Viimeisten työvaihden kynnyksellä pomo päästi maastoapulaisen osittaiselle päivävapaalle. Tässä vaiheessa kevättä ei hirveesti tarvinnu arpoa minne sitä menis, kun hinku on kova tsekkailemaan Eckerön klassisia mukurupaikkoja!
Ihan Käringsundista en raaskinut aloittaa, vaan mennessä päätin kompata perusteellisesti Bodafjärdenin niittyä. Komppaus ei vieläkään antanut jänkäkurppaa, vaan kevään ekaan valkovikloon oli tyytyminen. Lahden puolellakin oli vaikeaa, lähinnä kovaa pohjoisesta puhaltava tuuli nostatti sen verran kovaa aallokkoa että rarit tais peittyä sinne. Massaa sain sentään laskettua.
Bodafjärdeniltä Eckerön puolelle ja postitalolle. Tämä klassikko kierrettiin niin kokonaisvaltaisesti kuin yhden ornin jaloilla voi, saldona pari kaivattua vuodenpinnaa (pikkutylli 1p ja
pajulintu 1Ä, takkuiluista huolimatta kevät etenee!), pari kivitaskua, tiltaltti, pieni lapasorsaparvi (3/4) - ja ne päivän ekat mustakurkku-uikut! Sandvikenin ja Postbrygganin puolella eri parit. Viime vuonna Eckerön uikkujen tsekkailu ei osunut ihan optimaaliseen aikaan. Onhan niitä täällä, ja kanta on runsastunut. Mutta ihan mitää tällaista en osannut odottaa.
Aloitin Käringsundin pohjoisosasta, kanaalin yli vievältä sillalta. Mellerin Kalle miut näiden syynäämiseen koulutti; ensivilkaisulla ei välttämättä näy mitään, mutta pareja pitää paikallistaa ajan kanssa ja päällekäishavainnoilla, vaikka osa linnuista voi olla pitkäänkin piilossa. Hyvänä alkuna lasken Kanalenilta 20 mukurua (10 etelä- ja 10 pohjoispuolella). Siirryn siitä vielä mökkikylän edustalle, sieltä on yleensä löytyny pari paria lisää. Ja täällä se viimeisin kannan kasvu näkyykin; "joo, tos on pari, tuol on kans... ja tos... ei hitto tossa on kans pari! Mistäs noi tuli, tuolta vai... ei ne on edelleen siellä, 5 paria lisää!" Bäng, puolentoista kilsan mittaisessa salmessa yhteensä
30 mustakurkku-uikkua!
Yksi pari hengaa aika lähellä venevajoja. Kuvattavissa, lähden hakemaan kameraa autosta, yritän hiipiä sopivalle etäisyydelle - ja sit lintuja ei enää löydykään. Takaisin päin hoippuessa kuitenkin löydän kadoksissa olleen pariskunnan - venevajan ja rannan väliin ahtautuneena! Taitavat olla vähän hämillään itsekin, mutta karvanaama ei tuhlaa sen enempää aikaa miettimiseen vaan alan polttamaan filmiä. Netti on väärällään suomenojakuvia mutta nää saaristouikut tuntuu jokseenkin ainutlaatuisemmalta. Ja tuleepa blogiin vaihteeks oikeita lintukuvia!
Käringsundin jälkeen iskee pieni ahneus. Långmon louhoksen altaissa on yleensä näkynyt pari jos toinenkin, samoin mieleen muistuu Torpin ja Degersandin välillä B-liiton rallissa näkynyt uikku. Siel vois olla lisää!
 |
| Käringsundin uikkumaisemia |
Långmolta löytyy neljä uutta lintua, samoin Torpin Sandviken taas vähän
yllättää kuudella linnulla, eikä ruovikossa huuteleva
liejukana ainakaan pahenna retkifiiliksiä! Västerfjärdenin puolella en aikaisempina
keväinä oo uikkuja etsinytkään, joten paikka voi vaan yllättää - ja
hemmetin hienosti yllätääkin, kun yhden laiturin nokalta käsin ynnään
18 mustakurkku-uikkua!
Torpin jälkeen väliin osuu väkisinkin pari hiljaisempaa kohdetta. Skeppsvik antaa havistilastoihin vain palokärjen, ja Marsundin ihmettely Marbyn kylän puolelta menee silkkiuikkujen ihmettelyksi. Paikalla sentäs päivän toinen ristisorsaparvi. Onneksi mukuruja löytyy päätien sillalta vielä lisää, yhteensä 13 yksilöä, ja ehkä aikaisempien hotspottien takia nyt jää fiilis että lintuja vois olla enemmänkin =D
 |
| Marbyn laituri |
Marsundista suuntasin kotiin kivoja lukuja äimistellen; Storby, Käringsund, Torpin ympäristö ja Marsund tuottivat yhteensä
73 mustakurkku-uikkua! Mainittujen lisäksi kirjasin havikseen mm. pari tuulihaukkaa, pikkulokkia ja nokkavarpusen.
