Vaellus Pyreneillä, osa I – ”Kyllä tästä pääsee mutta ei tää kivaa oo”

 

Tervehdys! Alkusyksyn staijit vaihtuivat toisenlaiseksi luontokokemukseksi, kun Pyreneiden vuoristo kutsui Aintilan äpärän ja Palorinteen siskot patikoimaan. Matkaa taitettiin kolmen valtakunnan alueella ja vaelluksen aikana majoituttiin ns.”refugeissa”. Pyreneiden refugiverkosto on kattava, ja palvelluista refugeista saa tarvittaessa aamupalaa, päivällistä ja maastoeväät. Lisäksi reittien varsilla on ”kylmärefugeja”, jotka ovat vaihtelevan tasoisia ja -kokoisia vaeltajille tarkoitettuja autiotupia majapaikkoja. Reitin pituus, reitille lähtö ja poistuminen suunniteltiin sen mukaan, miten paikoille päästiin julkisilla. Reittiverkostokin on monipuolinen, lyhyempien rengasreittien kulkeminen oli myös mahdollista, mutta Pyreneiden tunnetuimmat vaellusreitit ovat Atlantin puolelta Välimerelle kulkevat GR10, GR11 sekä Haute Route Pyrenees, ja meidän reittimme muototui lopulta usean yleisen reitin yhdistelmästä. Vaellus alkoi 26.8., Julian sisko Isabella hyppäsi puolimatkassa mukaan, ja päätttyi 6.9., kartalta katsottuna kävelyä kertyi 204 kilometria, mutta Samsung Health -ohjelman trackerin mukaan todellisia kilometrejä kertyi 245. Korkeimmillaan käytiin 2943 metrissä ja absoluuttista nousua kertyi yhteensä yli 13506 metriä, laskua melkeinpä saman verran ("Elevation gain" & "Elevation loss").
 

Kokonaisreitti Google Earthin kuvakaappauksena.

Pyreneiden luonto on monipuolista ja maisemallisesti jokainen päivä tuntui erilaiselta. Nousuja ja laskuja jokilaaksoista vuorten huipuille tuli väkisinkin, ja pariin kertaan oli pistäydyttävä ihmisten ilmoilla täydentämässä ruokavarastoja. Loppukesän ja alkusyksyn pitäisi olla säiden puolesta suosiollisinta vaellusaikaa, joskin ukkoskuuroilta ja sateilta ei voi täysin välttyä. Linnustollisesti ajatellen Pyreneet eivät taida olla WP:n vuoristojen monipuolisinta seutua, mutta tällä reissulla oli mahdollisuus muutaman todella upean alpiinisen lajin näkemiseen.

Retkikertomusta päiväkirjamerkintöinä, toinen osa tulee ilmoille myöhemmin.

24.8.

Lento Barcelonaan laskeutui klo 17 aikoihin, ja pienen haahuilun jälkeen pääsimme sopivien julkisten kulkuneuvojen yhteyteen ja yhden pysäkin taktiikalla Clotin kaupunginosaan etsimään AirB’nB-paikkaa. Majoittumisen jälkeen lähdettiin kaupungille pyörimään ja illallistamaan, siinä sivussa havainnoitiin satojen alppikiitäjien iltalentoa. Varsinaisen vaellusreitin alkupisteeseen olisi tarkoitus päästä vasta ylihuomenna, joten huominen jäisi vielä kaupungilla kiertelyyn sekä retkipinnojen keräämiseen.

Kuvaaminen ei tänään oikein lähteny, mutta tässä pari otosta Barcelonasta

25.8.

