Avescapesin määrityspäivä 9.1.2016

Avescapes oy on pääkaupunkiseudulla vaikuttava ornitologian sekatyöyritys, toimiala vaihtelee opastetuista ulkomaanmatkoista erilaisiin lintuongelmien ratkaisuun, kuten ei-toivottujen lintujen poistamiseen kiinteistöistä luontoon lintuja vahingoittamatta. Keväällä 2015 Avescapes järjesti lähinnä aloitteleville lintuharrastajille tarkoitetun lintuharrastuskurssin. Silloin oli jo ilmoilla puheita, että tulevaisuudessa olisi tiedossa määrityskeskeisempää tapahtumaa.

”Ruvetaanko alottelemmaa?” 9.1.2016 Helsingin Lauttasaareen kokoontui noin 80 lintuharrastajaa kuuntelemaan tämän päivän määrityskärjen pitämiä esitelmiä, sekä osallistumaan järjestäjien väsäämään lintujen määrittämisen Suomenmestaruuskilpailuun (hienoa, että joku osasi tämän lanseerata!).

Alla referaatit esitelmistä. Lähtökohtaisesti kaikki esitelmät olivat loistavasti rakennettuja, jolloin aihepiirin lähtökohdista sekä pointeista selkoa ottamiseen ei tarvitse RK:n tason kokemusta, vaan perustaidoilla pääsee hyvin mukaan. Esimerkkejä saatiin runsaasti, niin tyypillisistä linnuista, vaihtelusta sekä määrityksessä harhaan johtavista sudenkuopista.

Tapahtuman raportin kuvitukseksi on lätkitty kohtuuttoman huonoja kännykkäkamerakuvia. Kuvien tarkoitus on esitelmien sisällön referointi, ei sisällön kaunistaminen =)  Eli yksikään lintukuva ei ole minun ottamani, vaan kuvien tekijänoikeudet kuuluvat esityksissä käytettyjen kuvien ottajille.

Otos yleisöstä.

Jyrki Normaja: Sepelsiepon maastomääritys

Sepelsieppo on alueellisten rariteettikomiteoiden tarkastuslistoilta löytyvä pikkuharvinaisuus. Erityisesti koiraita on opittu löytämään touko-kesäkuussa lounaiselta saaristoalueelta ja etelärannikolta. Utö, Jurmo ja Hangon lintuasema ovat klassisia havaintopaikkoja.

Sepelsiepponaaras sen sijaan on kinkkisempi määritettävä, ja monesti varma määritys on vaatinut linnun pyydystämistä. Käteen saatujen ja maastossa huolellisesti tutkittujen lintujen perusteella Normaja on hahmotellut avaintuntomerkkejä, joiden perusteella sepelsiepponaaraitakin voi maastossa määrittää.

Jo ensimmäisessä esityksessä erot lajien sulkimistavoissa astuvat avainasemaan lajinmäärityksessä. Nuoret sepel- ja kirjosiepot käyvät talvella läpi osittaisen sulkasadon. Kumpikaan lajeista ei vaihda talvella siipisulkia, mutta sepelsiepot vaihtavat pyrstösulat. Tämä on tärkeä tieto keväällä toisen kalenterivuoden ikäisten yksilöiden määrittämisessä sekä risteymälintujen poissulkemisessa.

Tämän lähtökohdan jälkeen Jyrki kävi systemaattisesti läpi kirjosieppokoiraan, sepelsieppokoiraan ja risteymän (koiras) tuntomerkit. Esityksessä keskityttiin paljon enemmän naaraisiin, avaintuntomerkkien lisäksi käytiin läpi esimerkkejä, tyypillisiä yksilöitä sekä naarasristeymiä. Yksi lajiparin konkreettisimmista tuntomerkeistä on käsisiiven tyvilaikku, laikun muoto ja monennestako käsisiiven sulasta laikku alkaa. Hankalissa linnuissa (laaja laikku, mutta ruskea yläpuoli) kannattaa selvittää linnun kutsuääni ja nähdä käsisiiven tyvilaikku riittävän hyvin, kuten muodostavatko laikut yhtenäisen palkin vai ovatko ne diffuusit. Pyrstö on myös tärkeä tuntomerkki, ja Normaja korosti esityksessään, että sepelsiepponaaras määritetään sopivien tuntomerkkien yhdistelmästä, eikä kaikkia lintuja pysty maastossa määrittämään ja sulkea risteymän mahdollisuutta määrityksestä.

