Eteläsavolaista talvilintulaskentaa ja pöllömeininkiä

Talviset kelit tekivät tuloaan helmikuun puolella ja 21.2. alkanutta Talvilintulaskentojen kevätkierrosta pääsi laskemaan lumisissa puitteissa. Intopiukeena perustin Mäntyharjulle anoppilaan toisen talvilintureitin, jonka tarvittaessa pystyisi laskemaan heti sen ensimmäisen reitin perään. Alkuvuodesta julkaistu tuore Suomen linnuston uhanalaisuusarvio kertoo mm. metsätiaisten hälyyttävän huonosta tilasta, joten lisäseuranta on tarpeen. Alustavien tulosten mukaan moinen onnistuisi myös keskitalven laskennassa.

23.2. oli siis tiedossa 17 kilometriä eteläsavolaista metsämaisemaa vain vähäisellä haja-asutuksella höystettynä. Vanhemman linjan tarpominen lähti hyvin käyntiin, kun ensimmäisellä kilometrillä hätyytin hakkuun reunalta pikkutikan (ensimmäinen mitä näillä kulmilla on nähty), toisella kilometrillä metsätien varrelta lähteneen vanhan kanahaukan. Laatukamaa ja lisää pitäisi olla tiedossa. Yllättäen reitin puolivälissä löytynyt naaras-teeri jää kierroksen ainoaksi kanalinnuksi. Sen mä tiesin, että vähissä ne on, mutta onhan täällä melkein joka tarpomiskerralla vähintään pyy näkynyt. Metsosta elättelin kai liian suuria toiveita, vaikka sellainen keskitalven laskennassa näkyikin.

Valkoselkätikkakoivikosta ei ole vieläkään löytynyt valkoselkätikkaa, vaikka ruokailujäljet hyvää lupaakin...

Etsi kuvasta teeri.

Reitin loppupuolelta löyty lisää talvilintukvalia, kun lyhyellä matkalla havikseen kirjattiin palokärki, harmaapäätikka ja päivän toinen pikkutikka. Päivän ensimmäisestä laskennasta saavuin sopivasti lounaspöytään, ja puoliltapäivin Susu lähti kanssani korkkaamaan tuoretta reittiä. Ja jumankauta, kuinka hyvin se alkoikaan. Anoppilan ovesta ei ehditty edes sadan metrin päähän, ja Susu kysyy vähän vaisusti, että "onko toi varpuspöllö?" No onhan se! Minipöllö killitti tuiman näköisesti vain muutaman metrin päässä, ja nopealla puhelinsoitolla paikalle saatiin nopsaan pari ihailijaa lisää. Kännykkäkameraa kummoisempaa ei tietenkään ollut messissä, mutta jos pystyy, niin totta kai pitää! =D

Kjäh kjäh!

Havistykitys jatkui ehkä 50 metrin päässä pöllöstä, kun samassa koivussa jäpitti 2 harmaapäätikkaa. Kun reitillä kuului myöhemmin yksi palohullu, niin päivän tikkasigmasta kehittyi myös komeanlainen: muutamien käpytikkojen lisäksi 2 palokärkeä, 3 harmaapäätä ja 2 pikkutikkaa! Valitettavasti kvalien näkeminen loppui siihen, että se reilun seitsemän kilometrin lisä tuonut niitä kaivattuja kanalintujakaan.


Metsätiaiset porskuttivat yllättävän vahvasti jo päivän ensimmäisellä reitillä, ja sen vajaan parinkymmenen kilsan matkalle mahtui yhteensä 16 hömötiaista ja 14 töyhtötiaista. Kuusitiaisia tosin osui kohdalle vain yksi (sekin lintulaudalla), hippiäisiä 6 ja puukiipijöitä 2. Pyrstötiaiset pyristelivät neljän parven voimin 16 yksilön kokonaissummaan. Maatalousympäristöt huomioon ottaen 32 keltasirkkua oli myös mukava määrä. Nojoo, tykkäähän ne hakkuuaukoistakin.

Visioin lintupäivän jatkamista pöllöretkellä, ja sain kuin sainkin houkuteltua Susun ja Susun isän pienelle rundille. Ymmärsin vastahakoisuuden, sillä "kotipihasta ne pöllöt yleensä kuuluu". Koska illasta piti lämmittää sauna, niin käytettävissä oleva aika asetti pieniä rajoitteita. Suunnittelin kustannustehokkaan retken Hietaniemestä Enonlahden suuntaan, Tiira osasi kertoa sieltä päin ainakin muutaman vanhan pöllöreviirin. Liikkeelle auringon laskiessa, mutta kahdeksan pysähdyksen taktiikka vajaan tunnin aikana ei tuottanut juuri tulosta. Karvanaama yritti markkinoida konseptia niitä maagisia kokemuksia referoimalla, mutta eihän se aina lohduta kun joutuu pelkkää tuulen huminaa ja metsässä riehuvaa motoa kuuntelemaan. Koiria ei kyllä kuultu yhtään.

... ja kuis kävikään, pari tuntia myöhemmin hyppään anoppilan saunasta ulos hengähtämään ja saman tien naapurimetsästä kajahtaa: "wu-hu, whu-hu hu-whu-hu". Jumaaaalauta, viirupöllö! Vieläpä naaras! Alaleuka putoaa lumihankeen, ja kauempaa pohjoisen suunnalta kuuluu viirupöllökoiraan huhuilua! Keväällä 2009 Pekka Kontiaisen ja Hannu Pietiäisen kanssa tehdyt maastotyöt jättivät tästä lajist kyllä niin lähtemättömän vaikutuksen, ja "vaikka niitä tuli nähtyä" ja "onhan niitä aikaisemminkin kuultu", niin aina se säväyttää. Erityisesti nyt, kun kuulen pariskunnan yhteishuutelua ensimmäistä kertaa ikinä.


Taas loistava esimerkki siitä, mikä saa jo muutaman vuodenkierron nähneen lintuharrastajan taas innostumaan siitä seuraavasta keväästä ja kesästä. Joka sesonki tulee vastaan jotain uutta ja oppii taas vähän lisää. Ja näillä leudoilla keleillä se oikea kevät ei ole enää kaukana. Siksipä lähdinkin, seuraavana päivänä Helsinkiin palattuamme, komppaamaan Kyläsaarta kevätmuuttajien toivossa. Ei antanu, mutta urpiaisparvesta löyty tundraurpiainen. 80 vuodenpinnaa ennen maaliskuun alkua on karvanaaman kirjoissa ennätysluokkaa.