Majapaikasta poistumisen jälkeen jätettiin tavarat säilöön bussiasemalle ja jatkoimme kaupungilla kiertelyä; puistoja, vanhempia kaupunginosia, nähtävyyksiä ja merenrantaa. Retkenpinnoja ropisi karimetsosta mustanmerenlokkiin ja munkkiaratista rantabulevardin männyissä meuhkanneeseen töyhtötiaiseen! Vielhan kaupunkiin vievä bussi lähti klo 16.00, joten erinomaisten vegaanisten burgereiden sulattamiseen, espanjalaisen maalaismaiseman ihailuun sekä retkenpinnojen keräämiseen jäi hyvin aikaa. Reilun neljätuntisen aikana nähtiinkiin mm. 4 hanhikorppikotkaa, 30 kattohaikaran ja 30 lehmähaikaran parvet, sininärhi, punapäälepinkäinen, tumman muodon niittysuohaukka, vaalea pikkukotka sekä pari parvea mehiläissyöjiä.

Matkan viimeisen tunnin ajan noustiin metsävyöhykkeeltä puurajan tuntumaan ja aina Pyreneiden juurille, Vielhaan saavuttiin iltahämärissä, eikä ohjelmassa ollut enää kuin Airb’n’b-paikan etsiminen, lyhyt kaupassa käynti ja huomisen bussiyhteyden selvittäminen ennen punkkaan pääsemistä.

Kaupunkipuistoistakin ropisi retkenpinnoja.

Tämän taideteoksen taustalla olevilla kivillä patsasteli pieni porukka karimetsoja

Reissun eka töyhtötiainen oli tässä

Vanhaakaupunkia

Erinomainen vegeburgermesta

Pyreneiden juuret bussin ikkunasta

26.8.

Sit mentiin! Herätys puoli kahdeksalta ja aamupalapöydässä fiilisteltiin niin ensimmäisiä kalliopääskyjä kuin mustaleppälintujakin. Vielha on oikein soma turistikylä ja lähtöpisteeseen vievän bussin ikkunasta nähtiin muutama vastaava lisää. Vihdoin pääsimme jalkautumaan Baqueiran kaupungissa, sovittelemaan rinkkoja selkään ja ottamaan suuntaa kohti puurajaa. Bussimatkan aikana ropisi lisää retkenpinnoja, parhaimpina lähtöpysäkiltä kuitattu vaaleakiitäjä sekä matkan aikana havaitut pari käärmekotkaa. Jo ensimmäisten taipaleiden aikana riitti ihmeteltävää, niittyjen kasvi- ja hyönteislajistosta isoihin petolintuihin, mainittavimpina 8 hanhikorppikotkaa ja ad-pukuinen maakotka. Vuorikirviset ja virtavästäräkit ovat odotettua peruslajistoa, keltahempot ja pari mustapäätaskua ilahduttivat myös.

 

Vielhan kaupunkikuvaa

Baqueira

Reissun alkuhuuma muuttuu kuitenkin aika pian karuksi todellisuudeksi. Noin 2300m korkeuteen päästyämme ja ensimmäisen kenttälounaan jälkeen eteneminen on vaikeaa, varsinkin kun päivän pahin nousu noin 2700 metriin osui juuri lounaan jälkeiselle osuudelle. Maasto on haastavaa, eikä ohuempi ilma ja infernaalinen kuumuus helpota urakkaa. Ylös kuitenkin päästään ja näkymiä ihaillaan, mutta reitti jatkuu vuorten korkeaa ja kapeaa harjannetta pitkin lievästi sanottuna haastavilla osuuksilla. Näillä paikoilla nähtiin reissun ekat pyreneittengemssit! Laskeutuminenkin on haastavaa, valoisa aika tuntuu loppuvan kesken, mutta reitin viereen osuu yksi ”kylmärefugi”, joskin pienen navigointierheen takia sinnekin päästään vasta auringon laskiessa. Onneksi paikalla on väkeä, kaksi espanjalaista ja kaksi ranskalaista miestä, joten nuotiolla lämmitettyä vettä ja seuraa löytyy. Kulaus punaviiniäkin maistui.

Lounaspaikalla. Ja jostain tuota seinämää pitkin pitäs päästä ylös

Ylös päästiin!

27.8.

