Batumi2017, osa X – onnellinen loppu?

12.10 Sakhalvasho, D 57

Muutto jatkuu vielä epävakaisten säiden saattelemana, mutta kahdesta edellisestä paljon parempana. Aamu alkoi ajankohtaan nähden näyttävällä suohaukkamuutolla; edelleen menee hyviä määriä arosuohaukkoja, tänään molempien asemien yhteissummana 46 yksilöä, vastaavasti ruskosuohaukkoja yhteensä 86 ja sinisuohaukkoja 7. Nähtiin Sakhalvashon päädystä yksi koiras-sisu, jolla siiven kärjen musta muodosti aika brutaalin kiilakuvion, mutta kaikki muu oli mustaa mikä sisulla mustaa piti ollakin, joten ei siitä sen ihmeempiä saatu. Oppiipahan kiinnittään huomiota vaihteluun.

Samoin hiirihaukoilla oli selvästi muuttopaineita, kun jo aikaisin aamusta sinne E3-sektorille alkoi kerääntymään parvia nosteisiin. Mitään massaryntäystä ei saatu, mutta Shuamtan laskemat yli 15 000 hiirihaukkaa toivat mukanaan myös kotkia. Tietty suurin osa keskittyi sinne itään, mutta oli sen verran aikaa että naapurin meininkiä ehti syynäämään samalla kuin huolehti oman aseman kotkamäärityksistä.

Päivän eka mielenkiintoinen löi tajuntaan niin kuin kvalin kuuluukin, ensin herättäen pientä epäuskoa, mutta pakko se oli uskoa, kun kokonaisvaltaisen tummalla ja pitkäsiipisellä kotkalla loisti kultainen kruunu – VANHA KEISARIKOTKA saapui matalalla E2-sektorille, lintua ehti seuraamaan ja lopulta laskentalinjan ohittamisen jälkeen lintu spotattiin pari kertaa uudelleen, kun joku tuli aina jostain kysymään että ”vieläkö se näkyy” =D Vaan mikäs sen parempaa, kun puoli tuntia myöhemmin samaa linjaa seurasi TOINEN VANHA KEISARI! Saman lajin edustajia nähtiin vielä yksi nuori, sekin itäpuolelta, ja Shuamta näki omalta itäsektoriltaan kaksi vanhaa keisarokotkaa lisää!

Muista kotkalajeista ynnältiin 40 käärmekotkaa, 66 pikkukiljukotkaa, 27 arokotkaa ja 14 kiljukotkaa. Jokusen clangan jaksoin siltä E2-sektorilta ynnäillä ja saatiin niitä oman pään tuloksiin, mutta arokotkia meille ei hirveästi herunnu. Muutoinkin se ”opettavainen itäsektorin syynäys”, kärsivällisyys tai mielenterveys ylipäätään romahti hiljalleen, kun lopulta tajusin kuinka paljon ja kuinka läheltä naapurit niitä kotkia näkeekään. Tyyliin ”Meniks teiltä äsken vanha nipa?” ”Joo, se meni tosta 500 metrin päästä!” ”F0ck you!”

Päivän muuhun lajikirjoon lukeutuivat myös koillispuolen puiden latvoista löytynyt paikallinen ampuhaukka, 66 mustahaikaraa, 7 arohiirihaukkaa (Sakhalvashon länsipuolella rundasi nuori ja vanha samassa nosteessa!) ja protokollan ulkopuolelta 7 lapinkirvistä, 6 nokkavarpusta ja 14 kangaskiurua.

Kivitasku aamuvaloissa

Mustahaikarat alapilvessä

Nuoria sinisuohaukkoja näkyy päivittäin

13.10. Shuamta, D 58

Nyt! Nyt! Tänään! Aamu oli odotetun kuulas ja taivas lähes pilvetön, jolloin muuttoa tietenkin menee, mutta päivän alkupuoliskolla se keskittyi itäpuolelle. Eikä meno ainakaan heti ollut ihan niin näyttävää kuin eilisen perusteella olis odottanut.

