Avescapesin määrityspäivä 2018

Avescapes Travelsin järjestämä määrityspäivä on vakiintumassa hyvää vauhtia lintuharrastajien vuodenkiertoon. Ohjelma säilyy edelleen kovatasoisena, tasapainoisena ja viihdyttävänä. Jatkoa on luvassa vuodelle 2019, sillä järjestäjät kaavailevat jo suurempaa salia eikä määritystieto ole maailmasta kesken loppumassa.

Pepe Lehikoinen avasi tapahtuman esittelemällä päivän ohjelman sekä yhteistyökumppanit Zeiss Finlandin ja Helsingin Optiikan. Jos tauoilla ei määrityshommien spekulointi tai tuttujen partojen kanssa turiseminen ei kiinnostanut, niin optiikkaa pääsee räpläämään – ja miks ei kannattais, kun Zeissin uutuusputki Harpia oli päivän aikana näytillä! Samoin pääesiintyjä Forsmanin uutta kirjaa oli tarjolla.

Jyrki Normaja ja pienet rarisirrit

Päivän ensimmäinen esitelmä oli ainakin itselle niitä odotetumpia. Esitelmöitsijän mukaan esityksen ei ollut tarkoitus olla tyhjentävä, vaan omiin kokemuksiin nojautuen havainnollistaa sitä miten pieniä rarisirrejä voi tuntea. Käsiteltävät jaetaan karkeasti musta- ja vaaleajalkaisiin, mutta Normaja nosti esille paljon määritysproblematiikkaa ja tuntomerkkien tulkintaan vaikuttavia tekijöitä.

Johdannossa käsiteltiin myös joidenkin yhteisten tuntomerkkien, kuten nokan pituuden, laji- ja yksilökohtaista vaihtelua. Johdanto-osuuksien jälkeen tarkasteltavat lajit käytiin yksi kerrallaan läpi, vaaleajalkaisista alkaen ja meille kotoisiin lapin- ja pikkusirriin vertaillen. Amerikan- ja siperiansirrin kohdall seulottiin mm. pään kuviointia ja eroja rinnan viirutuksessa, mutta Normaja keskittyi myös eroihin käyttäytymisessä. Rusokaula-, kanadan- ja tundrasirrin kohdalla tundrasirri oli ainakin itselleni se selkein tapaus, aika omanlaisensa näköinen lintu, mutta rusokaula- ja kanadansirrin kohdalla piti taas tsekkailla eroja mm. tertiaalien ja hartiahöyhenten kuviointiin. Esityksen päätteeksi keskusteltiin vanhojen lintujen yksilöllisestä vaihtelusta ja ravinnon vaikutuksesta höyhenpuvun väritykseen, hyvin valideja aiheita, kun Jyrki itsekin mainitsi mm. vanhojen rusokaulasirrien punaruskean värin laajuuden ja voimakkuuden vaihtelusta. Mutta tuskin olin ainoa, jolle heräsi sellainen matkailuinspiraatio, näitä pitäisi päästä katselemaan ihan omin silmin.

Taittuuko?

Esitelmän päätteeksi kuultiin hyviä uutisia itäisille kahlaajille tärkeiltä levähdys- ja talvehtimisalueilta.

Roni Väisänen: valkopäätiainen Suomessa ja määrityksen problematiikkaa

Helsingin Fastholmassa talvella 2015-2016 oleskellut lintu herätti uusia näkökulmia valkopäätiaisen ja sinitiaisen risteymistä käytävään keskusteluun. Ilmiö ei ole uusi, 1:1-risteymiä tunnetaan, mutta Helsingin linnun lisäksi muut viime aikoina Suomessa dokumentoidut linnut ovat herättäneet uutta problematiikkaa. sillä monissa linnuissa on ollut ns. takaisinristeymien piirteitä.

