässä vaikken edes polulta poikennut! Hyvä ettei pipoani vienyt mennessään. Ja olisipa ollut pidempää polttoväliä kameranjatkeena... Tälle pahdalle en enää lähtenyt kapuamaan, siinä vasta savottaa olisi, pitäisi varata paikan tarkastamiseen kokonainen päivä tai tieto pesäpaikasta ennakkoon. Kitsiputouksella kuvailin putousta kuin mikäkin tusinaturisti.

Kaiken kaikkiaan luonnonpuistossa näkyi päivän aikana 7 piekanaa (pariskunnat kolmella eri reviirillä ja yksi poikanen) 4 sepelrastasta, (2 eri paria), 1 tuulihaukka ja kaakkurin poikanen emojensa huollettavana eräällä lammella, näin mainittavimmista. Nämä olivat mulle ne potentiaalisimmat piekanapaikat, joten saas nähdä jääkö tänä kesänä rengastukset sen lajin osalta siihen. Mutta hemmetin hienoahan noita petoja oli seurata, vaappuvat ja syöksyilevät tarkasti melko kovassakin tuulessa kuin paremmatkin akrobaatit.

(Allekirjoittaneelta löytyy Metsähallitukselta haettu kirjallinen lupa Mallan luonnonpuistossa liikkumiseen, mikäli sitä joku sattuu epäilemään.)

Piekanamamma syöksyili kimppuun niin että ilmassa suhisi...

Kitsiputous.

Kitsiputouksen yläosa eli tuulenpuuskilla omaa elämäänsä...

Tähtirikko.

Siilasjärvi