Viikko 6

3.7. Kukkaloisto Saanan rinnelehdossa on parhaimmillaan.

Ja näin sitä mennään... juhannusrientojen jälkeen kolmas vapaapäivä (sunnuntai 26.6.) käytettiin taas maastossa riehumiseen, tällä kertaa vuorossa oli kylän kaakkoispuolella sijaitseva Ailakkavaara. Siistiä lähteä vaihteeksi ennestään tuntemattomille nyppylöille! Hauska paikka kulkeakin, Ailakkavaaran laki on nousun jälkeen melko tasaista - ja sitä lakea riittää kilometrikaupalla.

Poikkeuksellisesti hyvää havista tarjottiin heti puurajan ylitettyäni, kun yksi piekana kävi "moikkaamassa" suht lähellä. Reviiri paikallistettu. Tämän jälkeen paljakkaa sai talsia kilsakaupalla, ennen kuin mitään kapustarintaa mielenkiintoisempaa tuli vastaan. Tunturikihuja löytyi Ailakkavaaran etelärinteiltä kaksi eri paria, joista ensimmäistä intoutuduin taas kuvaamaan viikon takaiseen tyyliin. Siinä samalla hoksasin kaksi ylilentävää merikotkaa. Pohjoispuolen rinteillä notkuneen tuhatpäisen porotokan selustasta löytyi kaksi merikotkaa lisää. Kiirunaa ei Ailakkavaaralla osunut kohdalle ollenkaan ja keräkurmitsoja sai myös etsiä melko pitkään. Osuivat nekin kohdalle, varsinaisessa hotspotissa, kun samalta rinnealalta löytyi toinen kihupareista ja kymmenisen kapustarintaa. Pitkien ja hiljaisten kivikkokaistaleiden jälkeen koko tunturi tuntui raikuvan elämää! Kurmitsat olivat yllättävän arkoja, joten ei kuvia, tälläkään kertaa. Mutta noita täältäkin lähdettiin hakemaan, onhan tässä kesän aikana näkynyt keräkurmitsoja reilusti enemmän kuin edellisillä Lapin reissuilla yhteensä!

26.6. - Ailakkavaaran lakea.

26.6. Kihu ympäristössään.

26.6. Ja taas mentiin!

26.6.

26.6. Näkymä Ailakkapahdalta Ailakkajärvelle

Koukkasin Ailakkapahdan kautta (ei sepelrastasta eikä piekanaa) ihailemassa Ailakkajärvelle avautuvia maisemia ennen kapuamista takaisin tunturin laelle. Ajoin siinä samalla kaksi merikotkaa lentoon, lienivätkö samoja kuin aikaisemmin näkyneet. Toinen kotkista erehtyi liian lähelle kihujen reviiriä, ja helkkari, olihan se melkoista seurattavaa kun "räpyläjalkainen demoni" vie ylipainoista lentävää mattoa kuin litran mittaa. Onhan se merikotkakin hieno lintu, toki, mutta millaisiin suorituksiin nuo kihutkin yltyvät ja kuinka helpolta niiden lento näyttääkään! Loppumatka meni enimmäkseen kapustarintojen ynnäilyyn, mutta vaaran länsipäädyssä tutut kihut varoittelivat jälleen. Merikotkako taas, totesin katsoessani olkani yli kihun äänen suuntaan. Kotka, kyllä, mutta jo paljaalla silmillä näki kotkan pyrstön valkoisen tyven ja tumman kärkivyön. Äimän käkenä mumisin muutaman painokelvottoman sanan ja katselin rytmihäiriöiden valtaamana, kuinka nuori maakotka kihuista vähät välittämättä suuntasi määrätietoisesti kohti itää. Kauaa en ehtinyt lintua ihailemaan, mutta olipahan melkoisen hieno lopetus muutenkin hienolla reissulla!