Esityksen alkupuoliskolla käsiteltiin valkopäätiaisen levinneisyys ja esiintyminen läntisessä Euroopassa – Suomea lähimmät pesimäalueet sijaitsevat noin 500 km päässä ja Suomi on länteen harhautuneiden lintujen ”eturintamalla”. Venäjän lintuatlaksen mukaan molemmat lajit pesivät samoilla alueilla Moskovan seudulla, ja ilmeisesti sinitiainen on levittäytymässä itään ja sinitiainen länteen, mutta tarkempaa tietoa risteymävyöhykkeen laajuudesta ei ole.

Seuraavaksi Roni kävi läpi kirjallisuuden esittämät pukutuntomerkit (valkoisten alueiden muoto ja valkoisen määrä pyrstössä, isoissa peitinhöyhenissä, tertiaaleissa ja kyynärsulissa, pyrstön muoto, rinnan, päälaen, kurkun ja kaulurin kuviointi) ja vertaili näitä ensimmäisen polven risteymään, ns. ”pleskii”-muotoon. Nämä linnut ovat hyvin vaihtelevia, mutta enimmäkseen sinitiaisen näköisiä. Roni pohti risteymien vaelluspotentiaalia: monet Keski-Euroopassa havaitut linnut ovat selvästi risteymiä, sen sijaan pohjoiseen vaeltaa lähempänä valkopäätiaista muistuttavia lintuja, mutta näissä linnuissa on jotain häikkää, sellaisia piirteitä jotka eivät vastaa puhtaan valkopäätiaisen tuntomerkkejä.

Seuraavaksi Roni esitteli museoaineistoon pohjautuvia määrityskriteerejä ja Suomessa havaittuja lintuja vuosilta 1973, 2007 ja 2016. Viimeisimpien joukossa oli tämä mainittu Helsingin lintu, jolla esimerkiksi pyrstösulkien valkoisen määrä ei istu museoaineiston vaihteluväliin, ja Kuusamon linnulla vuodelta 2007 on jo selkeä ”pleskiin” pyrstö, jollaista esitelmöitsijän mukaan puhtaalla valkopäätiaisella ei pitäisi olla.

Tämän esityksen jälkeen allekirjoittanut ja varmaan moni muukin ymmärsi, että mikä siinä Viikin linnussa sitten mätti. Esityksen lopussa Roni nosti esiin hyviä pointteja, museoaineiston vertailua tuoreempiin dokumentoituihin lintuihin, ja hybridisaatiolla on varmasti merkitystä lajin vaihtelussa.

Valkopäätiaisen esiintymiskuvaa

... pukutuntomerkkejä...

... ja tuntomerkkien soveltamista

Helsingin linnun vertailua klassiseen valkopäätiaiseen, vertailussa valkoisen määrä käsisiiven peitinhöyhenissä.

SM-määrityskilpailu 2018

… ja taas pärisee =)

Aleksi Lehikoinen – sibericus/borealis-isolepinkäisten määrittämisestä

Seuraava ajankohtainen aihe oli noussut pinnalle useiden ”viimeaikaisten” ilmoitusten perusteella: havaintoilmoituksia on mm. Utöstä, Helsingistä, Mäntyharjulta ja Säpistä. Ilmiön taustoittamisen jälkeen Aksu kävi alalajin tyypilliset tuntomerkit läpi, ruskeasta yleisvärityksestä käsisiiven ja pään kuviointiin, tärkeänä pointtina myös se, että tämän alalajiryhmän yksilöillä ensimmäisen vuoden linnun piirteet säilyvät pidempään kuin nimialalajin yksilöillä.

Aksu selvitti määritysproblematiikkaa penkomalla museoaineistoja ja keskittymällä kahdentoista eri tuntomerkin eroihin, ja pisteyttämällä linnut jakamalla jokaisen tuntomerkin kolmeen eri luokkaan. Vastaava pisteytys näyttäisi toimivan, mitä nyt ruotsalaisivat ottivat yhdeltä heidän klassisen sibericuksen näköiseltä linnulta dna-näytteen, joka mDNA-analyysin perusteella vastaa nimialalajia. ”Faijahan voi olla mitä vaan, mutta ei se tee mistään yhtään helpompaa” =D mutta tämäkin esitys oli valaiseva ja opetti ainakin mua kiinnitään uudenlaisiin detaljeihin huomiota.