1.ja 2. toukokuuta
kierrettiin viimeistä kertaa kaikki 13 laikkua; kerättiin loggerit talteen ja tsekattiin
toukkien ryhmäkoot & kehitysvaiheet. Ja viimesistä
päätellen ollaan lopettelemassa just hyvään aikaan, kun monet paikat
ovat autioituneet ja pulskat seiskat lähteneet koteloitumaan. Myös ne
jymyluteet ovat hajoittaneet isojakin ryhmiä, toisilta on ruoka loppunut
kokonaan kesken. Lisää datapisteitäkin saatiin, kun osa hyvin
hallinnassa olleista toukista päätti kasvaa kutosvaiheeseen just
viimosillä hetkillä.
 |
| Tilhiä Bomarsundissa |
 |
| Tämä toukka vaeltaa kohti koteloitumispaikkaa |
Voishan täällä pidempäänkin
olla, mutta päälle puskee mm. Tornien taisto ja Tvärminnen
haahkapyyntisesonki, Susulla puolestaan kurssimatka Italiaan. Paluumatkan osalta päädyttiin mielenkiintoiseen, mutta hyvin mielekkääseen ratkaisuun: lähdimme 4.5. aamuyöllä Långnäsin satamasta Turkuun, laivassa otettujen torkkujen jälkeen etsimme Turusta sopivan aamiaispaikan, siitä koukkasimme Somerolle Häntälän notkon pikkuapollomaisemia fiilistelemään (vaikka lajilla lento alkaisikin vasta kuukauden päästä), ja siitä taas Saloon tsekkaamaan Heikki Willamon Myyttinen matka -luontokuvanäyttely.
Häntälän puolella fiilisteltiin jylhiä perinnemaisemia aurinkoisessa säässä. Täälläkin lämpiää ja "ainakin jostain on tullu", kun kirjosiepot ja metsäkirviset laulaa. Vaihteeksi heitän kameraan 50-millisen kiinni ja annan maiseman viedä. Peltopyiltä tai ylimuuttavilta petolinnuilta vältyttiin, mutta paikka itsessään on kyllä mielenkiintoinen ja tosi ainutlaatuisen oloinen.
 |
| Häntälän klassinen postikorttimaisema |
 |
| Kiurunkannusta tuntui olevan vielä aika vaatimattomasti |
Villamon näyttelyn kiertäminen osui myös tosi hyvään saumaan, sillä ei tämä olisi ollut enää kovin montaa päivää auki. Näyttely oli jaettu sopiviin kokonaisuuksiin, kuvia oli runsaasti eikä yhteenkään kyllästynyt.
Salon taidemuseon sivulta lainattua;
Kuvillaan Heikki Willamo
vertauskuvallisesti siirtyy esihistorian kirjoittamattomaan
menneisyyteen, aikaan, jolta pohjoisessakin on säilynyt varhaista
kalliotaidetta kertomassa muinaisesta metsästyskulttuurista ja ihmisen
suhteesta luontoon ja eläimiin sekä maailmankaikkeuteen. Oliko
ihmisellä tuolloin toisenlainen käsitys luonnosta kuin nykyään? Kuinka
hän kohtasi villin luonnon? Miten hän hallitsi pelkojaan, miten
voimiaan? Mikä on eläimen ja ihmisen välinen ikiaikainen suhde ja
yhteys? Onko ihmisen perimmäinen, elämyksellisen luontosuhde pysynyt
alkukantaisena vai muuttunut?
... joten eipä tähän maan matonen voi enää mitään lisätä. Pelkistetyt valokuvat, joissa valot ja varjot ovat yhtä tärkeitä elementtejä kuin kuvattava kohde, sekä Kie von Hertzenin loihtimat äänimaisemat muodostivat hyvin voimakasta tunnelmaa nostavan kokonaisuuden.
Alkuvoimaa. Aivan kuin se, mitä Willamo on kennonsa kautta kuvannut, kulkeutuu omien verkkokalvojeni kautta jonnekin omaa perimääni, itseäni ja omaa tietoisuutta pidemmälle. Syvemmälle. Willamon ajatuksista pääsee jollakin hyvin primitiivisellä tietoisuuden tasolla kiinni ja samalla tietenkin pohdiskelee sitä, miksi itse valokuvaa, tai ylipäätään viettää aikaa luonnossa. Kuvaajan omat ääniopastukset ovat opettavaisia, mutta jättävät samalla tilaa omille ajatuksille.
 |
|
 |
|
 |
|
 |
|
Kyynikkona mietin näyttelyn aikana sitä, kuinka vaarallista on korostaa liikaa sitä romantisoivaa luontosuhdetta (tämä ei tietenkään Willamon puheissa korostu, mutta sitä pelkää ison yleisön tulkitsevan asian niin) - mutta toisaalta, onko luolataiteen ja kalliomaalausten aikana ollut tilaa fiilistelylle ja elämyksille? Kuvaavatko kalliomaalausten aiheet pelkästään elämän brutaaleja reunaehtoja vai ovatko ne jonkin muunkin henkisen kokemuksen korostamista? Min'en tiedä muuta, kuin olevani todella inspiroivien lähteiden äärellä. Josko tästä saisi imettyä itseensä taas vaikutteen tai kaksi, joiden avulla työstää omaa kuvaamistani ja luontosuhdettani eteenpäin. Se taisi olla yksi Willamon tavoitteistakin.
 |
| Tuttu jäätikkö! Saisko sitä ens viisitillä jotain uutta aikaiseksi... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti