Batumi 2015 - Javakhetin ylänkö

17.10. klo 10.00.

Paluulento Suomeen saa odottaa vielä pari päivää, edessä pienimuotoinen road-trip Jasperin, Danielin ja Alexin kanssa. Sitä kun on viettänyt Georgiassa reilut neljä kuukautta elämästään, oli jo aika nähdä muitakin kolkkia tästä maasta.

Suunnitelmana oli suunnata n. 90 kilometriä Batumista itään alkavalle Javakhetin ylängölle, Keski-Georgian eteläisimpään osaan. Tarkoituksena oli päästä tänään sopiville pelipaikoille, intensiiviretkeillä seuraava päivä ja varmistaa paluukyyti Batumiin minun ja Alexin viimeisenä päivänä. Jasper ja Dani jatkaisivat siitä omille teilleen.

Lauantaina reittimme kulki Batumista suoraan itään, mm. Kedan ja Khulon kylien kautta kohti Akhaltsiken kaupunkia. 50 km matkalla nähtiin melkoinen gradientti, kun Mustanmeren rannikon ikivihreät maisemat vaihtuivat havupuuvaltaisiksi ja upean ruskan värjäämiksi metsiksi. Korkeimmilla kohdilla tuli vastaan ihmisvaikutteinen puuraja, ja lopulta Akhaltsiken ympäristö oli jo hyvin Välimeren henkistä, puolikuivaa pensaikkoa.

Tästä voi hahmotella reissun reittiä. 17.10. Batumi-Khulo-Akhaltsike, 18.10. Akhalstike-Vardzia-Khando-Bakuriani-Borjomi, 19.10. Borjomi-Khashuri-Kutaisi-Kobuleti-Batumi.

On the road.

Åland-nostalgiaa. "Plantagoa!"

Reitti kulki enimmäkseen hienoja solia ja rinteitä pitkin. Khulon kylästä eteenpäin tie oli harvinaislaatuisen huonokuntoista tietä pitkin (”Where the f***k is the main road? – This IS the main road!”), noin kolmisen tuntia, välillä tehtiin fotaus-, maisemafiilistely- ja komppausstoppeja. Korkeilla osuuksilla tuli vastaan todella upeita niittyjä ja komeita näkymiä Turkin puolen vuoristoon, parilla komppauskeikalla löydettiin mm. 65 kiurun parvi, 2 arokiurua ja harmaasirkku.

Päivän hulppeimpia maisemia todistettiin Goderzin reitin (Goderzi pass) varrella. Ihmiset tuntuvat elävän todella ankarissa olosuhteissa, taas yksi esimerkki siitä kuinka hulluihin paikkoihin tämä laji osaakaan levittäytyä.

Tien korkeimman kohdan jälkeen lähdimme laskeutumaan alas kohti Akhaltsikea, vahvasti ruskan värjäämässä maisemassa. Huipun tienoolta emme onnistuneet löytämään mitään järkevää, mutta alas laskeutuessa spottasimme aivan tien tuntumasta 25 KULTAHEMPON PARVEN! Porukassa oli onneksi muutama vanha koiras, valitettavasti dokumenttikuvia irtosi vain parista nuoresta linnusta. Nooh, irtosi kuitenkin. Road-tripin ensimmäinen elis ja odotettu kohdelaji kuitattu.

Siin' o, kultahemppoi!

Saapuessamme Javakhetin ylängön reunoille ja Akhaltsiken kaupungin tuntumaan, maiseman vaihtuessa jo mainitun Välimeri-henkiseksi, tiimillä oli edelleen hyvä draivi päällä vaikka päivänvalo alkoi jo hiipumaan. Asumusten ja peltojen taustalla näkyi jyrkkiä seinämiä ja ilmeisesti Georgian puolella olevia lumihuippuja, kuvausinto löi melkoisen ”sensory overdrive” –vaihteen päälle kun maisemasta löytyi upeita yksityiskohtia toisensa perään. Spottasimme maisemasta myös pari arohiirihaukkaa ja muutaman hemppoparven.

Sopiva majapaikka löytyi ensiyrittämällä kivasta pienestä hotellista, bookasimme yhden huoneen kombolla parisänky, sinkkusänky ja sohva. Iltasella lähdimme kaupungin yöhön illalliselle, mainio setti georgialaista perinneruokaa, vaikka annokset tuotiinkin pöytään vähän sattumanvaraisessa järjestyksessä =)

Dokumentti peltoarohiirihaukasta....