Dick Forsman – välimerenhaukka ja amurinhaukka

Herra Forsman astui taas estradille, tällä kertaa esittelemään kahta pohjolassa kovan luokan raristatuksesta nauttivaa jalohaukkalajia – välimerenhaukka on Suomessa havaittu kahdesti, amurinhaukkaa odotellaan ja koukkuna on Ruotsissa havaittu lintu. Molempien lajien taustoittamisessa korostettiin ikäluokkien sekä pesimäbiologian tuntemista, jolloin pitäisi tietää, että minä kalenterikuukausina havaintoja voisi olla odotettavissa.

Ja sitä saatiin mitä odotettiin. Dici kävi molemmat lajit läpi varmalla, asiantuntevalla ja opettavaisella otteella. Esityksen eka puolisko keskittyi välimerenhaukkaan, lähinnä nuorien ja esiaikuisten lintujen määrittämiseen, ja tuntomerkkejä käytiin hyvin molempien eri värimuotojen osalta. Iänmääritys ja sulkasato saivat taas huomiota: nuori ja vanha lintu ovat silhueteiltaan melko lailla erilaisia, ja silhuettieroa havaitsee jo sulkivilla 2kv-linnuilla, joilla vanhat, sisemmät käsisulat ovat pidempiä, kun taas nuoren linnun pyrstösulat ovat 3-4cm lyhyempiä kuin vanhalla.

Amurinhaukan osalta Dici esitteli ensin koiraan ja naaraan tuntomerkit. Pahimmat ongelmat ovat jälleen nuorissa linnuissa, ja Dicin mukaan todennäköisimmät tänne eksyvät linnut olisivat 2kv-lintuja, jotka mahdollisesti lyöttäytyisivät punajalkahaukkaparviin ja harhautuisivat paremmin hollille. Pakkaa sekoittaa myös hybridisaatio, tiettävästi Unkarissa on naaras-hybridi pesinyt koiras-punajalkahaukan kanssa. Joka tapauksessa, 2kv-linnuissakin on melkoisia eroja saman ikäisiin punajalkahaukkoihin nähden; koiras-amurinhaukoilla on tämän ikäisinä jäljellä harmaata rintaa, kupeiden poikkijuovia sekä vaaleaa poskea, kun koiras-vespari on aika koiras-vesparin näköinen jo 2kv-keväällä. 2kv-naarailla puolestaan on vielä kesäkuussa nuoren linnun siipi, mutta on vaihtanut pään ja koko vartalon höyhenet. Joten jos keväällä näkyy nuorta punajalkahaukkaa muistuttava pikkufalco, pitäisi hälytyskellojen soida =)

Petri Lampila – RK:n arkistoista: syksyinen feldegg ja pikkukiurun alalajit

Lampilan esitys käsitteli kahta eri mielenkiintoista alalajikompleksia, joiden molempien lähtökohtina oli Suomessa havaitut linnut. Ensimmäisenä syynättiin läpi Västrä Norrskärillä lokakuussa 2014 havaittua nuorta keltavästäräkkiä, josta hyvien valokuvien lisäksi irtosi myös äänityksiä. Lampila vertasi dokumentteja oheisaineistoon, varsinkin muiden alalajien sonogrammeihin.

Esityksen pikkukiuruosuutta taustoitettiin myös Suomen ensimmäisellä, vuonna 1962 löytyneellä ja museoidulla yksilöllä, johon sisältyy mongolianhietakiurun mahdollisuus. Jälleen esiteltiin lajin taksonomiaa – ja jokseenkin ristiriitaisia päätöksiä eri tahojen jakoon pikkukiurun ja mongolianhietakiurun välillä. Lampila oli jälleen tehnyt myyräntyötä museonahkojen parissa, tarkastellen & esitellen eri alalajien piirteitä, sekä vertaillen niitä Suomessa dokumentoituihin lintuihin (valokuvattujen yksilöiden piirteet viittaavat alalajiin heinei).