Yhteenveto haviksista
maakotka 1 p
merikotka 4 p
tunturikihu 4 p (2 paria)
keräkurmitsa 2 p
kapustarinta 29 p

Maanantain Skibotnin reissulla (27.6.) puhaltelivat myös erilaiset tuulet, kun paikalla lomaa viettävien Granrothien kanssa tuli vietettyä laatuaikaa. Janne pyysi aamupäivästä kalaan, sai kuulemma leirintäalueen isännältä moottoriveneen vuokrattua. Perinteisen vuononpohjan tsekkauksen (mm. 3 paikallista merikihua) jälkeen suunnattiin vesille, ja voi pyhä Ahti millainen reissu siitä tulikaan.  Okei, ehdittiin siinä välissä ihmttelemään lähtikö isäntä hakemaan bensaa veneeseen Kilpisjärveltä asti. Mutta siis, minähän olen lähtökohtaisesti aivan untuvikko kalastamiseen liittyvissä jutuissa, virveliin koskenut viimeksi muistaakseni puoli vuosikymmentä sitten. Mikäs siinä ollessa ja ihmetellessä, kun Janne lätkäsee kuudella syötillä varustetun virvelin kouraan ja ensimmäisellä nostolla vedestä nousee neljä seitä kerralla! Ja tämä ei ole kalavale. Jannekin lämmittelee kahden sein nostolla, mutta seuraavaksi kaverin koukkuihin iskee komea molva! Paras oli kuitenkin vasta edessä, muutaman sein jälkeen meikäläisen vapa taipuu turhankin jyrkälle kaarelle ja siimaa kelautuu ulos metrikaupalla. "No nyt alkoi se Suomi-Norja-maaottelu!" Toitä tehdään nyt tosissaan ja lätkän MM-finaalien jälkilöylyissä huudellaan legendaarisia selostuksia (vaikka Norjalla mitään tekemistä finaalin kanssa ollutkaan) - mutta oi sitä riemua, kun näillä mittapuilla järkälemäinen turska nousee pintaan. Haavimisen jälkeen ihmetellään, nauretaan, päästetään turska pahasta, ihmetellään, nauretaan, herkistellään, halataan, nauretaan jne... vaikka se kalan saaminen ei Norjan vuonoissa itsestäänselvää ole, olihan tässä aivan eri meininkiä kuin Suomen mökkivesillä! Tähän päälle voisi ynnätä hyvin "norjamaisen" tunnelman, kun tuulta ei vuonolla ollut juuri nimeksikään, vuoret näkyivät aika ajoin paksujen pilvien takaa ja ilma oli hyvinkin leuto. Mikäs siinä kalaa nostellessa noissa maisemissa, kun ympärillä pyörii muutamia riskilöitä, kymmeniä mustalintuja sekä pilkkasiipiä ja jostain vuoria vasten kuuluu kaakkurin kaakatusta....

Päivälliskalojen lisäksi saatiin reilusti varastoitavaa, oman saaliin päälle samalla leirintäalueella majoittuvat kaksi suomalaista kalastajaa lahjoittivat meille 6-kiloisen kissakalan fileet poskilihaksia ja päätä myöten! "Kyllä tuota lisää tulee." Ovat kuulemma käyneet Skibotnissa kalassa vuodesta '82 lähtien. Sitten perkuutöitä, ajanviettoa, ruoanlaittoa. "Työt" hoituivat tällä kertaa alkuillasta, kahden ja puolen tunnin pönttölenkki meni maastojuoksuksi jotta Kilpisjärvelle ehtisi takaisin jotenkuten ihmisten aikoihin. Mutta olihan päivä, eittämättä yksi hienoimmista päivistä mitä täällä ollessa on vietetty! Tällaisesta kerrotaan ja tarinaa muistellaan vielä pitkään. Lämpimät kiitokset Jannelle, Annille ja Taikalle!

Ja sama tarina kuvina:

Tässäkö Jannen vuokraama menopeli?

Ei sentäs, vuokraisäntä tarjosi modernimpaa, vaikka edellinen vaihtoehtokin olisi kelvannut.

Tukka hulmuten merta edemmäs kalaan!

Taivaanrannan pilvet roikkuvat alhaalla, hyvää kalaonnea toivottaen?

Riskilöiden pesimäjyrkänteen juurelta kiskottiin merenviljaa:

Ensimmäisellä nostolla neljä seitä!