... ja tolppa-arohiirihaukasta.

18.10.

Herätys jämptisti klo 5.45., eikä selkäkään tuntunut sohvalla nukkumisen jälkeen kankealta. Aamupala täsmällisesti kuudelta ja matkaan klo 6.40. Joku jantteri oli edellisenä yönä koristellut Pajeron häädekoilla! =D

Kun tien päälle päästiin, aamuhämärä vaihtui nopeasti säkkisumuksi ja saimme ajaa sen 20 km ennen kuin maisemat selkeytyivät. Malttamattomina teimme sumussa pari stoppia ja jo ekalla kerralla tärppäsi, kun tien viereiseltä kallioseinämältä kuului KALLIONAKKELIN laulua! Tovin aikailtuamme kiipeilimme perään, ainoastaan Jasper ehti näkemään seuraavan kalliojyrkänteen luo lentäneen ja sinne kadonneen linnun. Näillä mestoilla näitä pitäisi tulla lisää. Ympärillä oli muutakin elämää, kun vastakkaiselta rinteeltä kuului VUORIPYYN huutoa, mustaleppälintu lauloi jossain viereisellä jyrkänteellä ja joka puolella tuntui kuhisevan vuorisirkkuja.

Ihmettelyä ensimmäisellä rikospaikalla.

Tokalla sumustopilla pysähdyttiin joen varteen, ja pienen jähistystuokion aikana löysimme pari koskikaraa. Ei mikään rari täälläpäin maailmaa, mutta aina piristävä havis. Pian käännyimme Akhalkalakiin vievältä tieltä kohti Vardziaa ja samalla ampaisimme sumusta ulos – suoraan aurinkoiseen ja jylhään jokilaaksoon! Pajeron takapenkiltä kuului heti levottomuuksia, että nyt ollaan jännän äärellä, auto tien sivuun ja ulos!

Saman tien tykitetään: viereisellä seinämällä häärää kallionakkeli, Jasper spottaa kiven päältä sinirastaan, nuori maakotka lipuu yli ja jää seinämälle tähystämään, vastakkaisen seinämän päältä löytyy viiden hanhikorppikotkan parvi. Äänimaisemaan kuuluu linnuista huumantuneiden ornien lisäksi parin muun kallionakkelin laulua, töyhtökiurujen kutsuääniä ja päivän toinen vuoripyy.

Laadun äärellä!

Seuraavalla stopilla jatketaan revitystä. Nyt lääniä hallitsee vähän kokonaisvaltaisemmin ja ensitöiksi kepitämme kaksi vanhaa maakotkaa sekä arohiirihaukan. Kuulemme kolme kallionakkelia lisää, paroni spottaa tien varresta lentoon lähtevän alppirautiaisen ja pikkulintumuutto tuo tullessaan neljän arokiurun parven. Melko intensiivinen ja matalalla kulkeva järripeippomuutto on myös jännää seurattavaa.

Vuorisirkkuja.

Hanhikorppikotka.

Kolmas stoppi kohti Vardziaa osoittautui myös kovaksi vedoksi, solan kapeimmalla kohdalla oli sopivasti levähdyspaikka ja vähän korkeampi kallio, aivan kiinni tien puoleisessa seinämässä. Tuohon parkkiin. Autosta ulos ja heti hiffaamme samalla tasolla pyörivät 2 kallionakkelia. Kuvaamaan! Kun nakkeleilta maltamme, painumme kielekkeelle staijaamaan ja äimistelemään, tuloksena seuraava vanha maakotka, 3 hanhikorppikotkaa, yhteensä 14 alppinaakkaa ja ok-tasoista kuvamateriaalia. Toistamme kuvaussessiot kallionakkelien kanssa autolle palatessa.

Viimeinen stoppi kohti etelää tehdään Vardzian luostarin vastakkaisella seinämällä. Melkoinen ”culture clash”, suomalaistyylistä petolintustaijia reilut 1500 vuotta vanhan kiviseinämään hakatun luostarin äärellä. Hengelliset puitteet tarjosivat 2 hanhikorppikotkaa, yhteensä 6 maakotkaa (kaksi erillistä lintua ja neljän linnun parvi, samanaikaisesti!), pari arohiirihaukkaa, jokusen muuttavan hiirihaukan ja tuulihaukan. Staijarien yli lensi vuorikirvinen. Tunnin kepityksellä emme kuitenkaan onnistuneet näkemään odotuksissa ollutta partakorppikotkaa, joten päätimme suunnata uudelleen pohjoista kohti. Päivä oli vasta puolivälissä, joten aikaa olisi vielä toiselle retkikohteelle.

Toisin kuitenkin kävi. Se mikä näytti päätieltä Akhalkalakista Borjomiin, osoittautuikin kuoppaiseksi ja kuppaiseksi ”päätieksi”, teoreettiseen puolentoista tunnin matkaan meni yhteensä viisi tuntia! Jälkiviisas sanoisi, että olis kannattanu kiertää, mutta hitostakos me oltais voitu tietää.

Epäonninen reitti kulki ensin tasaista tasankoa pitkin ja kiipesi lopulta noin parin tuhannen metrin korkeuteen. Kivuliaasta reitistä huolimatta maisemissa ei ollut valittamista ja tien korkeimmalta kohdalta avautui hulppeat näkymät sekä Kaukasuksen että ”Kaspian” puolen lumihuipuille! Matkan varrella nähtiin muutaman vaalean lisäksi tumman muodon arohiirihaukka (pukuelis!), vuorikirvinen ja upeasti Kaukasusta vasten kaarrellut vanha maakotka. Viimosen kohdalla oli jo sellainen fiilis, että ehkä tämä kärrypolkuilu oli sen arvoista...

Tosin pian tämän elämyksen jälkeen pitkäksi venynyt passintarkastussessio miliisin maastopisteellä vesitti toiveet siitä, että tällä reissulla mitään partakorppikotkia nähtäisiin, ellei sitten totaalisella onnenkantamoisella. Bakurianin kaupunkiin saavuttiin vasta hämärän aikaan, ja päätimme suunnata sieltä käsin suoraan Borjomin kaupunkiin majapaikkaa etsimään.

Borjomissa vasta kolmas majatalo tärppäsi, sielläkin piti hetki odotella ja varmistella, olivatko alustavan varauksen tehneet saapumassa tänään vai eivät. Lopulta nappasimme kaksi lämmintä ja mukavaa kahden hengen huonetta, ja ainakin omassa pedissä oli paras matka missä olen kuunaan tässä valtiossa nukkunut! Ruokapaikkaa ei tarvinnut kaukaa hakea, kun isäntä kutsui omaan pöytäänsä syömään. Näissä nyt on aina riskinä se, että talon omia taikajuomia joutuu ottamaan sen sietokyvyn ylittävän määrän, mutta tänään mentiin onneksi miedolla – ja yllättävän hyvällä – kotiviinillä. Ja kehtasi tämän reissun viimeiselle illalle, kahden kuukauden aikana nähdyille linnuille (se yli miljoona petolintua ja kymmenen elämänpinnaa) ja mukana olleille ihmisille vähän kumotakin.

19.10.

Kotimatkapäivä. Alex oli onneksi suuntaamassa samalla iltapäivälennolla Istanbuliin, joten yksin ei tarvinnut paluumatkasta kärsiä. Borjomista suuntasimme Tbilisi-Batumi –päätien varteen ja Alexin kanssa hyppäsimme pikkubussiin varttia vaille yhdeksän. Sakhalvashoon saavuimme tasan klo 13, monen uhkarohkean ohituksen ja kiihdyttelyn jälkeen, joten meille jäi vielä puolitoista tuntia aikaa valmistella säilössä olleet matkatavarat lentoa varten ja nauttia viimeinen isäntäperheen tarjoama lounas. Ne viimeiset jäähyväiset ja sit kentälle.

Check-in-häsläys nousi astetta kiinnostavammalle tasolle, kun paronin käsimatkakassi ilmeisesti painaa liikaa. Nojoo, onhan siellä läppäri, kameravehkeet, kaukoputki ja kiikarit, mutta turkkilaisvirkailijan päähän ei millään istu se, että mikään noista ei oikein kestä ruumakuljetusta ja samalla tavaramäärällä tänne matkustettiin. Unohtumatonta. Alexin avustuksella kaikki matkatavarat löysivät onneksi turvallisen reitin koneeseen. Ne tärkeimmät etapit toteutuivat, ehdin Batumista lähtevään koneeseen, lento lähti ajoissa ja luppoaikaa Helsingin koneen portilla jäi runsas puolituntinen. Helsingissä klo 23.20.

Intensiivistä, huumaavaa, stressaavaa ja palkitsevaa, siinä edelliset reilu kaksi kuukautta tiivistettynä. Yhteenveto seuraa perästä.

Tiimikuvista kiitos Daniel Hinckleylle.