Liikkeelle lähtö klo 9 aikoihin, espanjalaiskaksikko ei turhia hätäillyt, kun toinen miehistä ei edes ehtinyt kömpimään ulos makuupussista ennen kuin päivän eka marisätkä syttyi. =D Kun eilen jäätiin aikataulusta jälkeen, niin tälle päivälle lyötiin entistä kunnianhimoisemmat suunnitelmat. Ensin piti päästä takaisin eilisille korkeuksille, jonka jälkeen aloitimme laskeutumisen kohti Alos d’Isilin kylää (alkuperäinen majapaikka). Laskeutumisen eka osuus tultiinkin mitä upeinta vuoristolaaksoa pitkin; alpiinisia kasveja, perhosten kirjoa, lintupuolelta edusti nuori käärmekotka. Seuraava osuus olikin sit ”polun” jäljittämistä pitkin jyrkkärinteistä pähkinäpensaslehtoa, melko tuskaista touhua, mutta touhu olis varmaankin ollut vielä vaativampaa iltahämärissä…

 

Reissun eka refugi

Tuolta tultiin....

... ja tuonne mentiin

Lapinvuokkoja!

Alos d’Isilin kylä oli pikaisesti ohitettu ja lounastauko pidettiin muutaman kilometrin maantieosuuden jälkeen ennen seuraava nousua, mutta iltapäivästä takkusi taas. Julia alkoi kärsiä pahoinvoinnista, ilmeisesti ruokamyrkytyksen takia, taustalla oli varmaankin turhan tehokas antibioottikuuri, sillä allekirjoittanut säästyi vastaavilta oireilta. Alkuun päästiin etenemään suht ripeästi, mutta puurajan kohdilla tahti hidastui pahasti, kun seuralainen oksensi lounasta ulos noin 50 metrin välein. Urakka vastasi noin kahden Saanan rinteen nousua, joten hannaroinnista Juliaa ei voinu syyttää. Lopulta, noin 2200m korkeudessa, piti jo vakavasti harkita maastoyöpymistä, aika radikaali ratkaisu ilman telttaa ja makuualustoja, mutta sää näytti selkeältä ja yhden taukopaikan liepeiltä löytyi sopiva, tasainen ja leveä kivi, eikä me oikeasti sen pidemmälle oltais päästykään. Peseydyin pienessä lammessa nuijapäiden seassa, leiri pystyyn ja potilas lepäämään juuri hämärän laskeutuessa. Tavallaan oli todella siistiä nukkua tähtitaivaan alla ja kuunnella kauriseläinten murinaa, mutta kalorivaje oli aika paha ja lihasten kolotus yltyi lähes sietämättömäksi.

 

Tästä lähdettiin nousemaan....

... ja tässä yövyttiin.

28.8.

Herätys peukaloisten, kuusitiaisten ja vuorisirkkujen möykkään.  Kylmän aamupalan ja pakkaamisen jälkeen lähdettiin taas nousemaan, onneksi Julia oli saanut nukuttua, niin sen verran voimat oli palautunu vaikka ruoka ei alas menekään. Leiripaikalta jatkettiin nousua, ehkäpä reissun hankalammassa osuudessa (univelkakin saatto vähän painaa), jyrkkää rakkakivikko/vyörysoraikkorinnettä pitkin, sitä saattoi vaan toivoa että korkeimmalta kohdalta laskeutuminen ei olisi maastoltaan samanlaista. Ei onneksi ollut. Vähemmästäkin miettii, että kuinka moni asia olis voinu mennä pieleen…

Maisemat olivat joka tapauksessa naurettavan eeppisiä, ohitimme todella komean vuoristolaakson ennen laskeutumista päivälevolle seuraavalle ”kylmärefugille”. Reissun eka partakorppikotka sai kunnian olla myös päivän ensimmäinen petolintu, näitä jättiläisiä nähtiin ainakin 2-3 yksilöä, joista yksi erehtyi lähestymään meitä takaoikealta niin, että lintu kaarsi lopulta vain 20m päästä vaeltajista. Tyynessä kuului vain suhina, kun vajaan kolmemetrisen siipien kärkivälin omaava lintu halkoi ilmaa. Hanhikorppikotkia nähtiin parisenkymmentä yksilöä, samoin reissun eka koskikara, lähelle eksynyt alppirautiainen, sekä virtavästäräkkejä ja vuorikirvisiä.

