28.2.2019

Avescapesin määrityspäivä 2019





Avescapes Travels järjesti määrityspäivän jo neljättä kertaa. Tapahtumaan oli saatu aikaisempiin nähden erilaista teemaa, nyt määrittämistä käsiteltiin paljon laajemmista näkökulmista kuin keskittyen vain tiettyihin lajipareihin tai lajiryhmiin. Määritys prosessina, määrityksen problematiikkaa, määritystaitojen harjoittelemista ja erilaisia määritysmenetelmiä. Ohjelmaa oli niin, että varmasti perusharrastajat sekä kokeneemmat määrittäjät saisivat tästä jotain irti. Raportoin tässä blogitekstissä tapahtumasta ammennettua tietoa ja sotken sekaan omia pohdintojakin.

Lisäksi tapahtuma oli siirtynyt uusiin tiloihin, Meilahden Allergiataloon, joka mahdollisti entistä suuremman osallistujamäärän (90 henkilöstä yli 130 henkilöön) sekä parempaa näytteilleasettelua. Allergiatalon aulassa olivat esillä niin Lintuvarusteen, FotoFennican, Zeissin ja Swarovskin edustajia, näytillä olevaa optiikkaa, kirjallisuutta - ja tietenkin pyöreitä täyttänyt Hangon lintuasema omalla ständillään. Osallistujien olikin mahdollista kierrellä aulassa tapahtuman ensimmäisen tunnin ajan, ennen esitelmien alkua - ja tämä oli selvästikin toivottu lisä ohjelmaan.

Messumeininkiä


Päivän ohjelma. (c) Avescapes


Pepe Lehikoinen ja Roni Väisänen avasivat tilaisuuden esittelemällä päivän ohjelmaa, ja suorilta käsin Pepe jatkoi ensimmäisellä esitelmällä Johdatus määrittämiseen. Maestro aloitti kertomalla määrityksen peruspalikoista, pukutuntomerkeistä elintapoihin, fenologiaan, sulkasatoon, jotka kaikki ovat arvokkaita elementtejä määrityksen kannalta, mutta joita painotetaan esimerkiksi määrityskirjallisuudessa eri tavoin. Kuinka vaikeaa habitukseen on päästä käsiksi pelkkien kirjojen tai valokuvien kanssa ("pystähtyneeseen kuvaan ei pysty laittamaan liikettä") ja äänien sanallisten kuvausten vaikeus olivat eräitä esitelmän lähtökohtia. Pepe taustoitti ongelmaa siten, kuinka huomattava osa maastossa havainnoinnista perustuu aivan muihin juttuihin kuin pukutuntomerkkeihin.

Itse määritysprosessi pilkottiin eri selkeästi eri vaiheisiin, alkaen siitä miten ärsyke (eli havainto) johtaa prosessointiin ja loopulta valmiiseen määritykseen sekä havainnon julkaisuun - missä formaatissa havainto sitten ikinä julkaistaankaan. Pepe painotti työmäärityksen merkitystä, erityisesti porukalla retkeillessä, kuinka tärkeää on kiinnittää huomio siihen, mikä ensialkuun vaikuttaa poikkeavalta, mutta osoittautuisikin vain tavalliseksi lajiksi. Nyt murretaan vahvasti sitä kulttuuria, missä vääriin työmäärityksiin suhtaudutaan lähtökohtaisesti negatiivisesti. Sen sijaan Pepe kiinnitti huomiota paljon oleellisimpiin kohtiin, kuten määrityksen prosessointiin ja kriittisyyteen. Pohjalla oleva tieto vaikuttaa sekä määritysprosessin toimintaan sekä kriittisyyteen, ja kriittisyys puolestaan vaikuttaa prosessin muihin osiin. Jos määritys osoittautuu vääräksi tai määritysperusteet todetaan myöhemmin riittämättömiksi, on tärkeää oppia myös tunnistamaan missä kohtaa määritysprosessia mentiin metsään.