Janne kiskoi vuonon uumenista komean molvan...

... ja meikäläinen kelpo turskan! Poseeraa kuin mikäkin kokenut aavankävijä.

Mutta kollegat vasta elukan poimivatkin. Kuvan kissakalalla oli painoa muistaakseni 5,8 kg!

Demon of the underworld!

Maanantaina Anteron vetämän kurssin (Subarktisen ekologian kenttäkurssi, kavereiden kesken Suba) opiskelijat saapuivat ja asema täyttyi hetkessä tutuista kasvoista. Muutenkin väkeä on asemalla aina vaan enemmän - kuten alueella muutenkin, näillä mittapuilla ihmismäärät suorastaan räjähtivät juhannuksen jälkeen.

Viikolle riitti muutenkin puuhaa, kun suurin osa Kilpisjärven pönttöjen poikasista pitäisi rengastaa. Linnut aloittivat muninnan pääosin kuukausi takaperin, ja nyt optimissa rengastusiässä olevia poikasia riittää. Kesti hetki sisäistää miten työtahti muuttuu, yhden poikueen kanssa aikaa kuluu vartista puoleen tuntiin sähellysasteesta riippuen, joten kokonaisuudessaan Kilpiksen pönttöjen kiertämiseen meni kolme kokonaista työpäivää, kun aikaisemmin kierto on hoitunut puolessatoista päivässä! Okei, kävin kahtena päivänä myös Leenalammella tsekkaamassa rautukatiskan, mutta eihän siihen kolmea tuntia kauempaa mennyt.

Kokonaisuudessaan rengastin kolmen päivän aikana 6 lapintiaisen, 9 talitiaisen, 18 kirjosiepon ja 90 leppälinnun poikasta yhteensä zz eri pöntöstä. Ei mitään hurjia summia, mutta mukavaa alkua tälle uralle. Kuten kaikessa, tiettyyn systemaattisuuteen pääsy vaati aikaa, hyttysenpuremia ja hikoilua: tiistaina lintuja sai käännellä ja väännellä (ei nurinniskoin!) sopivan pulttaustatsin löytämiseksi, keskiviikkona touhuun löytyi jo tiettyä rutiinia ja torstaina homma sujui jo vähän simppelimmin. Linnut pöntöstä kouraan, rengas kolopihteihin, lintu pussista kouraan, rengas jalkaan muutamalla liikkeellä ja lintu takaisin pönttöön. Mitä nyt muutama leppälintu aiheutti pientä päänvaivaa. Yhdessä pöntössä poikanen hyppäsi ulos avattuani kannen ja kipitti kaameaa vauhtia maata pitkin - sisään lähimpään sopulinkoloon! Vastaavaa tapahtui myös päivää myöhemmin, kun kannen avattuani kolme poikasta hyppäsi ulos ja kaikki lensivät n. 20 metrin matkan puihin laskeutuen, kukin eri suuntiin! Kurjan kohtalon valitsivat...

30.6. Kesäkuun viimeinen päivä Kilpisjärvellä...

Melkoisen työputken (!?) päätteeksi pääsin Suban kurssin Norjan retkelle mukaan! Lisäopastus lintujen kanssa oli kuulemma tervetullutta. Tiedossa siis vuorovesirantoja, vuonokalastusta ja Jäämeren rantakasveja. Vaikka rajan takana pistäydyinkin töiden puolesta kerran viikossa, tällä retkellä pääsisi tavallista pitemmälle (tosin ei aivan Lyngenvuonon suulle) ja vielä mahtipontisempiin maisemiin. Vaikka huomattava osa retkestä menee auton penkkejä kuluttaessa, ihan kiva vaihteeksi istua, nauttia maisemista ja autosta noustessa pystyttää jalustaa, etsiä merilintuja, häröillä kurssilaisten kanssa...