Lampila elävöitti esitystään myös käytännön maastokokemuksella Iranista ja Uzbekistanista ja esitteli niin valokuvattuja kuin liikenteen uhreiksi joutuneita lintuja. Anekdoottejakin riitti – mitä idemmäs kuljettiin, sitä enemmän jänniä ja tiklimäisiä ääniä pikkukiuruparvista kuului. ”Ehkä ne olikin tiklejä” =)

Dick Forsman – Ptilo! …vai ei?

Dicille annettiin itseoikeutetusti tämän määrityspäivän viimeinen slotti ennen määritysskaban purkua. Tätä esitystä taustoitettiin sillä ajatuksella, että risteymistä keskustellessa tulisi miettiä sitä, että onko kyseessä yksittäistapauksia vaiko laajemman mittakaavan ilmiötä. Ensin sivuttiin edellisenä vuonna Falsterbossa havaittua idänmehiläishaukkakandia, jonka jälkeen jatkettiin laajemman skaalan esimerkeillä: siepporisteymät, tikkaristeymät, sekä varsin mielenkiintoisena esimerkkinä meri- ja kanadanhanhen risteymäpoikue, missä kaikki jälkeläiset olivat hieman eri näköisiä.

Suohaukat saivat jälleen huomiota, erityisesti kiinnitettiin huomiota koiraslintujen korkeaan osuuteen risteymien määrissä. Ilmiön taustalla on lintujen biologia: linnuilla kromosomiparit menevät eri päin kuin nisäkkäillä, naarailla risteymäpiirteitä peittää kompensaatio, koiraalla näkyvämmät erot tuntomerkeissä kun kompensaatiota (XX-pari) ei tapahdu. Yksi keskeinen piirre näissä risteymissä on käsisiiven mustan kiilan edustalla oleva täplitys, jota kummankaan lajin ”puhtailla” yksilöillä ei tavata ollenkaan, vaan piirre näkyy silloin kuin geenit ”riitelevät” keskenään. Tämä ei tosin näy aina, ja ominaisuus voi näkyä esimerkiksi diffuusimpana värirajana.

Sit se meni ja pamautti seinälle kuvan arosuohaukan ja ruskosuohaukan risteymästä. Sen jälkeen milvusristeymän opiskelu olis ollu hyödyllistä myös, mutta kun aivot oli niin tuusannuuskana näkemästäni että keskittymiskyvyn keräilyssä meni hetki =D

Esityksen jälkipuoliskolla Dici käsitteli muutaman tapauksen mehiläishaukkoja sekä ”gibraltarinhiirihaukkoja”, eli Luoteis-Afrikassa tavattavaa hiirihaukan ja arohiirihaukan risteymäpopulaatiota. Kuulemma on vulpinukset ja rufinukset ruvennu risteytymään jo Unkarissakin, saas nähdä mitä sieltä sit eksyy tänne… Loppukaneettina Dici puhui vielä yleisesti risteymävyöhykkeistä ja välimuodoista, sivuten mm. sitä ettei esimerkiksi excubitorin ja sibericuksen tai vulpinuksen ja rufinuksen välillä olie mitään jyrkkää rajaa, jolloin aina (tai ainakaan useimmiten) ”siinä välissä on yksilöitä joita ei pysty määrittämään” =)

Määrityskilpailun purku

”Kovasti on mukana pikkulintuja, joilla on kasvot piilossa.”

”… ja taas kuva jolla ei kauheasti tuntomerkeillä mässäillä”

Tässä pari Pepen suusta kuultua heittoa, kun maestro kävi haasteellisen skaban kuvia läpi. Kantiskin oppi paljon uutta, jos ei muuta niin ainakin nöyryyden uusia tasoja. Viiden määrittäjä-ässän kärjestä löytyi taas legendaarisia nimiä, mutta skaban voittanut Hannu Huhtinen otti komean kiilan kakkossijaan nähden. Onnea Hannu sekä kaikki muut skabassa menestyneet, ja kiitokset jälleen Heksalle, Ronille, Pepelle sekä esitelmiä pitäneille taas antoisasta määrityspäivästä. Ensi vuonna uudelleen!

Voittaja järjestäjien ympäröimänä. (C) Avescapes