Perusjutuista liikkeelle

... ja itse asiaan.

 

Aleksi Lehikoinen: Onko juovattomien kerttusten määrittäminen mystiikkaa?

Juovattomat kerttuset (Suomessa enimmäkseen viita-, luhta- ja rytikerttunen) ovat pahamaineinen ryhmä. Suurin osa valtakunnan tason havainnosta ovat laulumäärityksiä, ja rengastettaessa lintuja ehtii tutkailemaan ja mittailemaan kaikessa rauhassa. Heinä-elokuun maastohavainnot ovatkin enemmän sitä ”kovien tyyppien touhua”.

Edelliseen lajipariin verrattuna tältä lajiryhmältä puuttuvat konkreettiset maastotuntomerkit, jolloin useamman tuntomerkin kombinaatio lajia määritettäessä korostuu entisestään, mutta avaa ovet myös ristiriitaisille tuntomerkeille. Valokuvissa värien toisto ja kuvakulmat ovat merkitseviä, eivätkä ne kovimmatkaan määrittäjät onnistu jokaista lintua lajilleen naulaamaan. Sulkimistiedot ovat tärkeitä eri ikäluokilla ja eri vuodenaikoina: keväällä nuoret ja vanhat ovat samannäköisiä, mutta alkusyksystä vanhat ja kulahtaneet linnut ovat hieman toista luokkaa kuin tuoreet nuoret, joskin kuluneisuus korostaa lajien tuntomerkkejä.

Vasemmalta oikealle ryti, viita ja luhta.

Aksu aloitti ryhmän setvimisen viitakerttusesta, joka on jokseenkin ”helpoin” tästä lajiryhmästä. Viitakerttunen on näistä lyhytsiipisin, sillä on selkeä silmäkulmajuova ja tasaväriset siivet. Muita tyypillisiä, mutta jossain määrin vaihtelevia tuntomerkkejä Aksu luetteli melkoisen määrän, kuten kaksivärisen alulan, harmahtavat jalat ja yleisvärityksen.

Luhta- ja rytikerttunen ovat edelliseen verrattuna pitkäsiipisiä, punertavampia ja keskenään hyvin samannäköisiä. Tyypilliset värisävyt antavat suuntaa määritykselle, joskin rytikerttusella on ”lähes aina” punaruskea yläperä. Lisäksi linnuissa kannattaa keskittyä siipien väritykseen (luhtakerttusella kontrastikkaat, rytikerttusella tasaväriset) ja pään kuvioihin (luhtakerttusella vaaleampi poski ja tumma päälaki, rytikerttusella tumma poski ja selkeämpi silmärengas). Hauskoja detaljeja olivat myös erot takavarpaan kynnen värissä ja muodossa, sekä luhtakerttusen tertiaalit, jotka ulottuvat lyhyimpien kyynärsulkien yli.

Esimerkkejä nähtiin kylliksi, ja odotetusti Aksu sekoitti pakkaa myös muutamalla kuvalla kenttäkerttusesta sekä rastaskerttusesta. Aksu referoi myös mittaustilastoihin perustuvia tutkimuksia, korostaen sitä kuinka kiinni otettaessa eri mitat, mittojen suhteet ja siipikaaviot ovat tärkeitä.

Esitys herätti hyvin keskustelua ja lintujen esiin houkuttelusta maasto-oloissa saatiin hyviä vinkkejä. Eli ensi elokuussa kaikki ruovikon reunaan Birdcallia huudattamaan!

Boksin ulkopuolelta, legendaarinen lintu Haliakselta 20.10.2009, krys!

Mittatilastoja.