Päivän ensimmäinen kohokohta oli ilmeinen fulvescens-kiljukotka; 3kv-lintujen määrittäminen alkaa olemaan jo vaikeaa, mutta identiteettiä puolsivat rakenne, siiven yläpinnan tuplajuovat, heikko Aquila-laikku, sekä täysin juovattomat siipisulat! Peitinhöyhenet vaan oli pomarinamaisen vaaleanruskeat, joten tällä kombolla uskallettiin lintu määrittää. Hieno oli!

Puoltapäivää edeltäneet kaksi tuntia olivat aika hiljaisia, laatukotkat oli pahasti paitsiossa ja mietin, että tuleeko tästä enää yhtään mitään. Toisaalta sama epätoivon fiilis on näkynyt niin monena aikaisempanakin päivänä, kun on lopulta tapahtunut ja paljon. Niin tänäänkin. Klo 12 asti sitä odoteltiin ja hiljalleen muutto lähti rakentumaan, kun saatiin hieman pilviäkin itäpuolelle ja vulpinusmyllyt pyörivät yht’äkkiä useammalla sektorilla. Siinä rupes määritysten kanssa olemaan välillä kiire, mutta edelleen kotkat oli lähtökohtaisesti pelkkää pomariina!

Siinä klo 13:30 aikoihin kotkalajisto näytti jo monipuolistumisen merkkejä, ja poma-clanga-nipa -runsaussuhteet olivat jo paljon tasaisempia. Nuoret yksilöt olivat hämmentävästi vähemmistössä, varsinkin nuoremmanpuoleisia kiljukotkia nähtiin vain pari, mutta puhtaasti vanhoja lintuja näkyi ruhtinaallisesti. Hektisimmät hetket olivat jälleen myöhemmin iltapäivästä, puoli kolmen ja puoli viiden välillä, jolloin meno oli sitä odotettua clanga-nipa-nipa-clanga-poma-clanga-nipa-clanga -tykitystä, parhaimmillaan nähtiin 3 vanhaa kiljukotkaa sekä yksi subad ja neljä vanhaa arokotkaa vartin sisään! Lajiston lisäksi sendari soi meille yhden kriittisen momentin mitä parhaimman Batumi-valon kanssa (tässä ei tällä kertaa oo ironian häivääkään), kun jalolintua ohitti sinitaivasta vasten ja upeassa valossa. Siinä oli hyvä ottaa taas tatsia vanhojen arokotkien määrittämiseen ja jälleen harjoitella, että miten linnun siipien asento ja silhuetti vaikuttavat siihen mitä tuntomerkkejä linnuista pystyy poimimaan.

Ja pyhä sendari kun ne linnut ovat massiivisia. Pitkäsiipiset ja suuripäiset vanhat arokotkat, sekä leveäsiipiset ja lyhytpyrstöiset vanhat kiljukotkat nostattivat riemunkiljahduksia ja hehkutusta niin että kanssastaijareita tais välillä hävettää =D mutta ainakin Aintila-Wright -kaksikolla oli hilpeää, kun tutkapari tykitti niin dataa kuin mustaa huumoriakin.  Ja tällaisena, mitä parhaimpana kotkapäivänä, pystyy vielä korostamaan selkeitä kohokohtiakin. Ja aina ne tapahtuvat odottamattomasti. Määritetyn linnun jälkeen katsotaan seuraavaa lintua, pieniä ryhmiä nuotitetaan toisensa perään. Alkuiltapäivällä nuotitettiin taas seuraavaa ryhmää, mutta taaempana seissyt John mumisee nuotituksen jälkeen jotain epämääräistä jo selvästi korotetulla äänellä – ja huutaa perään, notta MUNKKIKORPPIKOTKA! Ilmapiiri sähköistyy saman tien, nuotteja huudellaan, ihmisiä juoksee ympäriinsä, ”se tulee tossa ton yhden kotkan perässä”, minä poloinen luulen löytäneeni oikean linnun mutta putkella huomaan et hitto, toi on gypsi! Se monachus menee gypsin edellä! Ja se porukan eka lintu on muuten nuori keisari! =D Kun tämän kolmikon perässä liiti vanha arokotka, niin voi taas sanoa että parvessa oli lajikoostumus kohdallaan!