Barbatus!

Laskeuduimme kohti seuraavaa refugia, jonka piti olla viime yön yöpymispaikka, upeita sileäkallioisia maisemia pitkin, mutta pitkät kävelypätkät ilman kunnon aterioita alkoivat tuntumaan jo vähän vakavammin. Onneksi päivälevon aikana refugille saapui pari paikallista, joilta saatiin vinkit alempana, alkuperäiseltä reitiltä sivussa sijaitsevilta majoituskohteilta. Tämä tosin tarkotti sitä, että seuraavan yön varausta piti siirtää päivällä eteenpäin, perua sitä seuraavat kaksi varausta Ranskan puolelta ja ”oikaista” yhden Espanjan puolella sijaitsevan refugin kautta kohti Andorran ensimmäistä yöpymiskohdetta.

Noin tunnin päivälevon jälkeen lähdettiin liikkeelle ja tällä kertaa päästiin testaamaan sadevarusteita, kun yli pyyhkäs pari äkästä ukkoskuuroa. Pientä Batumi-flashbackia, kun petolinnut pakenivat vuorilta tulevaa myräkkää, onneksi ehdittiin puurajan alapuolelle. Päivän viimeinen osuus oli aika puuduttavaa maantietä, ja laskeutumista seurasi muutaman kilometrin loiva nousu paikallisten nuotittamalle refugille – joka oli tyhjillään! Ilmeisesti vain talviaktiviteetteja varten perustettu paikka. Puhelinsoitot ei auttanu ja seuraavaksi piti turvautua suunnitelmaan Ö ja painua parin kilometrin päässä olevalle leirintäalueelle. Se parikilometrinen alamäkeä tultiinkin aika saatanan nopeasti, mut päästiin iltayhdeksäksi perille, saatiin leirintäalueen omasta refugista parit petipaikat ja kolmen ruokalajin illallinen (sisältäen leivät, salaatit ja talon viinit), ja olo oli lopulta aika raukea. Levolle pääsyssä tietenkin kesti, kun piti pestä pyykkiä ja kuivata kamoja, ja se refugin huone mistä petipaikat löydettiin, oli kahden espanjalaisen naisen valtaama. Miten ihmeessä kaks henkeä voi vallata kuudesta petipaikasta viisi? Isommassa huoneessa oli myös yksi keissi, jolle ole tärkeämpää säilyttää omia tavaroitaan sängyllä ja kehottaa sängyttömiä nukkumaan parven lattialla. Kiesus. Tällästä porukkaa ei näkis niissä refugeissa jonne joutuu haikkaamaan parinkymmenen kilsan päivämatkoja =D

29.8.

Yö punkassa oli yllättävän levoton, mutta näillä unilla päästiin uuteen nousuun ja aamupalan voimin lähdettiin kiipeämään eilistä tietä pitkin kohti alkuperäistä reittiä, joka saavutettiinkin yllättävän kivuttomasti. Siinä sivussa fiilisteltiin reissun ekoja pähkinänakkeleita ja pyrstötiaisia. Pääreitillä jatkettiin nousua metsien ja niittyjen mosaiikkia pitkin, ja aamupäivän parhaimpiin havaintoihin lukeutuivat apolloperhoset, tulipäähippiäinen, etelänpuukiipijä ja yksi näkösälle saatu ilmeinen iberiantiltaltti. En tiedä kuinka yleisiä ovat Pyreneiden näissä osissa mutta ”siltä se kovasti näytti”.