Roni Väisänen: Tiedolla kohti harmaita lokkeja: 1-2kv aro- ja etelänharmaalokit

Arktiset lokit ovat aina olleet mulle mielenkiintoisempia kuin eteläisemmät isot lokit. Toissasyksyinen staijaus Viron Spithamissa ja eksoottisempien harmaalokkien tarkkailu Juho Könösen seurassa tuotti kuitenkin tulosta, ja kiinnostus nuorien isojen lokkien määrittämiseen alkoi heräillä. En mä silti vielä menisi nuoria argareita kauniiksi kehumaan, mutta tässä nyt ei ole kyse siitä =) aro- ja etelänharmaalokkien määrittäminen vaatii tarkkojen yksityiskohtien tarkastelua, vaihtelun myötä homma ei missään nimessä ole helppoa, ja joidenkin piirteiden (esim. siiven alapinnan kuviointi) dokumentointi vaatii kameran, ja jälleen määritys rakentuu usean - tai lähes jokaisen sopivan - tuntomerkin yhdistelmästä.

Roni aloitti esityksen käymällä läpi meikäläisten lajien (harmaa-, selkä- ja merilokki) pukutuntomerkit ja sulkasatoa. Höyhenpuvun kuluneisuus, sulkasato, sekä tuoreiden höyhenien kuviointi ovat jälleen tärkeitä tämän lajiryhmän määrityksessä.

Nuoren selkälokin ja harmaalokin käsisiiven yläpinann kuvioinnit

Tyypillinen nuori aroharmaalokki pitäisi habituksensa puolesta erottua muista samanikäisistä lokeista, jolloin – ainakin laridistille – se pomppaa esille vaaleana, pitkänokkaisena ja –jalkaisena. Ronin esitelmä vei tuntomerkkitietämystä Svenssonin ym. Lintuopasta pidemmälle, ja nyt keskityttiin mm. isojen peitinhöyhenten, vaihdettujen hartiahöyhenten, tertiaalien, pyrstön ja siiven alapinnan kuviointiin. Harmaalokkia aikaisempana pesijänä nuori aroharmaalokki kuluu nopeammin, kulunut höyhenpuku saa lämpimän punaruskean sävyn ja linnut vaihtavat aikaisemmin ja enemmän hartiahöyheniä kuin harmaalokit.

Nuori etelänharmaalokki on sen sijaan paljon hankalampi määrittää, ja RK:lla on todella korkeat kriteerit havainnon hyväksymiseen. Määritystä lähdetään työstämään osittain samoista lähtökohdista kuin aroharmaalokkiakin, mutta etelänharmaalokilla isojen peitinhöyhenten poikkikuviointi keskittyy sisimpiin höyheniin, naamassa on tumma maski ja käsisiiven yläpuoli on lähes selkälokkimainen, sisemmän käsisiiven sulkien sisähöydyt ovat vaaleat lähes kärkeen asti. Eli taas mentiin, runsain esimerkein saattelemana, vähän pitemmälle kuin perus-määritysoppaat osaavat kertoa.

Nyt piti turvautua Tarsigerin kuvavalikoimaan. Kuva: Petteri Hytönen

Petri Lampila: Tuoreita määrityspähkinöitä Iranista

Kovan luokan määrityspläjäysten keskelle on hyvä saada jotain matkakuumetta nostavaa – anekdootteja ja tarkemman tason määritystä unohtamatta. Siinä missä aikaisemmat kolme esitystä soveltuvat loistavasti Suomen retkeilyolosuhteisiin, Lampilan osuus varmasti innostaa ulkomaanmatkailijoita tsekkaamaan niitä taskuja, kirvisiä ja västäräkkejä vähän tarkemmalla silmällä. Iran on – "syystäkin" – vähän retkeilty maa, ja siellä kulkevaa voi odottaa yksi jos toinenkin ylläri ja lintumaailmalle uusi ilmiö, kuten Petrin osuus kertoikin…

 

"Koskas mennään?"

Petri on tehnyt Iraniin kaksi matkaa, helmikuussa ja joulukuussa 2015, keskittyen kiljuhanhien etsimiseen maan pohjoisosan kosteikoilta. Myyttejä murretaan alkutahdeissa, kun Petri vakuuttelee yleisöä siitä, että ihan turvallinen matkakohde se on siinä missä muutkin arabimaat, mitä nyt liikenteessä on syytä varoa ja pitää se kuuluisa maalaisjärki mukana.