Alustuksen loppuvaiheilla Pepe keskittyi siihen, että määrittäminen on taito siinä missä muutkin opeteltavissa olevat taidot. Pelkkä tuntomerkkien opettelu kirjallisuudesta antaa lopulta aika heikon pohjan, ja määritystaidoissa korostuu maastossa opitut asiat, aika moni kokenut määrittäjä olisi varmasti samaa mieltä. Yksin ei tietenkään tarvitse opetella, vertaistuki ja kokeneempien apu on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on itsensä haastaminen sekä jatkuva perustelu - varsinkin työmäärityksen jälkeen on edelleen tärkeä toistaa itselleen sitä, että miksi lintu on se kuin mihin suuntaan sitä ollaan määrittämässä. Myös epävarmuuden ja tiedon puutteen tunnistaminen on äärimmäisen tärkeää - minkä huomaa esimerkiksi määritysskaboissa. Valokuva tai maastossa havaittu lintu saattaa johtaa ajatuset oikeaan lajipariin, tai mahdollisesti oikeaan lajiin, mutta sitä saattaa tiedostaa ettei muistin syövereistä löydy oikeaa tietoa määrityksen varmistamiseen. "Tertiaalejahan tässä pitää kattoa, mutta en muista kummin päin ne tuntomerkit menivät."

Avescapesin Pepe ja Roni potkasivat tlaisuuden käyntiin. (c) Heikki Eriksson / Avescapes




Seuraavaksi Andreas Lindén puhui lintujen määrittämisestä äänten perusteella. Andy antoi hyvän johdannon ja tiivisti esitelmän sisällön heti alkuunsa, ja jatkoi aikaisemmin alustettua työmäärityksen merkitystä; miten työmääritys muodostuu aikaisemman tiedon perusteella ja samalla mielessä käydään eri vaihtoehtoja määritykselle. Andy nosti esimerkissään esiin sen "kolmannen mahdollisuuden", entä jos laji ei ole mikään niistä mitä on ensin miettinyt? Yksi tärkeä pointti oli se, että määrittäminen on luokittelua ja kontekstista riippuvaista, ja eri vaihtoehtojen tai epävarmuuden arvioiminen on äärimmäisen tärkeää. Eikä virheiltä voi välttyä, "minkä määritin, sen määritin" on loppujen lopuksi aika vanhanaikainen ilmaisu!

Andy toi määrittämiseen mukaan tilastotieteen, monimuuttuja- sekä erotteluanalyysit, sekä sonogrammit määrityksen avuksi. Äänien havainnollistaminen sekä oskillogrammien että sonogrammien perusteella, sonogrammin hyvät ja huonot puolet tulivat esille. Andy korosti, että sonogrammit eivät ole mitään taikatemppuja, vaan pikemminkin yksi tuntomerkki muiden joukossa. Se auttaa havaitsemaan sitä mitä pitäisi kuulla, mutta oikea tulkinta vaatii aina kontekstin. Aivan turha vertailla pelkkää sonogrammia toiseen sonogrammiin, jos havaintojen taustasta tai itse äänitteestä ei tiedä mitään. Yksinkertaistettujen esimerkkien jälkeen Andy käsitteli käytännönläheisempiä ongelmia, ensin lehtopöllöjen yksilöllisestä tunnistuksesta reviirien erottelussa, tikkojen rummutuksien lajikohtaisia eroja, ja sitten pari viimeaikaista raritapausta, Suomen ensimmäinen kyläpöllönen ja ensimmäiden idänpikkusieppo, miten näiden lintujen ääntely sopii tausta-aineistoon.

Tässä esitelmässä tuli paljon ainakin mulle tärkeitä oivalluksia, ja se kannusti edelleen ihan tuttujenkin äänien kuunteluun uudesta näkökulmasta. Sonogrammien katsomistakin voi harjoitella, ja ne lintuharrastajat jotka harjoittelevat tällä tavalla äänien tunnistamista, keskittyvät äänien kuunteluun ja liikkuvat maastossa paljon, osaavat myös kiinnittää huomiota siihen, että mihin tässä nyt pitää kiinnittää huomiota.