Keskipäivällä päästiin taas puurajalle, lounaspaikalla fiilisteltiin vaihteeks kalliopääskyjä sekä täkäläisittäin kovaa petolintukirjoa, kun lyhyen ajan sisään nähtiin pari partakorppikotkaa, pari käärmekotkaa, hanhikorppikotkia, hiirihaukkoja ja tuulihaukkoja. Kalliokiipijää etsittiin sisukkaasti, ei antanu vielä, mutta viheltävä sinirastas vähän paikkas. Mustaleppälintuja nähtiin myös hyviä määriä.

Vaan saatiin niitä vastoinkäymisiä tällekin päivälle. Selkeän sään aikana todettiin notta onhan tässä hyvä fiilistellä, mutta hiljalleen taivaalle kerääntyi taas pilviä ja ukkoset pääsivät yllättämään. Nyt oltiin vaan eilistä pahemmassa paikassa, kun suunnan piti olla ylöspäin ja matkaa yösijaan reilut 4 kilometriä, joten ekojen raekuurojen sataessa niskaan tilannetta saatiin seurata aika tarkkaan. Välillä piti odotella jossain korkeamman kiven suojassa tai kallionseinää vasten, ja korkein kohta ylitettiin suorastaan kivuliaan raemyrskyn siivittäminä sellaisella nyt-on-vaan-pakko-mennä -meiningillä, onneksi pahimmat jyrinät ohittivat lähimpien huippujen molemmin puolin, jännitti jo muutenkin ihan riittävästi. Tapahtuma muistetaan Certascanin myrskynä. Loppumatka taitettiin onneksi hyvässä säässä, korkeimmalta kohdalta laskeutuessa näimme vanhan maakotkan aivan tajuttoman upeasti. Vaikka auringonpaistetta alapilvet peittelikin, Certascanin maisemissakaan ei oo valittamista ja nyt päästiin oikeasti ajoissa perille: olemaan, suunnittelemaan huomisen reitti (Julia on sankarillisesti hoitanut nämä ja navigoinnin), ja retkipäivyrikin oli jääny pari päivää jälkeen. Certascanin refugissa on edellistä paremmat järjestelyt, punkat ja tavaroiden säilytystilat on numeroituja joten ei ainakaan tarvii heitellä kenenkään muun tavaroita pois omasta pedistä. Paikan kruunasi todella ystävällinen isäntä.

 

30.8.

Fallferrera! Päivän antina yli 21 km kävely ja tähän mennessä takana on yht 93 kilometriä talsimista. Certascanista päästiin lähtemään taas hyvän (kirkkaan!) sään aikaan sinirastaan laulun raikaessa vuorenseinämiltä. Suht nopsaan laskeuduttiin metsäisemmille rinteille ja siitä alas jokilaaksoon. Oli kiva nähdä vaihteeksi varttuneempia tammia ja hienoja lehdesniittyjä, lyhyen matkan saldona havaittiin sekä tammi- että vihertikka (molemmat äänteleviä), etelänpuukiipijä, nakkeleita ynnä muuta. Joenvarrelta lähdimme taas uuteen nousuun, tällä kertaa hienon kuusikon kautta upeaan, lähes rotkomaiseen laaksoon. Ja mikäs siinä näissä maisemissa talsiessa, kun pari ympäröivää huippua ovat juuri ja juuri 3000m korkeita ja etapin parhaimpiin haviksiin lukeutuivat 2 partakorppikotkaa (u-p-e-a-s-t-i), käärmekotkan kanssa kinastelleet kaksi vanhaa maakotkaa, neljä alppivarista, pieniä hanhikorppikotkarykelmiä – ja viimein kunnolla näkösälle saatu sitruunahemppo! Spinarimaisen äänen oppii erottamaan helposti ja lajia kyllä havaitsee rinnemetsillä, välillä puurajan yläpuolellakin, säännöllisesti. Nisäkäspuolelta nähtiin kuuden pyreneittengemssin porukka ja kuultiin jälleen alppimurmelien varoitushuutoa.