Retken ensimmäisenä etappina oli rannikon tuntumassa sijaitseva pienehkö järvi, perinteinen mustakurkku-uikkujen pesimäpaikka. Uikkuja ei suureksi yllätykseksi näkynyt, eikä mitään valkovikloa tai haapanaa kummoisempaa. Sympaattinen paikka silti. Ensimmäiset pyöriäiset havaittiin melko aikaisessa vaiheessa (hyvä niin, saivat yhden tavoitteen täytettyä) ja ennen Spåkenesiä (merilintu- ja vuorovesirantakohde) pysähdeltiin kaupassa, jotta halukkaat subalaiset pääsisivät norjalaisten herkkujen pariin. Yllättävän moni uskalsi täkäläistä juustoa maistaakin.

1.7. Suba 2011 ihmettelemässä pyöriäisiä (!?) Lyngenvuonolla.

1.7. Lyngenin alppeja.

Spåkenesin idyllisyys on riittävä syy vierailla paikalla. Lintumeininki oli jälleen yllättävä, sillä lietteillä viihtyi "vain" 26 punakuiria ja pari harmaahaikaraa. Vesilintupuolella oli vähän ruuhkaisempaa (rannoilla n. 200 tukkakoskeloa), mutta merelläkin oli hiljaista. Vartin staijin aikana taisin nähdä kolme lajilleen määrittämätöntä ruokkilintua... tarkastaessani länsipuolen lietteitä subalaiset ehtivät alas rannalle, josta saivat ainakin yhden hietamadon kaivettua "demokappaleeksi". Mutta kyllä kenttäbiologin kelpasi noissa puitteissa ja maisemissa! Kuvat eivät anna oikeutta sille fiilikselle, mutta toivottavasti vähän vihjaavat paikan meiningistä.

1.7.

1.7. Kahlaajia! Kurssilaiset tutkimassa vuorovesirantaa.

1.7.

1.7. Spåkenesin idylliä.

1.7.

1.7.

Paluumatkalla pysähdyttiin hyväksi toviksi Uddeniin, tarjolla itse kunkin preferenssien ja varustetasojen mukaan kalastusta tai staijaamista - Lauri heitti märkäpuvun päälle ja lähti snorklaamaan, sankarillista! Itse jäin tien viereen staijaamaan (kas kummaa), kai miusta oli sitä kautta kurssille hyötyäkin merilintuja opastaessa. Merellä nimittäin tapahtui vähän enemmän kuin Spåkenesissä, ensimmäiset lunnit löytyivät suht pienellä vaivalla! Ja taas kurssilaiset laittoivat tavoitelistasta raksia ruutuun, heh. Merellä pyöri myös muutamia kajavia, jonkin verran ruokkeja eikä sen etelänkiislan näkemiseen tarvinnut hirveästi vaivaa nähdä. Vaikka meininki on paljon vaatimattomampaa kuin jossain lintuvuoren juurella (nimim. 50 000 pohjankiislaa Huippuvuorten Fuglefjellalla), niin kelpaahan näitä näissäkin puitteissa katsella! Arviolta merilintuja näkyi tällä kertaa seuraavasti: 15 lunnia (mut-mä-näin-vaan-yhden-lunnin -vikisijät ottakoot huomioon, että tuskin satuitte katsomaan juuri sitä viidentoista linnun parvea ;), 20 etelänkiislaa, 50 ruokkia, 100 lajilleen määrittämätöntä ruokkilintua ja 20 pikkukajavaa. Enkä tiedä miksi, mutta juuri Uddenin edusta vetää Spåkenesiä paremmin merilintuja, vaikka onkin sisempänä vuonoa.

Sellanen vesilintu. Määritysehdotuksia?

Pyörähdys Skibotnelvin suistossa tuotti vielä pari merikihua, ristisorsan, meriharakan poikasen ja kasvipuolelta mm. halikan ja pensaskanervan. Päivä päätettiin Morsiusputouksella. Vai Morsiushuntuputous. Mikälie. Mutta olipa vaihteeksi mukava ihan vain istua autossa ja jättää rämpiminen sikseen (toki siinäkään mitään vikaa ole, vaihtelua vain), kun sitä sai istua auton penkillä maisemia ihaillen. Sitten vain ovesta ulos, jalusta pystyyn ja merilintuja etsimään. Wuhuu!

1.7. Meriharakan poikanen.

Kasvirari! Pensaskanerva siis...