Andy esittelee miten sonogrammin avulla voidaan analysoida äänen rakennetta.


Ennen lounastaukoa skabattiin perinteinen Lintukuvamäärittämisen SM-kisa. Mulle jäi skabasta sellainen fiilis, että mukana oli vaikeusasteiltaan paljon vaihtelevammin kuvia kuin mitä aikaisemmin. Tai siis, jos parissa edellisessä skabassa oli paljon sellaisia kuvia "joilla ei hirveästi tuntomerkeillä mässäillä", niin nyt oli ehkä entistä enemmän mukana ihan puhtaasti potrettikuvia, piti vaan tietää että mistä tässä oikeastaan on kyse. Sellainen, että tällanen määrityskärjestä kauas jäävä kokee myös muitakin kuin epätoivon tunteita! Otteita omista muistiinpanoista voisi olla ainakin "rarisirri, kun ei tää pikkusirri ainakaan oo" tai "ei saa laittaa kahta kirvistä peräjälkeen!". Muutama itseäni opettava oivallus sieltä löytyi eikä se piilokuvakaan nyt niin paha ollut =D

Kisahuumaa.




Lounastauon jälkeen Jyrki Normaja näytti kuvia edellisen kesän Alaskan matkaltaan, tausta-ajatuksena se miten ulkomaanmatkailu tukee määritystiedon kertymistä. Tätä ajatusta voi itsekin kompata, jo Baltian maissa tai Itä-Euroopassa, tai melkeinpä missä tahansa Euroopan maassa retkeily (ja Lähi-idässä, tietty) kehittää lajintuntemusta nimenomaan Suomessa retkeilyä ajatellen. Jyrki pohjusti lajitykitystä aloittaen sillä, että aika monet hänen ulkomaanmatkansa keskittyvät niille alueille, mistä voisi harhautua Suomelle harvinaisia lajeja. Retkeilyalueeseen saatiin hyvä johdanto, leveysasteiltaanhan Alaska sijaitsee samoilla piireillä kuin Suomi, tosin tuolla joutuu lentämään paljon, koska ihan meikäläistä vastaavaa tieverkostoa tuolta ei löydy. Syystäkin ja onneksi.

Kuvasetti olikin sit melkoisen faunan tykitystä. Toukokuun lopussa alkanut vajaan kolmen viikon retki tarjosi 34 eri nisäkäslajia (!!!) ja 191 lintulajia. Jyrki esitteli meikäläisten lajien alalajeja, maailmanpinnabongarien märkiä unia ja harvinaisuuskontekstissa kiinnostavia lajeja. Kahlaajat saivat paljon painoarvoa, kiitos siitä, ja kuvat vaihtelivat mukavasti näyttävien ryhmien (kihut) ja haastavampien lajien (Catharus-suvun rastaat) kanssa. "Vois lähtee..."


Matkakuvien (c) Jyrki Normaja, blogissa kuvaajan luvalla:

Kyllä noissa maisemissa kelpais...

Juhlapukuinen palsasirri soidinlennossa.

Isovesipääsky

... ja juhlapukuinen tiiralokki.

Lisää matkakuvia löytyy Jyrkin kuvasivuilta.