Tämän lausunnon jälkeen leuat poksuvat, kun Iranin lintumaailmasta kertominen aloitetaan jylhiä vuoria vasten näkyvistä, ruostesorsien kansoittamista kosteikoista sekä yli 4000 kiljuhanhiyksilöä käsittävästä parvesta. Taitaa olla neljännes tämän hetken maailmankannanarviosta. Hämmästyksen keskellä on oikeasti hyvä verrata profiileja ja erityisesti nuorten lintujen päänkuvioiden eroja – nuorella tundrahanhella se tumma nokantyvi korostuu aika hyvin kiljuhanhen kokotummaan päähän verrattuna.

Ne on kaikki kiljuhanhia.

Sitten ne ohhoh-helkkari-jumankauta –tyyppiset hetket jatkuvat, kun Petri luettelee retkellä vastaan tulleiden lajien päiväsummia; 16 000 jouhihietakyyhkyä, 2 000 valkoposkitiiraa, 7 000 kaitanokkalokkia, 5 000 arokiurua (etsi kuvasta kiuru…), ja niin edelleen. Lumikurjen läntisen populaation ainoa elossa oleva yksilö saa myös ansaitsemansa huomion. Huikeat massat vaihtuvat eksoottisiin taksoneihin, kun Petri nakkelee tulemaan kaikkee jännää; erilaisia taskuja, lähes endeemisen hömötiaista muistuttavan ”kaspiantiaisen”, paikallinen käpytikan ja kallionakkelin alalaji, sekä itäistä variaatiota papyrys- ja osmankäämikerttusista.

Löytöretkeilijäfiilis huipentuu Petrin näyttämiin kuviin todennäköisestä tamariskitaskusta (Saxicola leucurus), joka olisi uusi laji Lähi-idälle ja löytöpaikka vain muutamien kymmenien kilometrien päässä WP:n rajasta.

Petteri Lehikoinen: Laulavat tristis-tiltaltit läntisessä Euroopassa

Siperialaista alkuperää olevat tristis-tiltaltit (eli idäntiltaltit) ovat nousseet Suomessa uudeksi ilmiöksi, erityisesti keväällä havaitut laulavat linnut ovat runsastuneet. Pukutuntomerkkeihin ei tässä esityksessä puututtu, vaan Pepe keskittyi Antero Lindholmin kanssa rakennetussa esityksessä laulutyyppien rakenteisiin ja niiden analysointiin. Kuten oikeaoppisen esityksen rakenteeseen kuuluu, Pepe kertasi tunnetut laulutyypit havainnoillistavin sonogrammein; eurooppalaisen abietinus/collybita-tyypin, ”keskisiperialaisen idäntiltaltin” ja ”supersiperialaisen idäntiltaltin”, lähes kuusitiaista muistuttavan laulun. Siinä missä eurooppalainen murre koostuu vain laskevista säkeistä, tristiksen laulussa on mukana runsaasti nousevia säkeitä, ja laulu on kokonaisuudessaan nopeampaa. Myös taajuudessa on eroja, idäntiltaltin korkein taajuus on matalampi kuin meikäläisen tiltaltin.

Varsinaisen ongelmat muodostavat läntisessä Euroopassa laulavat sekalaulajat, jotka eurooppalaiseen murteeseen sotkevat muutamia idäntiltalttimaisia nousevia pätkiä, tai idäntiltalttimaisessa laulussa tiltalttimaisia säkeitä jotka katkaisevat laulun rytmin.

Pepe esitteli pari sonogrammianalyyseihin perustuvaa tutkimusta ja syvensi yleisölle ”länsimaisen lähestymistavan” tuloksia. Analyyseissä on huomioitu standardimittaisesta laulunpätkästä korkein taajuus, tavuväli ja laskevien tavujen lukumäärä, jolloin Pepen esittämällä diskriminanttifunktiolla voi esittää, onko analysoidun laulun rakenne lähempänä läntistä vai itäistä tiltalttia. Ja katso, esitetyn sekalalaulajatutkimusten mukaan valtaosa sympatriavyöhykkeellä havaituista laulajista meneekin lähemmäs idäntiltaltin laulutyyppejä!

Diskriminanttifunktio selitettynä

Tuloksia: vasemmalta tristis, abietinus ja läntisiä mysteerilintuja, jälkimmäiset osuvat lähemmäs trististä kuin abietinusta.