Päivän korkein kohta saavutettiin lounastauon jälkeen ja laskeutuminen alas seuraavaan laaksoon ja kohti refugia suju nopsaan, ehkä viimeistä paria kilometriä lukuun ottamatta. Valferrerassa pääsi taas lämpimään suihkuun, kokattiin omat safkat ja ihmeteltiin ison espanjalaisseurueen rymyämistä. Sit huomenna enää 12 kilsan talsiminen Andorran ekalle refugille, sen jälkeen välipäivää ja ruokavarastojen täydennystä.

Julia Certascanin vahtikoiran kanssa

31.8.

Vallferrerasta lähdettiin liikkeelle taas aamukahdeksan aikoihin, aamupalalla juteltiin yhden katalaaniperheen kanssa niitä näitä vaeltamiseen ja maailman pienuuteen liittyen. Päivän ekat pari kilometriä oli vähän ekstraa pienen navigointierheen takia, mut oikeaa reittiä päästiin neljännes päivän matkasta suju miellyttävän nopeasti. Rinnemetsissä sepelrastas varoitteli ja kuusitiaiset möykkäs – niitä ja töyhtiksiä on täällä älyttömän paljon, en malta odottaa että pääsee taas talsimaan suomalaisiin talousmetsiin ja ilahtumaan päivän ainoasta töyhtötiaisesta. Alkumatka vaihtui kevyehköön sekä tasaiseen nousuun, ja keskipäivällä saavutettiin ehkäpä tähän mennessä komeimmat maisemat. Sviddu, tää on Pyreneiden Jotunheim! Silti tiskijukka pään sisällä soittaa lähinnä Paradise Lostia ja Amorphista, Moonsorrow on kuitenkin muihin ympäristöihin… oli miten oli, hanhikorppikotkia nähtiin taas runsaasti ja ennen lounasta yksi partakorppikotka. Reitin varrelle osunut kylmärefugi toimi lounaspaikkana aivan tajuttoman hienojen maisemien ympäröimänä.

Päivää jatkettiin edellistä jyrkemmällä nousulla melko haastavaa rinnettä pitkin – ei niin pahoja kuin mitä jotkut aikaisemmat, mutta tarkkana sai olla – noin 2700m korkeuteen, ja sieltä päätettiin vielä heittää rinkat syrjään ja kiivetä yli 2900 metriin Pic de Comapedrosan huipulle! Tuntui kevyeltä nousta ilman selän painolasteja ja huipulla vasta eeppistä olikin. Partakorppikotka nähtiin taas hienosti yhden ohikiitävän hetken ajan, ja huipulla jaloissa pomppi yksi ylikesy alppirautiainen! Sieltä käsin nähtiin myös muutolla nuori ruskosuohaukka, muutama pieni mehiläishaukkaparvi ja alempana kuultiin pari ylilentävää mehiläissyöjäporukkaa. Joku väylä tästä menee. Reitin muista havainnoista vois mainita ainakin alppimurmelit ja pari alppivarista.

Comapedrosan refugiin saavuttiin viideltä iltapäivällä, ja aikaa jäi hyvin peseytymiseen, pyykkäämiseen, olemiseen ja ruokailuun. Huoneen ikkunasta nähtiin hienosti vanha maakotka. Paikalta sai kysyttäessä kasvisruokaa, hatunnoston arvoinen suoritus, kun moista pystyy loihtimaan ilman varausta. Ja hyvää saatiinkin, alkuruoaksi erinomaista kasviskeittoa, pääruoaksi munakasta riisillä ja kasvishöystöllä, päälle talon omaa punaviiniä. Refugien pitäjien työn uskoisi olevan palkitsevaa, kun nääntyneet vaeltajat ovat tyytyväisiä yksinkertaisiinkin asioihin ja perusmukavuuksiin. Julia painui aikaisin nukkumaan, mä jäin yleiseen tilaan istumaan, juomaan teetä ja käymään valokuvia läpi. Emäntien laittaessa paikkaa kiinni talon ulko-ovi jäi hetkeksi auki, ja sieltä ravasi sisään TAMMIHIIRI! Yritin hillitä riemuni, vieras ei varmaankaan ole kaikkien mielestä tervetullut.