Tapio Aalto jatkoi iltapäivän ohjelmaa aiheella Ongelmamäärityksiä ja määritysongelmia keskittyen muutamiin esimerkkeihin siten, miten kirjallisuudessa esitetyt tuntomerkit eivät kerro koko totuutta riittävästä määrityksestä, saati valaise riittävästi vaihtelusta. Tapu otti lajipareja esimerkiksi, ensimmäisenä siperian- ja ruskouunilinnun. Näistä havaitaan paljon kirjallisuuden kuvauksista poikkeavia yksilöitä, lisäksi esitetyt tuntomerkit täytyy huomioida siitä näkökulmasta miten nämä linnut liikkuvat. Tunnetusti molemmat ovat aika kähmyjä, jolloin valaistus vaikuttaa siihen miten tuntomerkkejä pitäisi tulkita. Lisäksi lajien erottaminen kutsuäänestä ei välttämättä ole niin itsestäänselvää, ja yksittäiset hankalat linnut jakavat mielipiteitä sellaisissa retkiporukoissa, joilla on kokemusta molemmista lajeista. Tapu otti sonogrammit avuksi, ja vaihtelun alta löytyy säännönmukaisuuksia: siperianuunilinnun taksutus kuulostaa täyteläämmältä, matalammalta ja sonogrammissa näkyy melko selvä ja nouseva äänen rakenne, ruskouunilinnun taksutus puolestaan on korkeampi ja ohuempi. Poikkeavasti ääntelevät linnut olisi aina hyvä huomioida maastossa, ja muutenkin Tapun osuudessa oli loistavasti rajapintaa aikaisempiin esityksiin.

Toisena aiheena olivat suurikokoiset kirviset, iso- ja mongoliankirviseen keskittyen. Tapu skippasi äänet, koska ne ovat ilmeisesti selkeä ja konkreettinen avain määritykseen, ja keskittyi pukutuntomerkkeihin. Aikuispuvun keskimmäisten peitinhöyhenten kuviointi sekä pyrstön kahden uloimman sulan kuviointi ovat paraatituntomerkkejä, mutta molemmissa tuntuu olevan tiettyjä hankaluuksia. Toki muitakin tuntomerkkejä ja yleispiirteitä käytiin läpi, mutta Tapu toi tuntomerkkien vaihtelun lisäksi hankalasti määritettävissä olevia tapauksia. Esityksen aikana kuultiin myös hyvää keskustelua mm. kynsien pituuseroista. "Näin se vuorovaikutteinen määritysprosessi etenee." Vastaavaan vuoropuheluun liittyy myös se, että aina kannattaa miettiä uusia piirteitä mitä määrityksessä voisi käyttää. Tapu viittasikin Antero Lindholmin sanoneen, että liika kriittisyys tappaa luovuuden.




Tapun jälkeen estradille kapusi molekyyliekologi Janne Koskinen kertomaan DNA:n käytöstä lajintunnistuksessa. Janne lähti puhumaan aiheesta siltä pohjalta, että aika usein monet näkevät DNA-määrityksen sellaisena, että sitä käytetään silloin kun havaitusta linnusta on puutteellista tietoa, jolloin DNA ratkaisee saako havainnosta pinnan - ja samalla todetaan, että toimiiko se menetelmänä vai ei. Oon kuullu jonkun joskus mainitsevan, että "mä en ainakaan lähetä enää yhtään höyheniä yhtään minnekään".

Mun on pakko myöntää, että nauroin esitelmän aikana aika paljon, ihan vaan Jannen loistavasta ja lennokkaasta esiintymistavasta johtuen. Mutta mä uskon että kaikki muutkin Jannen esitelmää seuranneista löysivät sieltä ne pääpointit. Perusperiaatteet mitokondrionaalisen DNAn ja tuman DNAn välillä tulivat tutuiksi, ja niiden kautta sekä mDNAn ja nDNAn hyvät ja huonot puolet tulivat esille. Esimerkiksi mDNAta tulis käsitellä vain yhtenä tuntomerkkinä muiden joukossa, eikä absoluuttisena totuutena. Toivottavasti tämän esitelmän kautta paikalla olleet tietävät millaisia epävarmuustekijöitä minkäkin tuloksen taustalla olevaan analyysiin liittyy, ja mitä informaatiota voi hyödyntää.



Janne ja yleisöä. (c) Heikki Eriksson / Avescapes


Kahvitauon jälkeen Tringan puheenjohtaja Jukka Hintikka otti estradin hetkeksi haltuun, viittasi taannoisiin Hangon lintuaseman 40-vuotisjuhliin, jolloin yksi aseman toiminnan kannalta keskeinen aktiivi jäi palkitsematta. Viimeistään ansioita luetellessa monelle varmasti selvisi, että BirdLife Suomen hopeinen ansiomerkki myönnettiin Pepe Lehikoiselle. Pepe on toiminut Haliaksen asemanhoitajana, aktiivisena asemarengastajana, ja kouluttanut lukuisia uusia rekryyttejä linnustonseurannan pariin. Pepeä saa osittain syyttää myös allekirjoittaneen Haliashulluudesta.

Haliaksen asemanhoitaja Hanne Kivimäki onnittelee Pepeä. (c) Heikki Eriksson / Avescapes


(c) Risto Nevanlinna


Päivän viimeisessä esitelmässä William Welmala puhui määrittämisestä ja julkaisukriteereistä harvinaisuuskomitean näkökulmasta. Wilu puhui RK:n puolesta, ja luonnollisesti taustoitti RK:n toimintaa, ja esitelmästä voisi nostaa kaksi pääteemaa esiin:

1). Toimintakentän muutokset. Määritystietous on kasvanut räjähdysmäisesti ja samalla hahmotetaan sitä, miten vähän oikeastaan tiedetään. Viikin valkopäätiainen nostettiin jälleen esimerkiksi siitä, miten "kyllä tai ei" -ratkaisut eivät vastaa tilannetta luonnossa. Samoin valokuvauksen ja äänittämisen kasvu ja kehitys on ollut huimaa, kuten myös harrastajamäärien sekä määritystietouden vaihtelu. Sosiaalisen median pikamäärityspalvelut ja huutoäänestykset ovat saaneet Facebookin erinäisissä ryhmissä - omasta ja varmaan monen muunkin mielestä - huolestuttavan paljon jalansijaa. Komiteoiden kannalta asiantuntijalausuntojen merkitys on kasvanut, eikä aina voi olla varma siitä, kuinka hyvin konsultoitava tuntee käsiteltävän tapauksen. Lisäksi taksonomia elää jatkuvassa muutostilassa, joka aiheuttaa omat haasteensa toiminnalle ja ulospäin suuntautuvalle palvelulle.

2). Dokumentaation tarkistamiseen liittyvät kriteerit. Lähtökohtaisesti minkä tahansa komitean päätökset perustuvat käytettävissä olevaan tietoon, johon liittyy myös tietty joustamattomuus, sillä julkaisukriteerit on pidettävä samoina, vaikka ilmiö vaihtelisi vuodesta toiseen. Lisäksi toiminta on objektiivista, eikä ota kantaa siihen onko ilmoitettu määritys oikea vai väärä, vaan tarkistetaan vain sitä kuinka riittävää dokumentaatio on. Lisäksi havaintoilmoituksen tekeminen on myös hyvää treeniä, sillä tuntomerkkien sanallinen kuvailu täytyy tehdä konkreettisella tasolla ja yksityiskohtaisesti.






Määrityspäivän uutena ohjelmaosana oli esitelmien jälkeen pidetty paneelikeskustelu, paneeliin istutettiin päivän esitelmöitsijät sekä petolintuguru Dick Forsman. Alkuun jokainen paneelin jäsen kertoi mitä päivän sisällöstä oli jäänyt erityisesti mieleen, ja ainakin seuraavia aiheita nostettiin esiin:
- Keskustelu siitä, mihin aineistoihin havaittuja tuntomerkkejä vertaa ongelmallisissa määritystilanteissa.
- Havainnointikyvyn rajallisuus, muistin kapasiteetti ja muistin ansat ovat nöyryyttä opettava pohjatieto.
- Työmäärityksen tärkeys ja väärien määritysten inhimillisyys, keskustelukulttuurin vääristymä mutta onneksi ollaan menossa oikeaan suuntaan. Esimerkkinä mainittiin viime syksynä Pirkanmaalla havaittu muuttohaukka, jonka Dici määritti yhdestä kuvasta välimerenhaukaksi. Kun toinen kuva nähtiin, Dici perui määrityksensä ja totesi, että kuvassa on varmasti sama lintu.
- Museoinnin ja valokuvaamisen myötä lintujen pukutuntomerkkien vaihtelua tunnetaan jonkin verran, mutta äänien dokumentointi on uudempi ilmiö ja äänien vaihtelu tunnetaan paljon huonommin.

Kun "tertiaalitason määritysongelmista" päästiin laajemman tason aiheisiin ja oppimiseen, uskalsin avata suuni ja esimerkinomaisesti kertoa kuinka muiden opettaminen opettaa myös opettajaa. Varsinkin, jos jaksaa opettaa lajinmääritykset perustelemalla ja tuntomerkkejä avaamalla, eikä vain lajinimiä latelemalla. Tämän avauksen jälkeen käytiin läpi muitakin esimerkkejä, miten omaa oppimista voi syventää. Paneelikeskustelussa tuotiin esille myös määrittämisen biologista taustaa (kutsuäänien periytyvyys, laulun plastisuus, opitut äänet), dokumentoinnin tarpeellisuus myös sellaisissa tapauksissa kun havainnoista ei selkeästi saa pinnaa (haluaako kukaan tehdä ilmoitusta mäntysirkusta, jolla selkeästi näkyy keltaista käsisulissa), matkustamisen ongelmallisuudesta ja suosituksista niistä paikoista, minne kannattaa matkustaa jos ei halua ravata pitkin maapalloa (kuten todettu, lähiretkeilykin on jo antoisaa määritystaidon kehittymisen kannalta).


Panorama yleisöstä ja auditoriosta.
Paneeli koolla. (c) Heikki Eriksson / Avescapes

Yleisökin pääsi ääneen. (c) Heikki Eriksson / Avescapes


Ilta taputeltiin määrityskilpailun purulla. Tämä oli taas yksi oppimisprosessi, ja hommaan ei vieläkään pidä suhtautua turhan vakavasti. "Siinä on monta lintua mutta mistään ei näy mitään" ja "tää oli ehkä vähän ilkeekin kuva" oli taas niitä Pepen suusta kuultuja ja suupielet pulisonkeihin nostattavia kommentteja. Mutta onnistumisen fiilis oli toivottavasti vahvemmin läsnä. Mä olin ilonen siitä kun tunsin keisarikotkan, niittysuohaukan, sääksen ja löysin piilokuvasta pensassirkun, ja esimerkiks Lampinen oli varmasti - ja syystäkin - iloinen kun tunsi juveniilipukuisen tummajunkon! Tässä skabassa kokemus ratkaisi, sillä voiton vei pitkän linjan harrastaja sekä paljon ulkomailla retkeillyt Tom Lindroos! Onnea täältäkin!



Skaban kärki. (c) Avescapes

Nuorisoa oli taas hyvin edustettuna. Oikeassa yläkulmassa määritysskabassakin menestynyt Tomas Swahn. (c) Heikki Eriksson / Avescapes

Roni onnittelee vuoden 2019 SM-skaban voittajaa. (c) Heikki Eriksson / Avescapes


Jatkot oli =)


26.2.2019

Kooste alkuvuoden talviretkistä



19.1.

Keski-Suomen talvilinturalli palautti mieleen virkistyslintuharrastuksen keveyden - ja kasvava työlista sen tarpeellisuuden. Lupasin itselleni rutinoitua lähiretkeilyyn, ja alku oli taaskin aika kankea, mutta tarpeellinen. Lauantai-iltapäivän kierrokseksi riitti Vallilassa talvehtivien mustavaristen etsiminen (kaksi vanhaa lintua näkyi Puu-Vallilan kalliolta) sekä sulapaikkojen tsekkaaminen Vallilanlaaksosta - sulapaikkoja ei ollu, joten ei tarvii enää tänä talvena vaivautua. Askel kantoi vielä Kyläsaareen, ja maan tasalla ruokailevia urpiaisia (parvessa naaras-tundraurpiainen) jaksaa aina ihmetellä.


Tuossa niitä möyrii




23.1.

Pitkästä aikaa talvisessa Korkeasaaressa. Partakorppikotkat ja lumileopardit jaksavat sykähdyttää edelleen, ja tällä kertaa myös kääpiömangustit ja harvinaisen eläväinen saukko lämmittivät paatuneen ornin sydäntä. Jottei totuus unohtuisi, niin pikkutikasta napsahti vuodenpinna. Retkiseuralle kiitokset =)












26.1.

Sikabongasin sikamessiaan. Pekka Komille kiitokset ;)

27.1.

Pihabongausviikonlopun sunnuntaina pakkanen kiristi otettaan ja helsinkiläisiä hemmoteltiin kirpeän kuulailla ulkoilukeleillä. Klo 9.30 aloteltiin Aapo Salmelan kanssa pihabongaussessiota Viikin tiedepuistossa Symbioosin ruokintapaikalla, ehdin pohjustamaan paikalla viihtyneestä urpoparvesta kaksi tundraurpiaista (koiras ja juveniilin näkönen). Muutoin paikan edustus oli sitä normaalimpaa talvilinnustoa.

Niko Björkell liittyi myöhemmin seuraan, ja pienen välilämmittelyn jälkeen jatkoimme Etu-Viikin peltojen kautta Fastholmaan tikkajahtiin. Tikat ei keskipäivästä oikein antanu, sekoiltiin varmaan väärillä paikoilla, mutta niemenkärjen ruokinnalta löytyi spondesti punarinta, ja pähkinänakkeli jaksoi möykätä pitkin päivää.

Fastholmassa tikkapuiden kyttääminen vaihtui ruovikon komppaamiseksi, ja siirryin lahden jäille, nokka kohti Saunalahtea. Pääsin jo aika lähellä pohjukkaa, Kivinokan lintulavan itäpuolelle, ja liekö se yksi yli lentäneistä koptereista joka laittoi lahden viiksitimaliparveen ääntä ja eloa. Hyvän oloinen parvi olikin, pikaisesti katsottuna, mutta hetken odottelu rantakalliolla pistikin veren kiertämään, kun parvesta löytyi 37 viiksitimalia! Huh! Hyvän kokoinen porukka, mutta vasta myöhemmin tsekkasin, että tää on suurin yksittäinen Tiiraan kirjattu talviparvi Vanhankaupunginlahdelta, nice!

Timalien voimin jaksoin koukata Saunalahden pohjukan kautta ja suunnata uudelleen Fastholmaan. Väkeä on sunnuntain kunniaksi liikkeellä, ja kun Fastholman sivupolutkin tuntuivat vähän rauhattomilta, tuntui että enäänkö tässä mitään löydetään. Vielä mitä, alta sadan metrin päässä niemen länsirannasta kuulin tikan koputusta, ja kysyin nakutuksen suuntaan tarkkailevalta kollegalta, että sullako on siinä joku tikka. Ja näin, kuvankaunis naaras-valkoselkätikka siellä kurmootti paksua ja kaatunutta raitaa! Enkä kauaa ehtinyt fiilistelemään, kun takaoikealta pamahti läheisen haavan latvaan koiras-harmaapäätikka, paineli siitä vielä alemmas vasetia haastelemaan. Haluttua tavaraa se raita, mutta harvemmin näin näitä pääsee näkemään! Kaksi laadukasta vuodenpinnaa samoilta jaloilta.

Viihdyin paikoilla hyvän tovin, ja tikkojen avulla sain houkuteltua muutaman viattoman sivustakulkijan 100 lintulajia -haasteeseen mukaan. Tikat pistivät parastaan, vasetin ja picuksen lisäksi samoilla paikoilla hääri kolme käpytikkaa, koputusta ja kujertelua tuntui kuuluvan koko ajan, milloin mistäkin lajista. Kun meno viimein laantui, lähdin vielä bubon toivossa jäitä pitkin Etu-Viikin peltojen puolelle. Tunnelma kohdillaan ja parta huurussa, mutta ei siellä usvaisen ja hämärtyvän pellon keskellä mitään kanahaukkaa ja isolepinkäistä kummempaa havainnut. Vaikka kivoja nekin on.

Upea talvinen retkipäivä takana! Ja vuodenpisteitäkin koossa mukavat 82.

Valohoitoa



Fastholman tikkametsää

Etsi kuvasta vaseti!



"I usually don't take a selfie, but when I do, I do it with frostbites in my beard"



30.1.

Olenko mä joskus julistanut että en ikinä käy linturetkellä talvisessa Tokoinrannassa? No nyt kävin. Ja onneksi kävin, neljän vuodenpinnan lisäksi (tavi, haapana, kanadan- ja valkoposkihanhi) lisäksi tapasin paikalla Aarni Nummilan. Vartin sessio venähti pariin tuntiin, ja hyvä niin, oli mukava turista ja tutustua. Aarni on ollut Haliaksen havainnoijille avuksi mm. saaristolintulaskentojen venekuskina.


8.2.

Edellinen ilta vierähti Swallow the Sunin keikalla ja melodisen doomin jälkeen olo oli niin euforinen, että univelkaa kertyi. Perjantain ohjelmaan kuului matka Hämeeseen, mummun luona vierailu ja KHLY:n hallituksen kokous - etäjäsen tais olla mukana ekaa kertaa ainakin kolmeen vuoteen. Ja mikäs sen parempaa, kun kokouksen jälkeisellä matkalla Viralaan spottasin auton valoissa viirupöllön - alle sadan metrin päässä siitä "perinteisestä puusta".


9.2.

Vuodesta 2014 alkaen järjestettyä lintulaskijatapaamista on Oriveden kokouspaikan jälkeen viety muihinkin maakuntiin, ja tänä vuonna tapaaminen järjestettiin Lammin biologisella asemalla!  Otin tapahtumaan varaslähdön ja retkeilin aseman tutuissa metsissä pari tuntia ennen lounasta. Enkä nähny yhtään mitään. Lunta piisas lähinnä maassa ja sekin vähän mitä puissa oli jäljellä, ropisi tuulen ja tihkusateen myötä alas. Mut tulipahan rämmittyä, teki liian paljon aloillaan olleelle ihmiselle hyvää. Itse tapaaminen olikin sitten klassista itseään, ja nimenomaan hyvällä.




10.2.

Laskijatapaamisen taputeltiin päättyneeksi puoliltapäivin, ja eilisen kaltaisena jatkunut keli ei kannustanut retkeilyä muilla Lammin kohteilla. Paluumatkalla oli tien huonokuntoisuudenkin takia pakko ajaa hitaasti, ja sivuikkunoista tihrustaminen palkittiin vuodenpinnalla, kaksi teeriukkoa jaksoi päivystää koivunlatvassa Janakkalan Metsäkulman tienoilla. Vuodari numero 88!


22.2.

Tämän talven talvilintulaskennat taputeltiin Etu-Viikin/Länsi-Herttoniemen reitillä. Helmikuun säät ovat olleet melkoisen vaihtelevia, ja tätä laskentaa varten koitin tsekata mahdollisimman optimaalisen päivän. Aamulla elohopea putosi alle kymmenen pakkasasteen, mutta iltapäivää kohden aurinko lämmitti laskijoita jo oikein mukavasti.

Edellisiin iskuryhmiin nähden nyt oli poluilla ruuhkaa, kun mukana oli viisi laskijaa! Reitille uusina hahmoina Reetta Schroderus ja Meri Back, ja toista kertaa mukana Valtteri Lehto ja Niko Björkell. Lintuja nähtiin mukavasti, Fastholma antoi jälleen innokkaasti rummuttaneen harmaapäätikan sekä talvella vakiokamaa olevan pähkinäkkelin. Havikseen myös punarinta, kaksi pikkutikkaa, isolepinkäinen ja kuusi peippoa



Sit Haliakselle!