Standardilaskennan jälkeen jäimme asemalle ylimääräiseksi puolitoistatuntiseksi, fiilistelemään yli lipuvia kotkia. Jokaista nipaa ja clangaa kyllä hehkutettiin, ja vaikka päivän päätteeksi vaivasikin paha päänsärky, niin nyt tuntuu siltä, että tämä monilta osin epäonninen sesonki on saavuttamassa onnellista loppuaan. Ehkä täältä uskaltaa tämän jälkeen lähteä kotiin. Munkkikorppikotkan lisäksi Shuamtasta laskettiin 125 mustahaikaraa, myöhäinen kattohaikara, yhteensä 4 hanhikorppikotkaa, 59 käärmekotkaa, 108 pikkukiljukotkaa, 63 kiljukotkaa, 61 arokotkaa (molemmilla kauden komeimpia päiviä!), 5 keisarikotkaa, 21 000 hiirihaukkaa ja 4 arohiirihaukkaa. Sakhalvashon puolelta meni vielä erikseen 96 käärmekotkaa, mutta muiden kotkien osuus jäi rannikon puolella vaisummaksi.

John, Giacomo, Helene, Fabrice ja Maude – kiitos!

Pikkukiljukotka on edelleen kuvatuin kotka

Ja aina välillä näkee tällaisia tapauksia

Pomarina jalka hajalla. Tämä lintu tuskin näkee seuraavaa pesimäkautta...

Clanga!

Nipa!

Gypsi!

Munkkikorppikotka meni kuvausetäisyyden ulkopuolelta, mutta yksi hanhikorppikotka riitti lähemmäs

14.10. Shuamta, D 58

Se alkaa sit olemaan siinä. Sääennuste näyttää kahdeksi seuraavaksi päiväksi täyttä sadetta, joten tänä iltapäivänä roudattiin laskentapaikalta penkit turistisuojaan ja piilotettiin sateensuojan rakennelmat puutavaraa kaipaavilta natiiveilta.

Muuton kannalta sää oli oikeastaan parempi kuin eilen, pilviä oli sopivasti ja ilma pysyi lämpimänä, mutta eilisen jälkeen ei massoja enää riittänyt, kun aamupäivä oli määrällisesti hiljainen (niitä edellisen päivän häntiäkään ei oikein ollut) eikä iltapäivästäkään muutto juuri adrenaliinitasoja herätellyt. Motörhead-henkiset ”I make love to mountain lions” -läpät jäi vähemmälle, mutta kyllä me edelleen kiroilla osattiin (”Asshole!” ”C*nt!” ”F*ckface!”) Ja edelleen ilmatilasta SAATIIN LAATUA;

Arokotkia laskettiin 9 yksilöä ja kiljukotkia puolestaan 14, eivätkä käärme- ja pikkukiljukotkat (11m ja 14m) massamuutoilla juhlineet. Parasta nannaa olivat taas 6 keisarikotkaa; ensimmäinen lintu meni kaukaa Sakhalvashon länsipuolelta, toinen nuori leijui ihanaisesti matalalla W2-sektorilla (”nää jotkut arokotkat on näköjään tosi vaikeita” =D). Loput päivän keisareista olivatkin sit vanhempia; ensin länsipuolelta matkannut vanha lintu meinas katkasta paronin vessatauon (”AKII! ADULT IMPERIAL!”), sen jälkeen n. 5kv lintu löytyi itäpuolelta, jonka perään nähtiin vielä samaa linjaa matkannut 3kv-lintu.

Aamun puolella fiilisteltiin neljällä sinisuohaukalla, kahdella arosuohaukalla, ja surtiin yhtä ammuttua 2kv-niittysuonaarasta, jolla oli siipi niin pahasti tohjona, että se juuri ja juuri pysyi ilmassa. 7 arohiirihaukkaa ovat myös mainitsemisen arvoisia, varsinkin kun vulpinuksia laskettiin alle kolme tuhatta yksilöä. Päivän ainoa hanhikorppikotka löytyi aamulla laskentalinjan takaa, oletettavasti yksi eilisistä linnuista oli jäänyt sinne yöpymään ja jatkoi tänään matkaa.

Päivän päätteeksi purettiin sateensuojan tolpat ja tuotiin tasanteella olleet penkit takaisin turistisuojaan. Tää syksy alkais olemaan tässä…

Nuori keisarikotka maisemassa

Hyvä päivä arohiirihaukoille, mutta linnut tahtoo viihtyä vastavalon puolella

Seuraava kiljukotka...

... ja arokotka. Parempien kotkien kanssa oli tänä vuonna vähän heikot kuvausmahdollisuudet, mutta nämä kaksi päivää riittivät sinetöimään tälle kaudelle onnellisen lopun - ainakin olosuhteisiin nähden.

Näitä haluais nähdä vielä lisää.

15.-16.10.

Standardilaskennan kaksi viimeistä päivää olivat täyspäiväisiä sadepäiviä, ohjelmassa toimistossa istumista, kuvien käsittelyä. blogin työstämistä, lisää gruusialaista punaviiniä ja kaiken tämän vastineeksi unettomia öitä.

Sateen lisäksi kylää piiskasi kova tuuli, ja saimme osaksemme myös muutaman ukkoskuuron. Taas sai tehdä asioita omalla ajallaan, vaikka silti vähän ihmetyttää, että miten ihmeessä näiden blogipäivitysten tekeminen venyy vuosi vuodelta pidemmälle (toim. huom. tämä pätkä valmistui retkipäiväkirjoihin pohjautuen vasta maaliskuussa 2018).

17.10.

Kolmas sadepäivä putkeen – ja John poistui tiimistä =( fiilis oli syystäkin haikea, vinoilutkin jäi vähemmälle ja se jos mikä kertoo vakavasta paikasta. Mutta kyllä taas joskus, jos ei Batumissa, niin sit Omanissa, Skotlannissa tai Senegalissa. See ya again you f0ckin’ c*nt!

18.10.

Taivas selkeni viimein, lähtöpäivää edeltävänä yönä, ja jo aamupäivällä taivas oli täysin pilvetön. Nuoriso paineli laskentapaikalle ynnäilemään peippoja heti auringonnousun jälkeen, siinä missä koordinaattoririimi nautti hitaasta aamusta vilkuillen taivaalle muiden töiden ohella.

Ensimmäinen linnustollinen silmiinpistävä asia näkyi ihan lähipiirissä, parvekkeelta nähtiin ainakin 4 mustaleppälintua (2 koirasta ja 2 naaraspukuista), keskipäivän petostaijeilla puolestaan kuitattiin kaksi vanhaa kiljukotkaa, yksi vanha arokotka, yksi E3-etäisyydellä liidellyt nuorempi keisarikotka, vähän lähempää ohittanut kurki parvi – ja aaaaivan talon kattoja hipoen etelään suunnannut nuori Peregrinus. Taivaanjumala otti sen verran aikaa useammalla rundilla, että puutarhassa seisoskellut Xu ehti hälyyttämään karvanaaman paikalle. Ihan kuin se pere olisi odotellut, että tule nyt vielä kattomaan, kun vielä voit.

Tässä oli samanlaista ”ympyrä sulkeutuu” -momenttia kuin vuoden 2013 Batumin reissun viimeisen päivän aikana. Romuna henkisesti ja fyysisesti, ornipolo rämpii niin epätoivoisissa kuin surullisissakin fiiliksissä. Sieltä jostain kuitenkin löytää sen toivonkipinän ja rohkaisun, aivan kuin itse sendari muistuttaisi, että nähtävää on vielä jäljellä. Ja minähän jään katsomaan.

Nyt on kuitenkin aika lähteä kotiin.

Maailman paras isäntäperhe, kaksi koordinaattoria ja brittiherra.

”Behold and let aurora fall upon you

let the storm descent upon you”