Vaikka vastaavat sonogrammianalyysit voivat auttaa hahmottamaan läntisten tiltalttien ja sekalaulajien alkuperää, vasta osa tämän sopan reseptistä on selvitetty. Pepe luettelikin muutamia aukkoja: yksikään sekalaulaja ei ole täydellisesti dokumentoitu, ja valtaosa havainnoista koskee touko-kesäkuussa muuttaneita yksilöitä. Ovatko linnut läntisiltä talvehtimisalueilta palaavia? Ovatko ne nuoria lintuja, jotka eivät vielä ole oppineet laulua tai omaksuneet niihin vääriä elementtejä? Tristiksen ja abietinuksen risteymiä? Vai onko sekalaulutyyppi tyypillinen laulu abietinuksen ja tristiksen ”välistä” löytyvälle muodolle fulvescens? Helpottaako lisätieto ongelmaa ollenkaan, vai avaavatko vastaukset vain lisää kysymyksiä? Hjuumorimiehenä Pepe kevensi esitystä viittaamalla Oxford dictionaryn selitykseen tiltaltista: ”tiltaltti on euraasialainen ja pohjoisamerikkalainen uunilintu, jolla on mitäänsanomaton puku” ;) Tieto lisää tuskaa!

Lintukuvamäärittämisen Suomenmestaruuskilpailu

Kuten todettua ja hypetettyä, määrityspäivä päättyi kovan luokan määrityskilpailuun. William Welmala huudatti yleisöä Champions of the Flyway –kampanjan videoklippiä varten ennen skabaa, ja kilpailun vetäjä Pepe ”Suomen paras määrittäjä” Lehikoinen johdatti yleisön kilpailun sääntöihin ennen 50 kinkkisen lintukuvan läpikäymistä. Odotetusti skabaan oli upotettu päivän aihepiireihin liittyviä kuvia, ja ilmeisesti jotain jäi mieleen ainakin tähän lahoon päähän, kun paroni tunnisti luhtakerttusen ja harmaalokin!

Sääntöjä.

Tulosten laatiminen kesti tovin, mutta oikeat vastaukset ja lopulta kunniataulukko saatiin lopulta kaikkien tietoon. Joukossa oli muutama todella ilkeä kuva, kuten pikkutuulihaukka katkenneella käsisulalla, veteen laskeutuva (?) turkinkyyhky ja peseytyvä sitruunavästäräkki. Epäskarppien kuvien laittaminen skabaan herätti myös pientä keskustelua. Vuan mikäs siinä, oli oikein opettavainen kokemus ainakin paronille.

Hankalimmat lajit...

... ja kunniataulukko!

 Kisan kymmenen parasta mainittiin, kolme parasta palkittiin ja määrityksen Suomen mestariksi julistettiin Petri Lampila! Onnittelut! Kymmenen parhaan joukkoon mahtuivat Petrin jälkeen Petro Pynnönen, Jarkko Santaharju, Markus Lampinen, William Velmala, Aleksi Lehkoinen, Petteri Hytönen, Jyrki Normaja, Pasi Pirinen & Jari Laitasalo.

Petri Lampila tuulettaa. Kuva: Avescapes

Ensi vuonna uudelleen!

Näillä näkymin Avescapes järjestää määrityspäivän ensi vuonna. Jatko on tervetullutta, koska tämänkertaisen tapahtuman konsepti toimi jo oikein loistavasti. Paketti on tietysti intensiivinen, mutta sopivassa balanssissa, kun tarkkoihin pukutuntomerkkeihin keskittyneiden esitelmien rinnalle oli saatu huikeaa matkakertomusta ja äänimääritysten problematiikkaan keskittynyttä esitelmää. Määritysaiheitahan riittää, Suomesta löytyy asiantuntevia ja hyviä esitelmöitsijöitä, ja aivan varmasti tällaiset paketit kiinnostavat harrastajakuntaa jatkossakin. 25€ osallistumismaksuun sisältyi myös virvokkeita, kuten kahvit, pullat ja suolaista purtavaa – kasvissyöjäkin pärjää, munakoisoruissarit toimivat oikein hyvin! Suomen päädyn Carl Zeissin maahantuoja järjesti paikalle lintuaiheista oheislukemista, muistiinpanovälineet sekä optiikkaesittelyä. Kiitos järjestäjille!